Millaisia vanhoja valokuvia säilytät aarteinasi? Mitä ne kertovat?
Miten talletatte valokuvia nykyisin? Kannattaisiko kuvia tulostaa ja tilata niistä kansioita?
Miten talletatte valokuvia nykyisin? Kannattaisiko kuvia tulostaa ja tilata niistä kansioita?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hääkuvamme, siinä ollaan nuoria ja nättejä, nyt enää nättejä.
En ole ollut koskaan kuvien palvoja. Kirjahyllyssä on vain kirjoja, ei valokuvia raameissaan.
Toki on albumeja.
Moniakohan kuvia on jäljellä 100 vuoden kuluttua, kuin on ainakin minulla.
Vanhoja sukuperinnekuvia.
Isäkin vastasyntyneenä lampaantaljalla, kuin vähän vanhempana puistossa kaksoisveljensä kanssa merimiespuvuissaan.
Mummon, 1800-luvulla syntyneen nuoruuskuva. Kuin ilmetty minä.
Isän kuvia sota-ajalta, äidinkin rippikuva.
Ikiaikaisia muistoja jo poismenneistä.
Jääkö meistä vain muistikuvia?
Kuvaa valtavasti.
Pahvilaatikoissa, albuumeissa, erilaisissa digiformaateissa. Ite arvostan eniten mv- kuvia, jotka olen joskus kehittänyt ja vedostanut ite. Niissä jotenkin enenpi sisältöä, kuin nykyisessä digikamassa. Kuvaaminen oli silloin kallista, joka napin painallus mietittiin tarkkaan. Kyllä mä kuvailen joskus edelleenkin, lähinnä kuitenkin, jos johonkin duuniin tarvii kuvamateriaalia.
Että silleen mennyt tylsäksi.
=DW=
LIsään.
Siis kun kysyttiin, miten säilyttää valokuvia, ehdottomasti tärkein asia on vedostuttaa tärkeimmät kuvat valokuvapaperille. itellä viimeisen, reilun kymmenen vuoden ajalta on pieni kasa valokuvaamossa tehtyjä kuvia. Suuri kuvamäärä hämää. Digivehkeillä voi ottaa tuhansia kuvia, joista tärkeitä ehkä muutama. Kaikesta tärkeintä on hävittää joutavat kuvat pois, sotkevat asioita.
Voisin kai kirjoittaa asiasta ties kuinka paljon. Mutta tosiasia, nykyään kuvataan aivan älyttömästi digivehkeillä. Kaikki digimateriaali tulee tuhoutumaan. Tästä tietotekniikan ihmeajasta ei muutaman sukupolven ole jäljellä juuri mitään valokuvamateriaalia.
Ja noin kuvien sisällöstä. Iteasiassa mulle arvokkaimpia on elukkakuvat ja suurehko sarja erilaisista kaatuneista puista. On niitä esilläkin ollut, mutta kun en ole valokuvaaja, en ole isommin pitänyt meteliä niistä. Esikoisnäyttely juu tulossa. Mistähän sitä löytäisi sopuhintaan käytetyn potunnostokoneen tervattavaksi ja höyhennettäväksi?
=DW=
Luulisi Tyrnävän pottupitäjässä olevan runsaasti tarpeettomia potunnostokoneita.
Kai luet Kalevaa ja pidät yhteyksiä sinne muutenkin, jos kerran aiot tehdä tilataidetta?
Korppishan jo ehdotti potunnostajaa, kuokkaa.
Tyrnävän puikulan armoitetussa odotuksessa.
"Myytävänä traktorivetoinen kuokka, 60 hp-tehoiselle."
Hintapyyntö = tarjouksien perusteella.
Ei löydy.
Mulla välit poikki maamiesseuran kanssa.. Oli pientä kalabaliikkia kulkuoikeuksista parin torvelon kanssa.Kuokkia on omasta takaata kyllä. Ongelmana on, kaikki myynnissä olevat potunnostokoneet on pitkän matkan takana, kuljetus kalliinpi kuin itse kone.
Olen tosin miettinyt sellaisen potunpanokoneen hankkimista varasuunnitelmana. Ihan hyvä tilataideteos sellaisestakin tulisi.Pieni ongelma olemassa lisäksi, epäilyttää, kunta ei ehkä suostu ottamaan vastaan mun lahjoittamaan tilataideteosta. Hitto, mitä ihmettä mä tekisin tervatulla ja höyhennetyllä pottukoneella?
=DW=
Uusiakin on myynnissä, mutta mitä niillä tekee ilman pottuja?
http://www.oululehti.fi/etusivu/potunnostokone_kuin_pieni_talo_4829220.html
Uutispottumaisia, kivoja unosia!! Höhärille tehdään treffit!
Niinpä.
Uusia saa kaupasta, käytettyjä ei mistään. Vähän sama asia kuin leikkuupuimureissa. Mutta mulla ei ole mitään mielitekoa tervata ja höyhentää puimakonetta. Voishan sitä käydä Rahkon pottukoneen tervaamassa ja höyhentämässä, vois vaan tulla turhan isot sakot, vaikkka maine ois sen jälkeen kylläå melkoinen. Mä en hae mainetta, mä haluan tehdä taidetta.
=DW=
Isoisäni kuva on tosiaan yksi rakkaimmista. Hän oli melkoinen keikari, mutta olkihattua en ole kuvissaan nähnyt.;)
Muistan, miten harmistunut olin, kun isä halusi hääjuhlista kotiin lähtiessämme tulla mukaan ottamaan kuvia. Nyt kotiovella otettu kuva komeasta, juhlapukuisesta aviomiehestäni kantamassa vihkipukuista vaimoaan kynnyksen yli yhteiseen kotiin on yksi aarteistani, paljon arvokkaampi kuin viralliset tai muut hääkuvat.
Rakkaita muistoja herättävät myös synnytyslaitokselta kotiuduttuamme ottamani isä-lapsi -kuvat. Ne kertovat monia onnellisia ja hauskojakin tarinoita.
Kotonani on melkoinen määrä valokuvakansioita, mutta oikeastaan vain kolme niistä on todella tärkeitä, vanhempieni vanha valokuva-albumi ja omat kansiot aikuistumis- ja perhe-elämän onnellisilta vuosilta. Muitakin on kiva aina välillä selailla. Kehystetyt valokuvat lojuvat laatikossa, koska en ole keksinyt niille parempaa paikkaa. Vanhempieni kodista korjasin talteen muutaman pikkulaatikollisen lapsuusvuosieni kuvia, ne odottelevat jos joskus saisin laitetuksi nekin omaan kansioonsa. Diat odottavat myös toimenpiteitä.
Digikuvia on tiedostokansioiksi järjesteltyinä tietokoneella, cd- dvd-levyillä, ulkoisella kovalevyllä ja omassa kuvagalleriassani netissä. Luotan niiden säilyvän katselu- ja käyttökunnossa elämäni loppuun asti, enkä usko niiden muita sen jälkeen kiinnostavan. - Jokainen on voinut halutessaan tulostaa tai kehityttää kiinnostavat kuvansa itse tai on saanut pyydettyään luvan julkaista niitä.
Kuvakirjat ovat mielestäni kiva muisto tai lahja. Olen osallistunut muutaman sellaisen tekemiseen, kun olen käynyt kuvaamassa tuttujen syntymäpäiväjuhlilla tms. Niiden tekeminen kotona oman tietokoneen ääressä on hämmästyttävän helppoa, eikä hintakaan hirvitä. - Jos haluaa kuviensa säilyvän seuraaville sukupolville, kannattaisi varmaan printtata tai kehityttää niistä sekä väri- että musta-valkoiset paperikuvaversiot irrallisina tai tekstitetyn albumikirjan muodossa.
Joskus on käväissyt mielessä, että muutamat antamani haastattelut tai itse tekemäni lehtijutut olisi pitänyt skannata muistoiksi, koska lehtileikkeitä en ole koskaan kerännyt. Vanhoja valokuvia voi myös kopioida skannaamalla.
Vanhemmiten monet tavarat alkavat menettää merkitystään. Niin myös osa valokuvista. Negatiivit hävitin vuosia sitten, koska niitä oli todella paljon. Säilytin myös kirjoja, joissa kuviani oli julkaistu, mutta aion hävittää ne viimeistään seuraavan muuton yhteydessä yhtä lukuunottamatta.
Muistot ovat tärkeitä ja kuvat kertovat omia tarinoitaan. Ehkä osa omistani joutaa kellariin tai ullakolle, josta voin halutessani käydä kaivelemassa niitä esille.
Isovanhempieni, ja etenkin isäni isovanhempien kuvia tahtoisin vielä itselleni saada, vaan lieneekö siihen maaliman aikaan otettukaan vielä valokuvia.
Huulipartapappani kuva, lehdestä leikattu, taitaa olla minun rakkain kuvani. Olin niin pikkutyttö, kun rakas pappani kuoli, että muistikuvani eivät ole voimakkaita.
Miksihän kaipaan pappaani niin kovin, mummuakaan en yhtä paljon.
Minusta mielikuviini papastani liittyy ihmisen hyvyys ja tieto/taito, hiljainen viisaus ja lempeys.
Toivottavasti nykyiset isovanhemmat jakavat lastenlapsilleen yhtä hyviä muistoja.