Moi
Olen "sairastanut" (enemmänkin elämäntapa kuin sairaus) erilaisia syömishäiriöitä jo suurinpiirtein 6 vuoden ajan ja suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. Eniten syömishäiriöissäni on viitteitä bulimiasta, mutta ajoittain en syö juuri lainkaan tai sitten syön aivan tolkuttomasti ja jostain syystä en jaksa vaivautua oksentamaan. En nyt tiedä onko minulla sitten EDNOS vai mikä, mutta sairasta tämä jokatapauksessa on ja se rajoittaa elämäni jokaista osa-aluetta uskomattoman paljon.
Niin ja olen 21.
Olen opiskelija, mutta pelkään jatkuvasti, että munaan tämänkin kokonaan syömishäiriöni vuoksi. Koulussa en halua mennä syömään muiden kanssa, mistä saan sitten kuulla ihmettelyjä edelleenkin joka ikinen päivä. Toisinaan jätän ruokailun jälkeiset tai sitä edeltävät tunnit kokonaan välistä, jottei minun tarvitsisi taas kuunnella muiden kommentteja syömättömyydestäni.
Ja sanottakoon tähän väliin, etten edes ole onnistunut syömishäiriöissäni, joten en todellakaan ole laiha. Olen pyöreä, luultavasti kuitenkin vielä normaalipainon rajoissa. Se tekee tuosta syömättömyydestäni entistäkin säälittävämpää. Tiedän muiden ajattelevan että "katso nyt itseäsi, et sinä ketään huijaa. Ei tuota ulkomuotoa ole näännyttämisellä hankittu".
Jollain ihmeen tavalla olen nyt kuitenkin onnistunut tapaamaan ihanalta vaikuttavan miehen, joka jopa näyttää pitävän minusta. Liekö mielenvikainen, heh. Olen viettänyt hänen luonaan muutamia päiviä ja öitä ja hänkin on jo päässyt ihmettelemään sitä, etten suostu syömään hänen meille ostamaansa ruokaa. Aina on paha olo, juuri syönyt, krapula... tms. Hänen suhtautumisensa ruokaan on ihanan huoletonta ja kadehdin sitä. Sempä takia en usko, että hän koskaan ymmärtäisi, jos koittaisin selittää hänelle, etten halua syödä hänen seurassaan. Hänen suhtautumisensa ruokaan on niin tervettä, ettei hän varmasti koskaan voisi ymmärtää tällaista sekoilua.
No nyt sitten pidin pitkästä aikaa kunnon bulimia-session kotonani, pitkän laihtumisajan jälkeen ja olen aivan turvonnut. Meidän olisi pitänyt tällä viikolla tavata, mutta not gonna happen. Harmittaa, koska todellakin haluaisin nähdä hänet, mutta ulkomuotoni hävettää niin paljon, että jätin koulunkin tänään välistä. En tiedä mitä tekosyitä enää keksin syyksi sille, ettemme voikaan nähdä.
Miten kauan luulette kestävän ennen kuin toinen todella tajuaa minulla olevan pahoja ongelmia syömisen kanssa?
Ja onko se minulta täysin moraalitonta ja väärin, että yritän saada hänet tuntemaan minut hyvin, ennen kuin kerron tuollaista? Jotenkin tuntuu, että yritän saada hänet "loukkuun" esittämällä tervettä ja kertomalla vasta joskus hamassa tulevaisuudessa sairaudestani. Tekisi niin mieli kertoa, mutta jokainen kenenlle olen asiasta kertonut on toiminut aivan samalla tavalla. Sanonut, että haluaa auttaa, mutta kuitenkin hiljalleen vain kadonnut ja lopulta emme ole enää lainkaan tekemisissä. Näin on siis käynyt niin monen entisen ystävän kohdalla, etten enää halua kertoa kenellekään.
Miksen voi olla normaali. Tai miksen voi edes olla laiha, jolloin tämä koko syömishäiriöilyni ei olisi näin naurettavan säälittävää.
Olen "sairastanut" (enemmänkin elämäntapa kuin sairaus) erilaisia syömishäiriöitä jo suurinpiirtein 6 vuoden ajan ja suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. Eniten syömishäiriöissäni on viitteitä bulimiasta, mutta ajoittain en syö juuri lainkaan tai sitten syön aivan tolkuttomasti ja jostain syystä en jaksa vaivautua oksentamaan. En nyt tiedä onko minulla sitten EDNOS vai mikä, mutta sairasta tämä jokatapauksessa on ja se rajoittaa elämäni jokaista osa-aluetta uskomattoman paljon.
Niin ja olen 21.
Olen opiskelija, mutta pelkään jatkuvasti, että munaan tämänkin kokonaan syömishäiriöni vuoksi. Koulussa en halua mennä syömään muiden kanssa, mistä saan sitten kuulla ihmettelyjä edelleenkin joka ikinen päivä. Toisinaan jätän ruokailun jälkeiset tai sitä edeltävät tunnit kokonaan välistä, jottei minun tarvitsisi taas kuunnella muiden kommentteja syömättömyydestäni.
Ja sanottakoon tähän väliin, etten edes ole onnistunut syömishäiriöissäni, joten en todellakaan ole laiha. Olen pyöreä, luultavasti kuitenkin vielä normaalipainon rajoissa. Se tekee tuosta syömättömyydestäni entistäkin säälittävämpää. Tiedän muiden ajattelevan että "katso nyt itseäsi, et sinä ketään huijaa. Ei tuota ulkomuotoa ole näännyttämisellä hankittu".
Jollain ihmeen tavalla olen nyt kuitenkin onnistunut tapaamaan ihanalta vaikuttavan miehen, joka jopa näyttää pitävän minusta. Liekö mielenvikainen, heh. Olen viettänyt hänen luonaan muutamia päiviä ja öitä ja hänkin on jo päässyt ihmettelemään sitä, etten suostu syömään hänen meille ostamaansa ruokaa. Aina on paha olo, juuri syönyt, krapula... tms. Hänen suhtautumisensa ruokaan on ihanan huoletonta ja kadehdin sitä. Sempä takia en usko, että hän koskaan ymmärtäisi, jos koittaisin selittää hänelle, etten halua syödä hänen seurassaan. Hänen suhtautumisensa ruokaan on niin tervettä, ettei hän varmasti koskaan voisi ymmärtää tällaista sekoilua.
No nyt sitten pidin pitkästä aikaa kunnon bulimia-session kotonani, pitkän laihtumisajan jälkeen ja olen aivan turvonnut. Meidän olisi pitänyt tällä viikolla tavata, mutta not gonna happen. Harmittaa, koska todellakin haluaisin nähdä hänet, mutta ulkomuotoni hävettää niin paljon, että jätin koulunkin tänään välistä. En tiedä mitä tekosyitä enää keksin syyksi sille, ettemme voikaan nähdä.
Miten kauan luulette kestävän ennen kuin toinen todella tajuaa minulla olevan pahoja ongelmia syömisen kanssa?
Ja onko se minulta täysin moraalitonta ja väärin, että yritän saada hänet tuntemaan minut hyvin, ennen kuin kerron tuollaista? Jotenkin tuntuu, että yritän saada hänet "loukkuun" esittämällä tervettä ja kertomalla vasta joskus hamassa tulevaisuudessa sairaudestani. Tekisi niin mieli kertoa, mutta jokainen kenenlle olen asiasta kertonut on toiminut aivan samalla tavalla. Sanonut, että haluaa auttaa, mutta kuitenkin hiljalleen vain kadonnut ja lopulta emme ole enää lainkaan tekemisissä. Näin on siis käynyt niin monen entisen ystävän kohdalla, etten enää halua kertoa kenellekään.
Miksen voi olla normaali. Tai miksen voi edes olla laiha, jolloin tämä koko syömishäiriöilyni ei olisi näin naurettavan säälittävää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni on anoreksia. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt pian 8kk ja nyt viimeisen kuukauden aikana hän on ottanut monesti puheeksi ruokailutapani ja kertoi olevan kovasti huolissani minusta, samoin ystäväni ovat viimeisten 3kk aikana olleet pistäneet merkille ruokailuni ja ovat huolissaan. Olen pyrkinyt välttelemään ruokailuja poikaystäväni kanssa, tai kertoa jo syöneeni, mutta jos on ollut aivan pakko (esim. jos hän on useampia päiviä luonani), niin olen syönyt hänen mielikseen, sen jälkeen jatkanut paastoten taas normaalisti. Tavalla tai toisella tulen kyllä pian jossain kohti paljastumaan heille. :(