Tilanne olis seuraavanlainen: Seurustelua takana 3 vuotta, joista 2 asuttu yhdessä. Jo vuoden ajan olen vahvasti pelännyt miten pärjään kun mies lähtee armeijaan.
Nyt viime viikkoina on mennyt jo ihan yli. Itkeskelen iltaisin ja mietin jo etukäteen miten kamalaa onkin jäädä puoleksi vuodeksi yksin. Toki välillä pääsee viikonlopuiksi lomille, mutta olen lukenut netistä että neljäkin viikkoa saattaa joutua olemaan putkeen armeijassa. Iltalomista ei ole toivoakaan, sillä armeija on 300 kilometrin päästä kotoamme.
En ole kovin sosiaalinen vaikka haluaisinkin olla. Kavereita on tosi vähän ja näen heitä harvoin. Yksi hyvä ystävä minulla on, jonka kanssa juttelemme netin välityksellä päivittäin. Olen hänet nähnyt viimeksi talvella. Muut kaverit ovat yläasteajoilta ja suoraan sanottuna ahdistaa ajatella että heitäkin pitää tavata. Olen tosiaankin "sössinyt" tilanteeni ja olen aika yksinäinen.
Vuoden kuluttua tilanteeni pahenisi sietämättömäksi: päivät pitkät kotona (tietenkin osa viikosta töissä) ihan yksin. Meillä on koiria, mutta eipä niistäkään ole samanlaista seuraa kuin ihmisestä. Pelkään todella paljon olla hämärässä/pimeässä asunnossa yksin. Asiaa ei auta yhtään se, että yksi koiristamme aistii hyvin helposti ahdistuneen olotilan ja alkaa todella haukkuherkäksi. Siinä sitten molemmat ollaan hermostuneita ja haukkumisen seurauksena itse alan pelätä kaikkia kerrostalon ääniä.
Yksin nukkuminen on myös yksi todella paha pelkoni, varsinkin pimeällä. En osaa sanoa mitä oikeastaan pelkään yksin jäämisessä eniten, sosiaalisuuden puuttumistani vai fyysistä yksinäisyyttä ja sitä että joku murtautuu asuntoon tai joku kummitus tulee kimppuun.
Kyllä, pelkään yliluonnollisia olentoja myös. Lapsuudenkotini yläkerta, jossa makuuhuoneet ovat, on mielestäni hyvin ahdistava. En viihdy talossa vieraillessani ollenkaan yläkerrassa enkä ole onneksi siellä nukkunut ikuisuuksiin. Tuntuu, että siellä kummittelee. Pelkään myös, että tähän asuntoon yksin jäädessäni alkaa kummitella täälläkin, sillä onhan tämä kuitenkin vanha talo ja varmasti on joku ehtinyt kuolla täällä...
Olen kaikin keinoin yrittänyt suostutella miestä jäämään armeijasta pois ja vaihtamaan siviilipalvelukseen. Esimerkiksi olen luvannut ettei hänen sen puolivuotisen aikana joka olisi mennyt armeijassa, tarvitsisi lainkaan siivota tai laittaa ruokaa ja hän saisi pelata tietokoneella niin paljon kuin haluaa. Periaatteet kuitenkin ovat periaatteet.
Tulipa pitkä ja sekava viesti. Oli hyvä saada puretuksi näitä ajatuksia. Vielä olisi ollut lisää sanottavaa mutta ei ketään varmaan kiinnosta lukea enempää. Jos kellään olisi mitään apua tilanteeseeni ts. keinoja helpottaa ahdistusta ja pelkoa niin kertokaa, kiitos. Menenpä tästä nukkumaan ja mietiskelemään uusia suostuttelukeinoja miehelle :D Ei ole mitään herkkua joutua kärsimään miehen armeijaan menosta yhteensä kahta vuotta kun itse armeija kestää vain neljäsosan siitä.
Nyt viime viikkoina on mennyt jo ihan yli. Itkeskelen iltaisin ja mietin jo etukäteen miten kamalaa onkin jäädä puoleksi vuodeksi yksin. Toki välillä pääsee viikonlopuiksi lomille, mutta olen lukenut netistä että neljäkin viikkoa saattaa joutua olemaan putkeen armeijassa. Iltalomista ei ole toivoakaan, sillä armeija on 300 kilometrin päästä kotoamme.
En ole kovin sosiaalinen vaikka haluaisinkin olla. Kavereita on tosi vähän ja näen heitä harvoin. Yksi hyvä ystävä minulla on, jonka kanssa juttelemme netin välityksellä päivittäin. Olen hänet nähnyt viimeksi talvella. Muut kaverit ovat yläasteajoilta ja suoraan sanottuna ahdistaa ajatella että heitäkin pitää tavata. Olen tosiaankin "sössinyt" tilanteeni ja olen aika yksinäinen.
Vuoden kuluttua tilanteeni pahenisi sietämättömäksi: päivät pitkät kotona (tietenkin osa viikosta töissä) ihan yksin. Meillä on koiria, mutta eipä niistäkään ole samanlaista seuraa kuin ihmisestä. Pelkään todella paljon olla hämärässä/pimeässä asunnossa yksin. Asiaa ei auta yhtään se, että yksi koiristamme aistii hyvin helposti ahdistuneen olotilan ja alkaa todella haukkuherkäksi. Siinä sitten molemmat ollaan hermostuneita ja haukkumisen seurauksena itse alan pelätä kaikkia kerrostalon ääniä.
Yksin nukkuminen on myös yksi todella paha pelkoni, varsinkin pimeällä. En osaa sanoa mitä oikeastaan pelkään yksin jäämisessä eniten, sosiaalisuuden puuttumistani vai fyysistä yksinäisyyttä ja sitä että joku murtautuu asuntoon tai joku kummitus tulee kimppuun.
Kyllä, pelkään yliluonnollisia olentoja myös. Lapsuudenkotini yläkerta, jossa makuuhuoneet ovat, on mielestäni hyvin ahdistava. En viihdy talossa vieraillessani ollenkaan yläkerrassa enkä ole onneksi siellä nukkunut ikuisuuksiin. Tuntuu, että siellä kummittelee. Pelkään myös, että tähän asuntoon yksin jäädessäni alkaa kummitella täälläkin, sillä onhan tämä kuitenkin vanha talo ja varmasti on joku ehtinyt kuolla täällä...
Olen kaikin keinoin yrittänyt suostutella miestä jäämään armeijasta pois ja vaihtamaan siviilipalvelukseen. Esimerkiksi olen luvannut ettei hänen sen puolivuotisen aikana joka olisi mennyt armeijassa, tarvitsisi lainkaan siivota tai laittaa ruokaa ja hän saisi pelata tietokoneella niin paljon kuin haluaa. Periaatteet kuitenkin ovat periaatteet.
Tulipa pitkä ja sekava viesti. Oli hyvä saada puretuksi näitä ajatuksia. Vielä olisi ollut lisää sanottavaa mutta ei ketään varmaan kiinnosta lukea enempää. Jos kellään olisi mitään apua tilanteeseeni ts. keinoja helpottaa ahdistusta ja pelkoa niin kertokaa, kiitos. Menenpä tästä nukkumaan ja mietiskelemään uusia suostuttelukeinoja miehelle :D Ei ole mitään herkkua joutua kärsimään miehen armeijaan menosta yhteensä kahta vuotta kun itse armeija kestää vain neljäsosan siitä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vastauksia kiitos!
Luin tämän sinun viestisi kokonaan ja päällimmäisenä kysymyksenä minulle nousi heti, että sinun tulisi saada purettua nämä tunteet juurikin tämän miehesi kanssa. Olen itse lähdössä armeijaan tammikuussa ja kärsin pahasta ahdistuneisuudesta joten voin siltä osin samaistua sinun tunteisiisi tämän asian suhteen.
Ei ole mukavaa kun toinen lähtee ja itse jää yksin, mutta sitä se elämä välillä on. Uskon kuitenkin, että viikonloppulomat tulevat auttamaan huomattavasti teidän kohdallanne ja se, että armeijan aloituspaikka on 300km pässä kotoa ei myöskään tarkoita sitä, että se tulisi olemaan hänen palveluspaikkansa alokaskauden jälkeen. Nykypäivänä puhelimella saa pidettyä yhteyttä armeijassa melkein joka päivä ja uskoisin tämänkin helpottavan kaipuun tunteen kanssa.
Mitä tulee näihin epärationaalisiin pelkoihin yksin asunnossaan olemisesta ja seuran puutteesta niin voin kertoa omasta kokemuksestani, että ne menevät tarpeeksi pitkän altistumisen jälkeen kyllä ohi.
Tämä asepalvelus on suuri kasvun paikka miehellesi ja myös sinulle. Se määrittää teidän suhteenne kestävyyden ja kertoo teistä ihmisinä paljon sellaisia asioita mitä monet eivät ole itsestään saaneet selville. Mieti asiaa niin, että palveluksen jälkeen olette entistä vahvempia, suhteenne osalta kuten myös ihmisinä ennen kaikkea yksilöinä.
Kaikkea hyvää teille jatkoon! :)