olla, että kun n. 4 ikävuoteen asti joduin katsomaan vierestä vanhempieni tappelua ja muistan edelleen kuinka puolustin äitiä, musta tuli herkkä, kuitenkin kovalla kuorella?
Oon nyt 17-vuotias tyttö ja siis melkein "aikuinen", joka 12-vuotiaana alkoi rakentamaan "valheellista elämää" ympärilleen jottei tartte kertoa kaikkea. Jotta ei tartte muistaa. Jotta voi olla "rento, suosittu ja mukava kaikille".
En edes itse oikeasti tajunnut n. 13-vuotiaana, jolloin tuo valhe maailma oli valmis, eläväni valheessa, vaan todella uskoin siihen itsekkin. Jollaintavalla kuitenkin tiesin että se ei ollut totta. Kukaan ei epäillyt MITÄÄN.
Kaikelle oli vastaus, ja jokainen vastaus oli valhe.
Muistan jokaisen valheeni jos siitä satuttaisiin kysymään myöhemmin. Kaikki luulivat että mulla oli hyvä olla ja että ne tuntee mut. Koti-iltoja perheen kanssa ja oli hauskaa. Naurettiin ja kerrottiin juttuja mitä pienenä tapahtu, ja joka kerta kun tultiin lähemmäs yläaste ikääni kaikki valheeni tuli esille kuin vanhoina muistoina, eikä kukaan arvannut niiden olevan valheita.
Yläasteella opin manipuloimaan. Sain ihmiset tekemään mitä vaan puhumalla. Rikoin koulun ikkunoita, jäin kiinni varkauksistä jne. enkä koskaan saanut ongelmia sillä puhuin itseni niistä ulos. Koulussa opettajille oli omat tarinansa kotioloista ja vaikeesta elämäntilanteesta. Kaverit tiesivät valheet opettajille ja luulivat tuntevansa mut, mutta erehtyivät siinäkin. Äiti sai koulusta kuulla että pärjään oikein hyvin "tilanteeseen nähden", eikä äiti ihmetellyt sillä sanoin että koulussa on riitää isoveljeni vanhan opettajan kanssa joka nyt siirtää katkeruuttaan minuun. Totuus oli että se nainen kärsi, koska tiesi mun valehtevan enkä joutunut siitä liriin...
Ja vain koska osasin puhua.
Isälle, jonka tapasin usein koulun jälkeen, olin menestyvä lellikki tyttö. Vanhemmat harvemmin keskusteli koulu väen kanssa, joten sain elää omaa elämääni kenenkään arvaamatta.
Jostain syystä nautin siitä niin kovin ettei ikinä mieleeni juolahtanut että täytyy olla sairas kyetäkseen valehtelemaan ja manipuloimaan niin nuorena kun sen alotin ja niin hyvin ja niin paljon.
Nyt kun sitä ajattelen se on pelottavaa.
Vuoden 2003 tammikuussa jostain syystä tajusin että koko mun elämä oli rakennettu pelkkään p****an ja muutin pois vanhoilta kulmilta. Jouduin vaihtamaan koulua ja kavereita.
Nyt vähän yli vuodessa olen saanut tämänhetkisen elämäni kuntoon niin ettei se enää ole valheiden verkko. Vanhempani eivät kuitenkaan vieläkään tiedä koko totuutta, eikä tule koskaan tietämäänkään.
Kun sain elämäni sinänsä kuntoon sairastuin ahdistus neuroosiin ja alkoi tulemaan todella pahoja paniikkikohtauksia. Jouduin keskeyytämään koulun. Sekin on jo hoidossa.
Nyt jäljellä on enää "pieniä" juttuja.
Yksi hyvä esimerkki on että olen herkkä, siis todella herkkä. Itken todella sydämeni pohjasta jos joku hylätään tai jotakuta syytöntä syytetään telkkari ohjelmissa tai leffoissa.
Viimeisin asia josta äitini huomautti on että pikkusiskonin ystävän maatilalta teurastettiin 2 siskon ystävän lempilammasta suutuin todella kovin ja aloin itkeä että sellaista ei vaan saa tehdä. Meiltä lopetettiin koira kun olin pieni, niin ettei kukaan lapsista tiennyt etukäteen jotta ei tulisi hirveetä hässäkkää ja riitaa. Äitini alkoi miettiä voisiko sellaisilla kokemuksilla olla tekemistä tämän hetkisen elämäni kanssa. Tuo sama reaktio ilmenee monissa muissakin asioissa ja se tulee teen usein ja sopimattomina aikoina.
Ja yksi tärkeä juttu on, että en osaa olla hiljaa. Yksin kotonakin kuuntelen musiikkia jotta voin laulaa tai soitan pianoa samasta syytä. Puhun kaikesta mahdollisesta mitä mieleen tulee. En kuitenkaan koskaan loukkaa ketään puheillani vaan puhun aina pirteästi kivoista asioista. En vieläkään osaa puhua huonosta olosta, ja joskus on ongelma, muttei ratkaisematon.
Itseasiassa nyt kun tarkemmin miettii, ni ei mulla ollutkaan mitään "suurta kysymystä" kysyttävänä, vaan halusin vaan kertoa totuuden. Helpompaa kertoa kun tietää jonkun lukevan... muttei tartte kertoa kasvotusten.
Tuli vaan mieleen että minulla on nyt yks ihminen joka tietää ton kaiken mun itseni kertomana, mun paras kaverini, jota rakastan ihan hirveesti. Jos sie tunnistat ittes ni oot tärkee...=)
Tulipahan kerrottua kaikki kerrallaan...=)
Oon nyt 17-vuotias tyttö ja siis melkein "aikuinen", joka 12-vuotiaana alkoi rakentamaan "valheellista elämää" ympärilleen jottei tartte kertoa kaikkea. Jotta ei tartte muistaa. Jotta voi olla "rento, suosittu ja mukava kaikille".
En edes itse oikeasti tajunnut n. 13-vuotiaana, jolloin tuo valhe maailma oli valmis, eläväni valheessa, vaan todella uskoin siihen itsekkin. Jollaintavalla kuitenkin tiesin että se ei ollut totta. Kukaan ei epäillyt MITÄÄN.
Kaikelle oli vastaus, ja jokainen vastaus oli valhe.
Muistan jokaisen valheeni jos siitä satuttaisiin kysymään myöhemmin. Kaikki luulivat että mulla oli hyvä olla ja että ne tuntee mut. Koti-iltoja perheen kanssa ja oli hauskaa. Naurettiin ja kerrottiin juttuja mitä pienenä tapahtu, ja joka kerta kun tultiin lähemmäs yläaste ikääni kaikki valheeni tuli esille kuin vanhoina muistoina, eikä kukaan arvannut niiden olevan valheita.
Yläasteella opin manipuloimaan. Sain ihmiset tekemään mitä vaan puhumalla. Rikoin koulun ikkunoita, jäin kiinni varkauksistä jne. enkä koskaan saanut ongelmia sillä puhuin itseni niistä ulos. Koulussa opettajille oli omat tarinansa kotioloista ja vaikeesta elämäntilanteesta. Kaverit tiesivät valheet opettajille ja luulivat tuntevansa mut, mutta erehtyivät siinäkin. Äiti sai koulusta kuulla että pärjään oikein hyvin "tilanteeseen nähden", eikä äiti ihmetellyt sillä sanoin että koulussa on riitää isoveljeni vanhan opettajan kanssa joka nyt siirtää katkeruuttaan minuun. Totuus oli että se nainen kärsi, koska tiesi mun valehtevan enkä joutunut siitä liriin...
Ja vain koska osasin puhua.
Isälle, jonka tapasin usein koulun jälkeen, olin menestyvä lellikki tyttö. Vanhemmat harvemmin keskusteli koulu väen kanssa, joten sain elää omaa elämääni kenenkään arvaamatta.
Jostain syystä nautin siitä niin kovin ettei ikinä mieleeni juolahtanut että täytyy olla sairas kyetäkseen valehtelemaan ja manipuloimaan niin nuorena kun sen alotin ja niin hyvin ja niin paljon.
Nyt kun sitä ajattelen se on pelottavaa.
Vuoden 2003 tammikuussa jostain syystä tajusin että koko mun elämä oli rakennettu pelkkään p****an ja muutin pois vanhoilta kulmilta. Jouduin vaihtamaan koulua ja kavereita.
Nyt vähän yli vuodessa olen saanut tämänhetkisen elämäni kuntoon niin ettei se enää ole valheiden verkko. Vanhempani eivät kuitenkaan vieläkään tiedä koko totuutta, eikä tule koskaan tietämäänkään.
Kun sain elämäni sinänsä kuntoon sairastuin ahdistus neuroosiin ja alkoi tulemaan todella pahoja paniikkikohtauksia. Jouduin keskeyytämään koulun. Sekin on jo hoidossa.
Nyt jäljellä on enää "pieniä" juttuja.
Yksi hyvä esimerkki on että olen herkkä, siis todella herkkä. Itken todella sydämeni pohjasta jos joku hylätään tai jotakuta syytöntä syytetään telkkari ohjelmissa tai leffoissa.
Viimeisin asia josta äitini huomautti on että pikkusiskonin ystävän maatilalta teurastettiin 2 siskon ystävän lempilammasta suutuin todella kovin ja aloin itkeä että sellaista ei vaan saa tehdä. Meiltä lopetettiin koira kun olin pieni, niin ettei kukaan lapsista tiennyt etukäteen jotta ei tulisi hirveetä hässäkkää ja riitaa. Äitini alkoi miettiä voisiko sellaisilla kokemuksilla olla tekemistä tämän hetkisen elämäni kanssa. Tuo sama reaktio ilmenee monissa muissakin asioissa ja se tulee teen usein ja sopimattomina aikoina.
Ja yksi tärkeä juttu on, että en osaa olla hiljaa. Yksin kotonakin kuuntelen musiikkia jotta voin laulaa tai soitan pianoa samasta syytä. Puhun kaikesta mahdollisesta mitä mieleen tulee. En kuitenkaan koskaan loukkaa ketään puheillani vaan puhun aina pirteästi kivoista asioista. En vieläkään osaa puhua huonosta olosta, ja joskus on ongelma, muttei ratkaisematon.
Itseasiassa nyt kun tarkemmin miettii, ni ei mulla ollutkaan mitään "suurta kysymystä" kysyttävänä, vaan halusin vaan kertoa totuuden. Helpompaa kertoa kun tietää jonkun lukevan... muttei tartte kertoa kasvotusten.
Tuli vaan mieleen että minulla on nyt yks ihminen joka tietää ton kaiken mun itseni kertomana, mun paras kaverini, jota rakastan ihan hirveesti. Jos sie tunnistat ittes ni oot tärkee...=)
Tulipahan kerrottua kaikki kerrallaan...=)
Vastaukset 3
Vanhimmat
..sitä luulee että on ainut "oikku" tässä maailmassa. Ilmeisesti ei kuitenkaan.
Oma tarinani on lähes samanlainen.. paitsi että olen "saduillani" loukannut vanhempiani (saivat tietää) ja myös erästä toista ihmistä.
Toiselle paikkakunnalle muutto helpotti asiaa. Mutta kaikkein vaikeinta se on itse hyväksyä ja antaa itselleen anteeksi. Itse en pysty siihen koskaan.
Onko tuo manipulointi ja valehtelu kovin harvinaista? Tarkoitan, kun sitä alkaa miettimään. Minäkin olen valitettavasti syyllistynyt kumpaakin (omasta mielestäni).
Olin yllättynyt, kun paras ystäväni totesi, että olen huono manipuloimaan paitsi yhdessä suhteessa. Saatan saavuttaa etua aiheuttamalla säälintunteita toisessa.
Minusta tuntuu etten ole mitään. Pelkkä hiljainen, ujo ja arka. Naamion alla pelkkää psyykkistä ahdistusta ja suunnittelua. Tuo oli tekstissä totta, että toiset saa uskomaan miltei mitä tahansa silloin, kun ei itsekään enää tiedä, mikä on totta. Kamalaa mutta olen huomannut, että ainoa tapani selviytyä edes jotenkin on manipulointi&valehtelu. Se tekee olon koko ajan syylliseksi.
Mielestäni manipulointi ja valehtelu ei ole harvinaista.. sitä ovat kaikki tehneet joskus, enemmän tai vähemmän. itse olen todennut, että ihmiset jotka tuon asian jyrkimmin tuomitsevat ja suureen ääneen leimaavat petturiksi ovat itsekin syyllistyneet samaan. Heidän mielestään heillä vain on ollut "parempi syy" ja "pienemmät" valheet.
Valehtelulla ja manipuloimisella on aina joku syy. Monet tuntevat itsensä mitättömäksi ja ei minkään arvoiseksi, silloin alkaa helposti rakentamaan todellisuutta ympärilleen johon alkaa itsekin uskoa. Silloin tuntee olevansa jotain.
Onko tuo teidän mielestänne sairaus? Sitä voisi kyllä verrata krooniseen valehteluun. Siis jos on monta vuotta rakentanut elämäänsä valheen ympärille. Mitä asialle voi tehdä, jotta tuo kierre pysähtyy? Hoitoon? Terapiaan? Vai onko niistäkään mitään apua.