Sairastin pitkään masennusta, josta olen nyt viimein parantunut. Olen ollut ilman lääkkeitä jo melkein vuoden, joten uskallan sanoa oikeasti parantuneeni. Olin pitkään hyvin onnellinen, elämä tuntui hymyilevän, olin oikeasti tosi onnellinen. Sitten onnen tunteita alkoi tulla yhä harvemmin, ajattelin että olo tasaantuu normaaliksi. Nyt onnellinen olo on kadonnut ja tilalle ovat tulleet huolet ja murheet.
Mieheni on sairas (on ollut jo melkein vuoden) ja vaikka hän on jo paranemaan päin, huolehdin ja murehdin silti koko ajan miten meidän käy. Olen valmistumassa parin kuukauden päästä ja minulle on luvattu työpaikka nykyisestä harjoittelupaikastani. Pelkään kuitenkin että jostakin syystä paikka meneekin sivu suun ja jään tyhjän päälle koska olen harjoitteluissani panostanut vain tähän yhteen paikkaan, pistänyt niin sanotusti kaikki munat yhteen koriin. Ei ole mitään pätevää syytä miksi näin kävisi, mutta pelkään silti. Joudumme pian myös muuttamaan pois nykyisestä kodistamme. Olemme vain vuokralla, mutta olemme asuneet tässä kauan ja olen hyvin kiintynyt tähän paikkaan, kiinnyn yleensäkin helposti kaikkeen mahdolliseen. Ajatus muutosta ahdistaa, varsinkin kun en ole löytänyt uutta asuntoa. Vanhempieni asunto on ensi vuoteen asti tyhjillään joten tiedän että saamme tarvittaessa asua siellä, mutta silti tämäkin asia vaivaa mieltä.
Isäni on sairas ja pelkään hänen kuolemaansa, vaikka tiedän ettei se ole ajankohtainen vielä ainakaan kymmeneen vuoteen. Pelkään ylipäätään ihmisten menettämistä koko ajan. Aina kun mieheni lähtee johonkin, ajattelen etten näe häntä enää ikinä.
Oikeastaan asiat ovat menossa ihan hyvään suuntaan, mieheni on parantumassa, olen saamassa työpaikan ja masennuskin on selätetty. En kuitenkin voi olla tyytyväinen tilanteeseen, koska pelkään koko ajan mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu. Joku kuolee tai sairastuu pahasti, opiskelut menevät mönkään tai jotain vastaavaa. Aina kun on tuntunut että asiat alkaisivat mennä hyvin, tapahtuu jotain kamalaa.
Pyörin monesti sängyssä saamatta unta. Varsinkin silloin huolet tuntuvat ylivoimaisilta ja ahdistaa niin etten saa henkeä. Itken usein mutta salaa, jotten mieheni joutuisi murehtimaan asioitani. Ajattelen kuolemaa oikeastaan koko ajan, sitä kuinka haluaisin kuolla ja kuinka läheiset mahtaisivat pärjätä kuoltuani. En kuitenkaan koe olevani itsetuhoinen, pikemminkin ajatus kuolemasta on pakopaikka kaikesta siitä mikä ahdistaa.
En koe myöskään olevani masentunut, vaan ihan rehellisesti vaan tuntuu että elämä on pelkkää huolta ja murhetta, epätoivoa ja pelkoa tulevasta. Vaaka on tavallaan epätasapainossa, on niin paljon pahoja asioita eikä vastapainona oikeastaan mitään hyvää. Suoritan elämään mutta missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Tätäkö se nyt sitten on maailman tappiin asti? Mitä järkeä tällaisessa elämässä on?
Mieheni on sairas (on ollut jo melkein vuoden) ja vaikka hän on jo paranemaan päin, huolehdin ja murehdin silti koko ajan miten meidän käy. Olen valmistumassa parin kuukauden päästä ja minulle on luvattu työpaikka nykyisestä harjoittelupaikastani. Pelkään kuitenkin että jostakin syystä paikka meneekin sivu suun ja jään tyhjän päälle koska olen harjoitteluissani panostanut vain tähän yhteen paikkaan, pistänyt niin sanotusti kaikki munat yhteen koriin. Ei ole mitään pätevää syytä miksi näin kävisi, mutta pelkään silti. Joudumme pian myös muuttamaan pois nykyisestä kodistamme. Olemme vain vuokralla, mutta olemme asuneet tässä kauan ja olen hyvin kiintynyt tähän paikkaan, kiinnyn yleensäkin helposti kaikkeen mahdolliseen. Ajatus muutosta ahdistaa, varsinkin kun en ole löytänyt uutta asuntoa. Vanhempieni asunto on ensi vuoteen asti tyhjillään joten tiedän että saamme tarvittaessa asua siellä, mutta silti tämäkin asia vaivaa mieltä.
Isäni on sairas ja pelkään hänen kuolemaansa, vaikka tiedän ettei se ole ajankohtainen vielä ainakaan kymmeneen vuoteen. Pelkään ylipäätään ihmisten menettämistä koko ajan. Aina kun mieheni lähtee johonkin, ajattelen etten näe häntä enää ikinä.
Oikeastaan asiat ovat menossa ihan hyvään suuntaan, mieheni on parantumassa, olen saamassa työpaikan ja masennuskin on selätetty. En kuitenkin voi olla tyytyväinen tilanteeseen, koska pelkään koko ajan mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu. Joku kuolee tai sairastuu pahasti, opiskelut menevät mönkään tai jotain vastaavaa. Aina kun on tuntunut että asiat alkaisivat mennä hyvin, tapahtuu jotain kamalaa.
Pyörin monesti sängyssä saamatta unta. Varsinkin silloin huolet tuntuvat ylivoimaisilta ja ahdistaa niin etten saa henkeä. Itken usein mutta salaa, jotten mieheni joutuisi murehtimaan asioitani. Ajattelen kuolemaa oikeastaan koko ajan, sitä kuinka haluaisin kuolla ja kuinka läheiset mahtaisivat pärjätä kuoltuani. En kuitenkaan koe olevani itsetuhoinen, pikemminkin ajatus kuolemasta on pakopaikka kaikesta siitä mikä ahdistaa.
En koe myöskään olevani masentunut, vaan ihan rehellisesti vaan tuntuu että elämä on pelkkää huolta ja murhetta, epätoivoa ja pelkoa tulevasta. Vaaka on tavallaan epätasapainossa, on niin paljon pahoja asioita eikä vastapainona oikeastaan mitään hyvää. Suoritan elämään mutta missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Tätäkö se nyt sitten on maailman tappiin asti? Mitä järkeä tällaisessa elämässä on?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Muista hoitaa myös itseäsi :) Sinä voit hakea apua myös itsellesi