Kun katson kalenteria, voin laskea sairastaneeni masennusta viimeiset 6 vuotta. Silloin stressaavassa tilanteessa sain "burnoutin" ja vajosin masennuksen syövereihin. minulla oli kuitenkin säästössä rahaa, joten työttömyys ei kaatanut koko maailmaa. Lopetin opiskelun. Suhde meni poikki. Muutin miniasuntoon yksinäni. Itkin yöt ja olin kuin zombie päivät. Rahat alkoivat loppua. Vuokrat jäivät maksamatta. Luottotiedot menivät. Alkoholi maistui, esitin kavereille/tutuille että kaikki on ihan ok.
Tapasin miehen. Hän oli erilainen. Olin aiemmin ihastunut vain k*sipäisiin, moniongelmaisiin miehiin. Hän on hieman ujo, kokematon, mutta sydän täyttä kultaa. Nautin täysin hänen huomiostaan. Masennus kulki silti edelleen vierelläni, aina iltaisin, kun sijaistoimintaa ei enää voinut harrastaa, ahdistus kuristi kurkulla. Mietin itsemurhaa, ajatus tuskan loppumisesta oli niin helpottava. En sitä kuitenkaan tekisi, muiden takia. En halua aiheuttaa läheisen kuoleman taakkaa muille, itse olen sen kokenut.
Aloitin edelliskesänä lääkkeiden popsimisen. Annos on miltein maksimi. Aluksi helpotti, kävin miltein puoli vuotta töissäkin. Nyt kun katson taaksepäin, suurin osa oli vain lumetta. En minä jaksanut, ahdisti pinnan alla, miten usein keho sairastuikin. Haluan elää mutta en osaa. Päivät kuluvat, minä piileksin kotona. Olen taas samassa lähtökohdassa kuin ennen lääkitystä. En poistu kotoa kuin pakosta, silloinkin jonkun kanssa. En vastaa puhelimeen, jollen varmasti tiedä ketä soittaa ja miksi. En ole käynyt koulua. Hyvänä hetkenä selailen työpaikkailmoituksia, laitan sähköpostia (ah mikä keksintö), mutta en vastaa outoihin soittoihin (luultavasti puhelinmyyjä tai haastattelupyyntö), joten en koskaan edisty asiassa.
Toisena hetkenä rakastan. Elämää, itseäni, miestäni, koiraani. Haluan matkustaa, tehdä töitä, mennä naimisiin, saada lapsen ja toisen koiran. MUTTA MITEN H*LVETISSÄ SE ONNISTUU KUN EN OSAA ELÄÄ. Mies ei kauaa tässä suhteessa enää sinnittele. Seksi on kaukainen haave. Itken liian usein. Olen kuin kivi. Koita semmoisen kanssa pitää parisuhdetta. Näen jatkuvia painajaisia että jään yksin. En minä yksin selviä. Mihin menen? Millä elän? ...
En vain tiedä mihin tästä lähteä. Yritän pitää viimeisiä lankoja käsissä, mutta eihän tästä mitään tule. Vttu.
Tapasin miehen. Hän oli erilainen. Olin aiemmin ihastunut vain k*sipäisiin, moniongelmaisiin miehiin. Hän on hieman ujo, kokematon, mutta sydän täyttä kultaa. Nautin täysin hänen huomiostaan. Masennus kulki silti edelleen vierelläni, aina iltaisin, kun sijaistoimintaa ei enää voinut harrastaa, ahdistus kuristi kurkulla. Mietin itsemurhaa, ajatus tuskan loppumisesta oli niin helpottava. En sitä kuitenkaan tekisi, muiden takia. En halua aiheuttaa läheisen kuoleman taakkaa muille, itse olen sen kokenut.
Aloitin edelliskesänä lääkkeiden popsimisen. Annos on miltein maksimi. Aluksi helpotti, kävin miltein puoli vuotta töissäkin. Nyt kun katson taaksepäin, suurin osa oli vain lumetta. En minä jaksanut, ahdisti pinnan alla, miten usein keho sairastuikin. Haluan elää mutta en osaa. Päivät kuluvat, minä piileksin kotona. Olen taas samassa lähtökohdassa kuin ennen lääkitystä. En poistu kotoa kuin pakosta, silloinkin jonkun kanssa. En vastaa puhelimeen, jollen varmasti tiedä ketä soittaa ja miksi. En ole käynyt koulua. Hyvänä hetkenä selailen työpaikkailmoituksia, laitan sähköpostia (ah mikä keksintö), mutta en vastaa outoihin soittoihin (luultavasti puhelinmyyjä tai haastattelupyyntö), joten en koskaan edisty asiassa.
Toisena hetkenä rakastan. Elämää, itseäni, miestäni, koiraani. Haluan matkustaa, tehdä töitä, mennä naimisiin, saada lapsen ja toisen koiran. MUTTA MITEN H*LVETISSÄ SE ONNISTUU KUN EN OSAA ELÄÄ. Mies ei kauaa tässä suhteessa enää sinnittele. Seksi on kaukainen haave. Itken liian usein. Olen kuin kivi. Koita semmoisen kanssa pitää parisuhdetta. Näen jatkuvia painajaisia että jään yksin. En minä yksin selviä. Mihin menen? Millä elän? ...
En vain tiedä mihin tästä lähteä. Yritän pitää viimeisiä lankoja käsissä, mutta eihän tästä mitään tule. Vttu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei
Täällä ihan samanlaiset tuntemukset. En jaksa, en jaksa enää mitään. Lääkitys on skitsoferinkon lääkitys. Haluaisin vain nukkua, olla vuoteella piilossa peittojen alla.
Hoitava lääkärini ottaa minut vastaan vasta kolmen viikon päästä. Jos haluan apua on minun mentävä päivystyksen kautta. Mitä sanon päivystävälle tk-lääkärille? Että en jaksa enää? Lääkitys on väärä?
Mitä he voivat minulle tehdä? Aloittaa vielä masennuslääke tähän rinnalle? Sähköhoito? Vai pitääkö minun vain olla ja elää tämän hirveän oloni kanssa? Miten jaksan tätä? Kukaan ei ole pystynyt vielä minua auttamaan, enkä usko että kukaan ymmärtää tätä tilaani.
Olen tämän sairauteni kanssa saanut läheiseni myös voimaan huonosti.
Minä en jaksa enää, en voi kuollakaan kun ymmärrän minkä tuskan aiheuttaisin läheisilleni.
Käykö tässä niin, että kun ei apua saa niin elän loppuikäni tämän tunteen kanssa ja kuolen ennenaikojani stressisairauksiin.
MISTÄ SAAN APUA??? MIKSEI KUKAAN AUTA???
Päivystävä tk-lääkäri kyllä ymmärtää jos sanot noinkin, että et vaan jaksa enää. Kerrot miten et kykene mihinkään. Kerrot ettei lääkitys auta. En tiedä skitsofreniasta mitään, mutta kyllä apua löytyy. Terapioitakin on niin monenlaisia, kaikkea kannattaa kokeilla!
Läheiset on se kiperä juttu. Ilman niitä on hankalaa, niiden kanssa on hankalaa.
Kirjoitin tuon ylemmän tänään itkien. Nyt istun taas vähäinen liekki väpättäen, perrkele, kyllä tästä noustaa. Vaikka en ole mikään lääkäri, uskon että jokaisella on mahdollisuus selvitä näistä, se on vaan pitkä tie, kohti parempaa elämää.
Minkä ikäinen olet?
Ei ihmisen elämä ihan onelmatonta ole. On sinun elämäsää ollut ja on edelleenkin niitä kannsutavia asioita ja on välistä helpompaakin. Luota vain että edessä on jälleen taas se helpompi jakso. Kannatttaisi enemmän satsta uusiin sosiaalisiin kontakteihin ja tutustua uusiin ihmisiin. Sinulla on tulevaisuuden suunitelmia ja unelmia. Niitä pitää olla ja ei ne välttämättä meillä kenelläkään aina toteutu aj elämsää voi tapahtua käänteitä.
Burnout tule hitaasti ja siitä myös toipuu verkalleen.Toivon että saat täälläkin palstalla verataistukea. Hyvä saada purkaa omaa aggressiotaan ja pahaa oloa vaikka kirjoitamalla.
Jos jäät yksin nin kyllä siihenkin sopeutuu ja jopa alkaa nauttimaan. Niin ainkin itse koen.
Kiitos Keissa. Kävin lukemassa tämän aiemminkin, ja oli kiva että joku jaksoi kommentoida. Kirjoittaminen auttoi, vaikka myöhemmin riitelinkin poikaystävän kanssa. Olen niin tuskainen sisältä, että puran sitä häneenkin, ja toisaalta häneltä ei riitä loputtomasti ymmärrystä minulle... Aika näyttää.
Kaikki on niin hajallaan nyt, ja olen niin huono käsittelemään stressiä. Tekee mieli paeta, piiloutua... mutta kun sekään ei ole mikään ratkaisu. Koettu on. Yksinolemisessa pelottaa juuri se, että siten on yksin ratkaisujensa ja päätösten kanssa. Mistä saan rahaa? Miten elätän itseni? Kerran on jo kämppä lähtenyt alta... Joudunko aikuisiällä isovanhempien elätiksi? HUOKAUS. ja kun se yksin pärjääminenkään ei ole NYT mikään ajankohtainen, vaan se ja tämä ja tuo, mutta välttelen niitä sitten viimeiseen asti. Prkl.
Tekisi niin mieli syyttää maailmaa, lapsuutta jne, että tämmöisen minusta sitten teitte. Pskan kuoren, joka vaan vapisee tuulessa. En uskalla vastata puhelimeen, en käydä kaupassa (no eipä minulla mitään rahaakaan ole). Mikä siinäkin on, että kaikki ongelmat aina seuraavat minua. Aina joku tunkee kapuloita rattaisiin. URGH.
Nyt käyn nukkumaan, ja tappelen huomenna taas aikaa vastaan.
Kokeile Jeesusta - ei maksa mitään ja saat mielettömät fiilikset. Itse olin syvällä ja hän nosti minut ylös.