itselläni on kroonistuneet selkäkivut kestäneet n. 3 vuotta ja tilanne paheni tarkalleen vuosi sitten ja olen tänä aikana joutunut olemaan melko paljon sairauslomilla. Pisin jakso pois töistä on kuitenkin ollut vain 6-7 viikkoa yhteen putkeen. Nyt taas on hankalaa ja lyhyita sairaslomia joudun ottamaan. Odottelen parhaillaan fysiatrille menoa, syön paljon lääkkeitä (dg:na olisteesi, iskias, nivelrikko, välilevyrappeumaa ym) ja yleensäkin yritän vaan kestää. Useiden lääkäreiden mukaan selkääni ei voida leikata, työvuosiakin tässä olisi edessä vielä runsaasti. Osatyökyvyttömyyseläkehakemukseni hylättiin, en jaksanut valittaa. Ja oikeastaan haluaisinkin pysyä töissä niin pitkään kuin vaan mahdollista. Nyt kuitenkin oma jaksaminen ja kärsivällisyys alkaa olla aika rajoilla, tuntuu että olisi mukava puhua näistä asioista ihan rehellisesti. Mutta ikävä kyllä olen huomannut selkeästi sen, ettei selkävaivaisen kannata paljon suutaan avata sairauksistaan ainakaan työpaikalla, eikä paljon myös kaveripiirissäkään. Ainoa joka omalla kohdallani onneksi tukee ja ymmärtää edelleen, on oma puoliso. Ymmärrän kyllä sen, että lähipiiri saattaa väsyä sairastelevaan ihmiseen. Päin naamaa ei sentään ole kukaan tullut sanomaan, mutta varsin ajattelemattomiakin kommentteja välillä kuulee.Kieltämättä ne voivat olla aika loukkaaviakin, joten olen aika usein valinnut puhumattomuuden asioistani erityisesti työpaikalla. Selkäyhdistykseen liityin jo ajat sitten, mutta pk-seudun toiminnassa en oikeastaan ole nähnyt mitään itselleni sopivaa. Kysynkin mistä te muut selkää potevat saatte voimia jaksaa jatkuvien kipujen kanssa? Kuka teitä kuuntelee silloin, kun on aivan pakko saada sanottua ääneen se miltä tämä riivattu jatkuva kivun ja hermosärkyjen kanssa eläminen tuntuu?
Mistä selkävaivainen saa vertaisryhmätukea?
kipukoukku
3104
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ASun pohjosessa rajan toisella puolen. Olen koko ikäni kärsinyt selkäsäryistä.
En kuulu mihinkään vertaistukiryhmään. Aikoinaan olin kuntoutuksessa mutta siitäkin on vuosia. Paras kuuntelija on miesystäväni.
Minulla on synnynäinen lonkkavika jonka vuoksi kärsin valtavista selkäkivuista koko elämäni. Auto-onnettomuuden jälkeen paheni tilanne niin että neljän vuoden sisällä leikattiin käsi, hampaat koska olin purrut ne kolarissa rikki. Selkäni ja kummatkin lonkkani leikattiin pikavauhtia.
Selässäni on välilevynpullistuma nytkin ja se oireilee olen jo kerran ollut menosssa siitä leikkaukseen mutta satuin saamaan verenmyrkytyksen jonka vuoksi ei leikattu. Nyt on kuitenkin ilmennyt että toisen lonkan semnttoiminen on osaltaan irronnut joten juuri eilen sain kuulla että pitää ottaa rauhallisesti kuukausi j aodotella mitä ortopediltä kuuluu.. Leikataanko heti vaan vieläkö odotellaan.
Olen viimiset kolmevuotta ollut töisää 50% ja 50% sairaseläkkeellä. Pelkään pahoin että työni on nyt tehty. oLen 56v.
Aikoinaan kun olin nuorempi sanoivat kaikki että pitää oppia elämään vaivojensa kanssa. En tosiaan ole muuta tehnytkään kun opetellut elämään kremppojeni kanssa. Paras apu kaikken on iloinen ja positiivinen asenne elämään.
Liikunta on hyväksi (uinti, kälely, pyöräily, kuntosali) mutta tällähetkellä on niin että en pysty paljon käveleen kuntopyörä on olohuoneessani ja sitä poljen muutaman kerran päivässä.
"Kysynkin mistä te muut selkää potevat saatte voimia jaksaa jatkuvien kipujen kanssa? Kuka teitä kuuntelee silloin, kun on aivan pakko saada sanottua ääneen se miltä tämä riivattu jatkuva kivun ja hermosärkyjen kanssa eläminen tuntuu?"
Hei kipukoukku. Olen 30 vuotta sairastanut vaikea-asteista selkärankareumaa. Olen saanut voimaa kestää kivut ja ylipäänsä koko sairauteen liittyvät koukerot, intohimoisen harrastukseni, koirien avulla. Tapanani onkin aina sanoa, että ilman koiriani en olisi enää tässä :-). Kannattaa siis hankkia joku itselle mieluisa harrastus, johon voi uppoutua täysillä. Harrastus vie ajatukset pois kivuista ja kaikesta muusta ikävästä sairauden ympärillä.
Kuuntelijat ja tukijat on sairaalla vähissä. Kohdallani puoliso ja omaiset ovat aina olleet tukenani ja jaksaneet kuunnella. "Ystäville" tai työkavereille ei kannata sairaudestaan puhua. Kaikki muuthan ovat tietenkin paljon "sairaampia" kuin sinä ja joudut itse kuuntelijan rooliin, koska sinun kivuthan ovat tietenkin vähäpätöisempiä kuin kaikkien muiden yhteensä. Täytyy olla todella pitkäaikainen sydänystävä, jolle voi avautua. Työelämä sairaalla on yhtä helvettiä. Ongelmia ei niinkään aiheuta aina itse työ, vaan se henkinen jaksaminen työpaikalla "terveitten" kanssa.
Voimia sinulle jaksaa kipujesi kanssa. Koita pitää mieli mahdollisemman virkeänä ja hemmottele itseäsi paljon kaikella mikä on sinulle mieluisaa, äläkä pakota itseäsi yhtään enempään kuin sinulle suoduilla voimavaroillasi kykenet. Meille on annettu vain yksi elämä ja siitä pitäisi osata nauttia, sairaudestakin huolimatta !
elämän opettama: olet täysin oikeassa tuosta mieluisesta harrastuksesta. Minullakin oli koira jonka kanssa harjoittelin ackilityä mutta jouduin jättään sen harrastuksen ja tyyytyä pelkkiin pikkulenkkeihin kun en enää pystynyt juokseen koiran kanssa. Koirani kuoli muutama vuosi sitten enkä ole hankkinut uutta olen yrittänyt harrastaa liikuntaa muuten kuten tuossa edellä kerroin. Hellyyttä saan syytää lapsille ja lastenlapsille sekä kissalle joka on korvannut koiran. uusi harrastukseni kalastus on vienyt mennessään. En kuitenkaan pysty lähteen mihinkään tuntureille jossa pitää kävellä pitkiä matkoja.
HAin tänään esille kutimen. Olen kova kutomaan ja kun nyt on tilanne mikä on niin käsitöille on aikaa ja voimia.
Silloin kauan sitten kun olin kuntoutuksessa niin siellä oli esillä se kuinka sairas/vammanen on yksin omien vaivojensa kanssa. Kun häntä kuntoutetaan niin pitäisi kuntouttaa koko perhe varsinkin puoliso. Sillä tällaiset sairaudet/vammat ovat koko peheen asia. On paljon helpompi kestää kipuja kun on ymmärtävä perhe ympärillä.
PAljon voimia jokaiselle vaivojensa kanssa painiville.