Miksi elämämme täällä....
Toinen toistemme ja itsemme vankeina.
Rakkaus vain unikuvana mielessä....
Viime yönä tulit uniini ja suutelit,
en olisi halunnut herätä aamuun.
En olisi halunut herätä tietoisuuteen mahdottomuudesta....
En kuvitellut että lankeaisin unikuviin,
kuvittelin itseäni paremmaksi, pyhemmäksi...
rajani ovat romuttuneet...
Olisitpa edes aidosti onnellinen.
Nyt näen surun silmissäsi, olet huono näyttelijä,
harjoitellut vuorosansi huonosti....
Haluaisin niin puhaltaa pahan pois, silittää sinua,
vuorta, joka olet peittänyt edestäni kaiken muun maiseman.
Taisit tulla leikkineeksi onnettoman rakkaudella,
et tieten etkä pahalla, mutta sen kuitenkin teit.
Mutta, mitä yhdestä särkyneestä sydämestä, näytelmän täytyy jatkua....
Toinen toistemme ja itsemme vankeina.
Rakkaus vain unikuvana mielessä....
Viime yönä tulit uniini ja suutelit,
en olisi halunnut herätä aamuun.
En olisi halunut herätä tietoisuuteen mahdottomuudesta....
En kuvitellut että lankeaisin unikuviin,
kuvittelin itseäni paremmaksi, pyhemmäksi...
rajani ovat romuttuneet...
Olisitpa edes aidosti onnellinen.
Nyt näen surun silmissäsi, olet huono näyttelijä,
harjoitellut vuorosansi huonosti....
Haluaisin niin puhaltaa pahan pois, silittää sinua,
vuorta, joka olet peittänyt edestäni kaiken muun maiseman.
Taisit tulla leikkineeksi onnettoman rakkaudella,
et tieten etkä pahalla, mutta sen kuitenkin teit.
Mutta, mitä yhdestä särkyneestä sydämestä, näytelmän täytyy jatkua....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oikeasti olenkohan ajatellut vain itseäni?
Itseään on lupa ajatella. Paradoksaalista, että toisaalta tietynlainen itsensä kieltäminen tuo ihmiselle levon ja toisaalta sitten, jos ei itseään osaa rakastaa, niin muiden rakastaminen oikealla tavalla on mahdottomuus.
Olisiko oikea itsensä ajatteleminen (ja rakastaminen) juuri uskollisuutta itselle. Kieltäytymistä rooleista ja muiden odotuksistakin (silloin kun ne johtavat uskottomuuteen itselle).
Nimimerkille "ajattelen" toivotan oikealla tavalla itsekästä ja levollista viikonvaihdetta. Ihan itselleni sanon, että vaikka sydänsuru ja kaipaus on elämässäni hallitsevaa, niin silti olen vastuussa elämästäni, tunteistani ja jopa onnestanikin (valintojeni kautta) itse. Muilta ei ole lupa onnea velkoa, ei koskaan. Rakkauden tunnettakaan (vaikka se väärin ja mahdotonta onkin) en halua pilata katkerilla mausteilla.
Oikeastaan inhoan itseäni, että valitan ikävää täällä. Kun ei voi puhua kenellekkään, niin ehkä tällainen anonyymiklubi toimii henkireikänä.
Tänään tuntuu taas siltä, että suru käy yli voimien, halvaannutttaa. Silti tiedän, että huomenna taas nousen ja hoidan työni ja velvollisuuteni, hymyilen ja olen ystävällinen. Kuitankin taustalla mielessäni koko ajan Sinä. MIksi annoit ymmärtää ja sitten teit sen tyhjäksi. Ei minua satuta se, että meistä ei voi tulla mitään (olen sen kyllä tiennyt), mutta se että teit tyhjäksi.... juuri kun luulin löytäneeni itsestäni kyvyn ottaa vastaan rakkautta ja hyvyyttä. Jatkossa varmaan parempi rakentaa vaivoin purettu muuri sydämen ympärille uudestaan. En halua sydämeeni enää ketään satuttamaan....
Onkohan tämä elämä vähän yliarvostettua :(