Kun elämän rakkaus on täysi hetero. Olet kiva, mutta en voisi ihastua naiseen ikinä. Miten tästä pääsee eteenpäin.
Miten pääsette yli..
Unhappy75
6328
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä hän ei ole se 'elämän rakkaus', vaikka nyt siltä tuntuisikin. Pakko uskoa...ei tällaisia oikein muuten jaksa käydä läpi. Mulle kävi niin. Ei se sun tuskaa tässä hetkessä paljon helpota, tiedän, mutta en osaa antaa parempaakaan helpotusta :/
Aloittaja, kerron sulle oman tarinani vuosien takaa.
Tutustuin kaveriporukan kautta yhteen tyttöön ja meistä tuli todella nopeasti todella läheiset ystävät. Muistan aina ensimmäisen kerran kun hänet näin ja se miten hän katsoi mua, tiesin että siinä oli jotain todella erikoista ja erilaista kuin kenessäkään muussa. Tätä ennen olin joskus sekoillut tyttöjen kanssa mutta mitään vakavampaa ei mulla ollut naisten kanssa ollut. Tehtiin kaikkea typerää yhdessä, soiteltiin ja tekstailtiin joka päivä, tätä jatkui kuukausia kunnes yksi päivä hänen puhuessa jostain pojasta josta tykkäsi, minulle tuli mustasukkainen tunne. Mietin miksi oon niin mustasukkainen (en ole mustasukkaista tyyppiä normaalisti) ja tuo tunne tuntui kasvavan vaan, kunnes tajusin että olin tooodella ihastunut häneen. Jaksoin pitää mölyt mahassani ehkä 5-6kk ja yritin nähdä häntä vähemmän, ajattelin että tunteet menisi sillä pois. Hän aavisti että jotain on pielessä ja kerran kysyi mitä on meneillään, ja mun oli pakko kertoa. Asian pahensi se, että hän otti sen tosi hyvin, ei pahoittanut mieltään mutta sanoi että rakasti mua pelkästään ystävänä. Tilanteesta tuli kiusallinen, yritimme edelleen olla kavereita mutta ei se ollut enää sama. Jossain vaiheessa päätin ottaa aikalisän ja hän myöntyi sille. Emme olleet tekemisissä varmaan n. 2 vuoteen ja niin ne tunteet jossain vaiheessa alkoivat muuttumaan. Se oli yksi raskaimmista asioista mitä oon kokenut elämässäni, rakastin häntä 2 vuotta ja niin paljon. Hän tuskin tietää kuinka syvät tunteeni olivat ja parempi niin, mutta olen onnellinen että se on ohi. Mun mielipide on se, että ole näkemättä sitä ihmistä niin että jossain vaiheessa et jaksa enää ajatella niitä samoja asioita ja "mitä jos", niin pääset sen yli. Se on vaikea hyväksyä että toinen ei tunne samalla lailla, mutta niin kai elämä on joskus outoa ja epäreilua.
älä jää liian pitkäksi aikaa vatvomaan, vaan katse eteenpäin.. Tsemppiä sinulle!
Näin minulla.
Olin rakastanut parasta ystävääni jo monia vuosia ennen kuin uskalsin sen hänelle kertoa. Kuinkas ollakkaan ystäväni olikin hetero, vaikka mielestäni olin saanut häneltä paljon erilaisia viestejä, että hän olisi ollut kiinnostunut minusta. Olihan se kieltämättä kova isku päin naamaa. Tunnustukseni jälkeen nolotti ja hävetti, että pitikin mennä se hänelle myöntämään. Toisaalta olin itsestäni ylpeä, että olin uskaltanut olla hänelle avoin. Ystäväni otti asian vastaan todella hyvin, mutta teki asian heti selväksi, että hän rakasti minua vain ystävänä. Yritin jatkaa ystävyyttämme, mutta en enää tiennyt miten hänen seurassaan olisin ollut. Tapaamisemme olivat jotenkin kiusallisia. Niinpä päätin lopettaa ystävyytemme. Se oli elämäni pahin virhe, koska en tunnu pääsevän hänestä yli, vaikka aikaa onkin kulunut jo vuosia. Ystäväni oli elämäni rakkaus ja on vieläkin. Sanotaan, että aika auttaa, mutta minua se ei tunnu auttavan.
Kompaten edellistä, ainoa apukeino on se että ei ole yhteydessä toiseen.
Itse olen rakastanut samaa ihmistä koko elämäni ja nyt jo vuosia tajunnut sen. En pääse siitä yli enkä ympäri, mutta toisaalta, en koe siihen oikeastaan tarvettakaan. Rakastan häntä, joskus se sattuu, joskus se on ihanaa, mutta elämä on sellaista. Uskon että löydän vielä joku päivä jonkun muun joka vaati sydämeni pois häneltä, muutakaan en voi. Kyllä sitä vielä joku päivä rakastuu, ei ehkä huomenna, mutta joskus.
Itse en pysty pistämään "välejä poikki" koska olen tuntenut hänet koko elämäni ajan ja hän oli lapsena paras ystäväni. Ei tule kysymykseenkään että sulkisin niin tärkeän ihmisen elämästäni täysin. Näen siis häntä sillä syklillä jolla kykenen eli parin kolmen kuukauden välein. Useammin en pysty näkemään, välillä pitää saada unohtaa. Mulla on onneksi sellainen mieli, että pystyn aina vähäksi aikaa "unohtamaan" eli työntämään hänet mielestäni. Sitten sitä taas alkaa kaivata ja on nähtävä. Tämä tauotettu näkeminen toimii mulla parhaiten, sillon sen kestää. Ei sitä varmaan muuten kestäisikään, siitä olen samaa mieltä että jatkuva yhdessä olo kyllä varmasti hajottaa.
Komppaan edellisiä: vaikka ajattelin että elämäni on vaan synkkää ja harmaata ilman häntä,ystävääni jota rakastin yksipuolisesti, päätin silti ottaa kunnolla ilmaa väliin. Epätasapaino ei tee hyvää ihmissuhteissa!
No sitten elämästä tulikin snkkää ja harmaata, varmaan yli puoli vuotta olin tosi masentunut. Uppouduin töihin. Ei tehty mitään välirikkoa, mutta mulle tei tiukkaa tavata -olinhan tunnustanut tunteeni ja saanut selkeän vastauksen, nolotti ja satutti.
Mutta sitten pikku hiljaa se alkoi auttaa. Vieläkin tiedän että tämä henkilö on erityinen mutta etäisyyteen on tottunut. Olen taas tunnetasolla vapaa hänestä. Pieni suru jäi kutittamaan sydämeen, ehkä se on vaan sydänystävän kokoinen aukko. Tulevaisuudestahan ei tiedä, voi olla että joskus voidaan olla lähempiäkin kavereita... mutta ihan pian se ei varmaan tapahdu. Toivon ehkä löytäväni toisen hänenkaltaisensa kaverin.