Olen 18-vuotias nainen. Olen koko ikäni tuntenut itseni perheessäni ja ystävieni seurassa ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Tykkään olla perheeni kanssa, mutta tunne ei silti miksikään muutu.
Lapsena tuntui, että joskus olisin seurannut talon ulkopuolelta ikkunasta perheeni elämää tai ikään kuin lasin takaa. Olen isosta perheestä (minulla on 8 sisarusta) ja olen keskivaiheilta. Eli kun olin itse lapsi, oli aina vauva ja murkkuikäinen ja vanhempieni huomio meni vauvaan ja murrosikäiseen. Olen itse aina rakastanut perheenjäseniäni, mutta vasta vuosi sitten aloin uskomaan, että muut rakastavat minua ja olen rakastettava. Ajattelin viime vuoteen asti, että on oikein minulle, että kukaan ei rakasta minua.
En lapsena saanut kaipaamani huomiota, kuljin siinä perheen sivussa. Minua ei pidetty mielestäni tarpeeksi sylissä tai ei halattu, lohdutettu. Nyt, kun nuorin sisarukseni on 8v, on äidillä ja isällä aikaa häntä illalla peitellä, halata, pussata, toivottaa hyvät yöt, pitää sylissä. Ei minulle noin tehty paljon koskaan. Olin hänelle kateellinen vielä pari vuotta sitten, koska minulle ei noin tehty.
Olin aika kiltti ja näkymätön, minulla ei ollut koskaan mitään erityistä ongelmaa tai huolta eli en mitenkään kapinoimalla koittanut saada huomiota itselleni. Kerran minulla oli sen ikäiselle iso asia kerrottavana, mutta äiti sanoi, että ei ehdi nyt kuunnella, kun samalla hoiti jotain vauvaa. Tuosta hetkestä aloin ajattelemaan, että minun asiani ja huoleni eivät ole tärkeitä ja en vaivaa omilla asioillani äitiä tai isää ja muiden asiat ovat tärkeämpiä.
Minulla oli joskus n. 7-vuotiaana vaihe, jossa minun piti tarkistaa illalla varmaan 6 kertaa, että isä ja äiti ovat elossa. Nukuin tuossa vaiheessa yläkerrassa ja vanhemmat alakerrassa. Kun olin päässyt sänkyyn, tuli tunne, että pakko mennä alakertaan tarkistamaan, että vanhemmat eivät ole ehtineet kuolla. Tarkistuksen jälkeen menin sänkyyn ja taas piti mennä tarkistamaan. Muistan, että tuntui ihan tosi kauhealta tunne, että vanhemmat ovat kuolleet. En tästä pelosta osannut sanoa vanhemmille mitään. Itkin vain yksin peiton alla.
N. 8-vuotiaana minulle tuli jalkoihin punaisia pisteitä, jotka ovat edelleen jaloissani eli eivät ole mitään vaarallisia. En kuitenkaan tuolloin tiennyt sitä, että ne ovat ihan normaaleja. Olin ihan varma, että pisteet ovat vaarallisia ja kuolen niihin kohta. Ajattelin ja tunsin, että kuolen kohta pian, mutta en uskaltanut sanoa tätä kenellekään. Muistan, kun yritin kirjoittaa lapulle isollesiskolleni ja kysyä pisteistä, mutta en uskaltanut jättää lappua hänelle. Kirjoitin useamman lapun, mutta kaikki heitin roskiin. Kuuntelin lastenlauluja sillä idealla, että tätäkin laulua kuuntelen viimeistä kertaa, nyt istun viimeistä kertaa auton kyydissä isän ja äidin kanssa yms, nyt on minun viimeinen jouluni yms. Tämäkin tuntui ihan sanoinkuvaamattoman kamalalta ja tuntui, että rinta räjähtää. Nukkumaan mennessä makasin yksin peiton alla ja itkin. Yritin lohduttaa itseäni.
Minulla oli ala-asteella paras kaveri, jolla olin yötä ja hän oli minulla yötä. Pystyin puhumaan hänelle asioista, mutta en henkilökohtaisista. Yläasteella minulla oli koulukavereita, ei enää yhtään koulun ulkopuolella. En koskaan puhunut kenellekään itsestäni. Nykyään minulla on kavereita koulun ulkopuolella ja pystyn puhumaan jotain itsestäni pintapuolisesti ja kertomaan mielipiteeni. En kuitenkaan koskaan ole kenellekään puhunut, että miltä minusta oikeasti tuntuu ja miten koen itseni.
Minulla oli ala-asteella rehtorina eläkeikäinen miesopettaja, joka nautti henkilökunnan ja opettajien nöyryyttämisestä, kurittamisesta ja oli jollain tavoin sadisti; laittoi oppilaan syömään niin kauan, että tämä oksensi, jouduimme lattialla konttaamaan ja etsimään hänen maahan tiputtamia tavaroitaan opettajan samalla hymyillessä ja myhäillessä, väärästä vastauksesta joutui nurkkaan tai seisomaan. Minua hän kosketteli ja ahdisteli seksuaalisesti. Tästä en silloin puhunut mitään, koska ajattelin, että opettaja saa tehdä noin ja olen itse aiheuttanut sen, että opettaja teki noin. Unohdin asian täysin ihan viime vuosiin asti, jolloin kaikki lapsuuteen ja tuohon opettajaan liittyvät asiat nousivat yhtäkkiä takaisin muistiin.
Joskus ala-asteen viimeisellä luokalla tiedostamatta hukutin ja peitin tunteeni. Enää ei mikään tuntunut miltään, kiusasin muita yläasteella ja nautin siitä, en hävennyt tai katunut. En ole käytännössä n. 11-12-vuotiaasta asti 17,5-vuotiaaksi tuntenut mitään. En iloa, surua, katumusta, vihaa, en mitään. Kun mummoni kuoli, en itkenyt, surrut ja hautajaiset menivät ihan ohi minun kohdaltani. Nyt myöhemmin, kun taas olen alkanut perheeni parissa tuntemaan tunteita, harmittaa, että minulla on mennyt koko nuoruusikä ihan ohi siitä nauttimatta, murrosikää minulla ei ole ollut ollenkaan.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen elänyt elämääni päivästä toiseen nauttimatta siitä yhtään. Olen vain suorittanut elämää robottimaisesti täydellisyyttä tavoitellen joka ikisessä asiassa. Olen nyt pari vuotta käynyt terapiassa, mutta en ole vielä hirveästi edistynyt ja tunnen itseni koko ajan kamalan yksinäiseksi. Olen vähitellen opetellut puhumaan asioistani terapeutille ja äidille. Miltä minusta nyt tuntuu? Mitä ajattelen tästä asiasta? 13-17-vuotiaina "viiltelin" itseäni eli raaputin ihoa nuppineulalla niin kauan, että iho meni rikki ja siihen tuli rupi ja rupea revin aina auki, jotta käteen jäisi arpi ja aina, kun katson arpea, muistan, että olen tehnyt jotain väärin. En uskaltanut viiltää millään veitsellä, partaterällä yms. Viiltely ei siis ollut mitään itsemurhaviiltelyä. Ajattelin tuona aikana monesti itsemurhaa, kirjoitin itsemurhakirjeitäni laatikkooni uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että nyt on minun viimeinen jouluni, nyt katson viimeisen kerran tätä ohjelmaa, nyt olen viimeisen kerran kahden äidin kanssa kaupassa... Jos olin ollut liian kauan suihkussa, viilsin itseäni, jos olin ollut äidille vihainen tai sanonut pahasti, viilsin itseäni. Kukaan ei halua tutustua minuun tai minä en halua tutustua kehenkään. Minulla on edelleen monen metrin mittainen muuri toisiin ihmisiin, kun hymyilen tai nauran se ei ulotu silmiin asti (näin oponi sanoi), olen kuullut olevani tunteeton, kylmä, olen eleetön ja silmissäni ei näy mitään. En halua koskaan parisuhteeseen tai lapsia, koska pelkään, että en osaa rakastaa lastani tai olen etäinen ja lapsi tuntee myöhemmin näin, miten minä tunnen. Miestä en halua, koska olen epävarma, vaivaantunut, hermostunut ja varpaillani miesten seurassa. En voi mennä autokouluun, koska joutuisin olemaan miesopettajan kanssa kaksin autossa. Lääkäriin en voi mennä, koska täällä on vain mieslääkäreitä. Haluan vain omistaa koko elämäni tulevaisuuden haaveammatilleni poliisille.On parempi, että elän koko ikäni yksikseni kahden koirani kanssa. Olen myös vaikea ihminen ja en osaa näyttää välttämättä tunteitani, joten kukaan mies ei haluaisi tällaista ihmistä kumppanikseen.13-vuotiaaksi asti kuuluin samaan uskontoon kuin perheeni. Vaikka kielsin uskoni, en alkanut juomaan tai polttamaan, rellestämään tms. En ole edelleenkään koskaan juonut, polttanut, pussannut. Enkä koskaan haluakaan.Vietän vapaa-aikani lukemalla, lenkkeilemällä, joogaamalla, kuuntelemalla musiikkia, vanhempieni, sisarusteni ja koirieni kanssa kotona ja tekemällä vapaaehtoistyötä ja vastailemalla esim. keskustelupalstoilla nuorten keskusteluihin: "Olenko normaali?", " Minua kiusataan." tai " Haluan kuolla."
Silti olen yksinäinen.
On hienoa että pystyy noin phumaan ja työstämään kokemuskiaan. Kyllä sinä saat viel elmän ihan tunteiden kanssa. Ihan selvästi eheytymsiprosessi on käynnissä. ei onneksi tarvitse jäädä menenisyyden vankilaan. Voit löytää yhteyden toisiin aj myös omaan minuuteesi ja tunteisiin.
Toivottavasti helpotti kun sait juttuja kerralla ulos.
:)
Mene terapiaan. Ei sun tarvii tollasta kärsiä. Saat miehen hakemalla itseluottamusta vaikka liikunnasta. Tuli mieleen ulkopuolisuudesta bibolaarihäiriö tai skitsofrenia ja ehkä trauma. Psykiatri en ole silti joten älä ota vakavasti. Terapia auttoi mua.
Kiera, miten sinulla nyt menee? toivon paremmin ja kaikkea hyvää sinulle!
Kera jos vielä luet tätä, niin usko pois. Sinä saat vielä elämän. Ei asiat mene kuntoon hetkessä, se on vuosien prosessi. Nuo ajat joita et muista ovat olleet niin tuskallisia että ne on ollut psyykeen keino lukita "kammioon". Nyt terapian auttaessa, asioita alkaa nousemaan tietoisuuteen ja käsittelyyn. Paljon on se että voit noin seikkaperäisesti ja tarkkaan kuvailla ja muistella jopa yksittäisiä tapauksia milloin tuli se kokemus: äiti ei minusta välitä. On välittänyt mutta ei ole ollut tuossa hetkessä aikaa ja osannut paneutua sinun tunne- ja kokemusmaailmaasi. Tunne ettei minusta välitetä on ollut kuitenkin sinulle todellinen ja konkreettisen asia ja jäänyt syvälle sielunkätköihin. Olet kieltänyt uskon, mutta Jumala ei ole kieltänyt sinua ja rakastaa tälläkin hetkellä. Jospa voisit palata muistoissasi juuri tuohon nuoren lapsen hetkeen kun koet ettet ole äidille tärkeä. Rukoile ja pyydä Taivaan Isää parantamaan sielussasi tuo yksinäisyyden haava ja täyttämään se Hänen rakkaudella. Ymmärrä nyt aikuisen mielellä, että ei äiti ole pahaa tarkoittanut, mutta on ollut varmasti väsyneenä poissaoleva. Oletan että olet lestadiolaisesta perheestä. Ei ole Jumalan vika ja syy, että tuossa uskonsuunnassa on ymmärrys että lapsia pitää olla rajattomasti ja seuraus on ettei vanhemmilla riitä rahkeet pitää heistä huolta ja tulee jopa emotionaalista hylkäämistä.
Hyvä että olet päässyt terapiaan. Asioista kirjoittelu ahdistaa, mutta samalla parantaa. Katkeruudelle ja itsesäälille älä anna pysyvää valtaa. En sitä tekstissäsi näe, mutta se hiipii helposti seuralaiseksi kun on kokenut kovan elämän.