narsistiko?

Jos tämä ei ole taas provo, niin...

Olen kuullut tuollaisen kuvauksen yli sata kertaa, omasta elämästäni, vertaistukiryhmässä ja kirjallisuudessa.

Sinulla on narsistisia taipumuksia, syyllistät toista, tunnet hirveää syyllisyyttä teoistasi, sinun on vaikea päästää ihmissuhteista irti, pohdit vanhoja asioita, suhteita tolkuttoman pitkään... Et tiedä, miksi käyttäydyit "silloin" sillä tavalla ja olet yksinollesasi tavallaan eri ihminen kuin parisuhteessa...

Tervetuloa reaalimaailmaan ja havaitsemaan, että sinäkin "sairastat" läheisriippuvuutta. Se on yksi persoonallisuushäiriö muiden joukossa, mutta sen kanssa voi oppia elämään "normaalia" elämää, jos tunnistaa vaivan ja hakee apua.

Jos tämä ei ollut provo, niin laita viestiä, niin opastan sinut eteenpäin.

Tämä ei ollut provo. Haluan oikeasti apua tämän asian kanssa. Kiitos asiallisesta vastauksesta

Tuo kirjoittamasi kuvaus osui aikalailla nappiin.

Ei pelkkä eron jälkeinen toisen syyttely vielä tee sinusta narsistia. Mutta jos käyttäytymisesi on muutenkin ollut itsekästä, ilkeää, vallanhaluista ja rakkaudetonta (välillä taas vastakohta) niin ehkä silloin olet narsisti.

Jos todella pidät itseäsi narsistina, kaiken asiasta lukemasi jälkeen, niin onnittelen sinua, sillä erittäin harva narsisti pääsee ikinä tuohon vaiheeseen, missä sinä nyt olet. Ainakaan niin pitkälle, että oikeasti tekisi asialle jotain. Näitä hetkittäisiä itsesäälejä ja tunnustuksia ollee jokaisella narsulla.

Neuvoja...opiskele kaikki narsismista, yritä ymmärtää mikä lapsuudessasi teki sinusta sen mikä olet nyt. Hae apua terapiasta, se nopeuttaa itsetutkiskeluasi ja suuntautumista uuteen elämään merkittävästi.

Et kyllä ole narsisti sananvarsinaisessa merkityksessä. Narsisti ei koskaan kadu tekojaan ja on täysin sokea harhoissaan.Juuri sien vuoksi narsistia on vaikea auttaa,koska ei hänenäe itsessään mitään korjattavaa.

Suurin edistysaskel tulee siitä kun tunnistaa ongelman.
sitten vähän etenemistä:
- Jos sinulla ei ole ollut narsistia puolisona, niin unohda narsismiin liittyvä kirjallisuus alussa ja keskity puhtaasti läheisriippuvuudesta kertovaan kirjallisuuteen
- hanki vertaistukea toisesta LR:stä, joka on tunnistanut ongelmansa ja joka on hakenut apua
- irtaudu "ystävistä"/puolisosta/tutuista, jotka ovat narsistisia ja käyttävät sinua puhtaasti hyväkseen (Itse näin heidät vasta aika myöhäisessä vaiheessa)
- hyväksy se tosiasia, että avun saaminen tarkoittaa yhtä isointa muutosta, mitä sinulla on ollut elämäsi aikana ja tulet näkemään maailman ihan toisen näköisenä.
- Psykologin saaminen ja hoitoon hakeutuminen ei aina ole niin helppoa ja itsestään selvää, tähän tulet tarvitsemaan vertaistukihenkilöäsi.
- Hoito tulee kestämään 1-3v sitten kuin sinne pääsee (eli psykoterapiaa 1-2 krt/viikko)

Eli lähde liikkeelle siitä, että hankit vertaistukihenkilön.

Kyllä se siitä vaikka alku on hiukan hankala :)

Tapasin elämäni naisen. Rakastuttiin niin, että kummaltakin meni jalat alta. Uskoin löytäneeni ihmisen jonka kanssa vihdoin jakaa todelliset tunteeni ja joka ymmärtää ja kuuntelee. Hän uskoi löytäneensä sielunkumppanin josta oli varma, että samanlaista ei ole olemassa. Kaikki oli täydellistä ja vakiinnuttiin nopeasti. Unelmoitiin tulevaisuudesta ja kuinka kasvatetaan tulevia lapsiamme hyviksi ihmisiksi.

Pian huomasin, että tuo täydellisyyden tila ei anna enää samanlaista tyydytystä. Koin puutteita asioissa, halusin saavuttaa enemmän uralla ja harrastuksissa. Kuvittelin, että en saa aikaiseksi asioita jotka minun kuului saavuttaa, koska olin niin tiiviisti kiinni toisessa ihmisessä. Halusin pitää huolen itsestäni ja tehdä myös omia asioita. Ajattelin tässä olevan pitkän parisuhteen kaava ja hänen toimivan samalla tavalla.

Eräänä päivänä puhkesi riita. En voinut ymmärtää mitä olin tehnyt väärin ja miksi tällainen tapahtuu yhtäkkiä. Ajattelin, että pitääkseni kiinni tästä onnesta minun täytyy ymmärtää hänen puutteitaan ja tulla niiden kanssa toimeen. Opin nopeasti olemaan hänelle hyvä ja puhumaan siten, että hän olisi tyytyväinen. Tunnistin, että rakkaudessamme oli jokin sivuääni, mutta en piitannut siitä. Hän oli niin kauniskin ja tunsin ennen kokematonta ylpeyttä kulkiessani hänen kanssaan.

Asiat menivät hyvin, tai sain sen tuntumaan siltä. Opin jo taitavasti kuuntelemaan häntä, vaikka hänen asiansa eivät tuntuneet kovin älykkäiltä. Ajattelin, että näin se kaikilla muillakin on. Välillä turhauduin kun hän ei ollut riittävän kiinnostunut tai kannustava liittyen minun asioihini. Aika kului, aloin tuntea jälleen samaa taantumaa elämässäni. Ystävät, jotka olivat minulle läheisiä ennen tapaamistamme, tekivät hauskoja asioita. Tapasin heitä harvemmin, mutta kaipasin usein heidän seuraansa enemmän kuin rakkaani.

Sain lisää vastuuta ja haasteita työelämässä. Ne sitoivat aikaa ja vaativat ponnisteluja, pelkäsin että en onnistukaan niiden suorittamisessa. En kertonut tästä hänelle, eihän hän olisi voinut muutenkaan ymmärtää, sillä teki täysin erilaista työtä. En kyennyt ymmärtämään hänen vaikeita työpäiviään. Ne tuntuivat lapsellisen pieniltä haasteilta verrattuna minun haasteisiin. Peittelin omat epäonnistumiseni ja mitätöin hänen onnistumisiaan.

Aloin pohtia, että rakastinko häntä enää. Tunsin, että joku muu voisi sittenkin täyttää tuon aukon elämässäni paremmin. Seuraavalla kerralla katsoisin, että tietyt ominaisuudet olisivat paremmin. Aloin käyttämään aikaani paremmin asioihin jotka edesauttoivat omia pyrkimyksiäni. Vanhat ystäväni ottivat minut ilomielin vastaan ja viihdyin myös enemmän heidän seurassaan. Heille valehtelin suhteemme tilasta ja käänsin sen joksikin epämääräiseksi joka pönkitti asemaani joukossamme.

Eräänä päivänä aloimme riidellä. Ajattelin, että mikä helpotus. Nyt pääsen irti tästä kuluttavasta suhteesta ja ihmisestä. Eihän hänestä ole mitään hyötyä. Hän riiteli lapsellisesti eikä osannut myydä viestiään yhtään vakuuttavasti. Ajattelin vierittäväni tämän ongelmaisen ihmisen jonkun seuraavan ihmisen harteille. Hän jopa roikkui jalassani kun lähdin. En itkenyt tai katsonut taakseni kun painoin oven kiinni.

Kaikki oli paremmin yksin. Olin dynaaminen ja aikaansaava. Pystyin käyttämään aikani tehokkaammin eikä sitä tarvinnut enää uhrata hänelle. Sain ne asiat tehtyä, jotka minun kuuluikin saada. Yksinäisyys alkoi painaa iltaisin. Virittelin joitain vanhoja tuttavuuksia, mutta tunsin ahdistuneisuutta poistuessani heidän luotaan.

Yhtenä iltana aloin nopeasti kokea niin suurta ahdistusta, että lamaannuin. Tajusin kohdelleeni häntä väärin, mutta en ymmärtänyt miksi. Halusin saada puhtaan omantunnon. Kirjoitin hänelle kirjeen jossa selitin asioille mahdollisimman hyvän tarinan. Tarinassa oli totuuden siemen, mutta pääpaino sen koskettavuudessa ja toimivuudessa. Hän otti minut takaisin.

Hetkellisen eron jälkeen kaikki oli kuin alussa. Tunsin samat tunteet, uudelleen rakastumista, melkein kuin huumetta. Miten olinkaan ollut tälle ihmiselle niin julma. Hän oli laihtunut entisestään. Sovimme, että käsittelisimme rehellisesti asioita. Meidän piti korjata virheemme ja rakentaa uusi silta. Sillasta piti tehdä suuri ja kestävä. Turhan moni asia osoitti minussa oleviin vikoihin. En pitänyt siitä, mutta uskottelin muuttuvani. Sillan perustuksiin jäi valuvikoja. Halusin hänet jälleen osaksi minua.

Toivottavasti tuo yksinpuhelija on ottanut lääkkeensä ja hoitosuhde on edelleen voimassa!

Ei hän mitään lääkettä tarvitse!

Me kaikki olemme tavalla tai toisella lapsuutemme vankeja.
LR (eli läheisriippuvuus) syntyy lapsuudessa kun kokee asioita, joita ei pysty lapsen psyykkeellä käsittelemään. Etäisyys, hylkääminen... Lapsi kehittää suojan selvitäkseen, mutta samalla jotain jää kehittymättä...

LR kehittyy onneksi vasta lapsuudessa varhaislapsuuden sijaan, niin ne lukot on vielä mahdollista avata terapiassa. Kirjoittajalla on täysi mahdollisuus onneen, aikuisen ihmisen onneen, mutta työtä se tulee vaatimaan ja paljon.

Tsemppiä sinulle matkalla kohti oikeaa aikuisuutta ja vihjeenä se, että kaikista esteistä huolimatta se on sen arvoista ja vasta sitten ymmärrät seuraavan.
"Tulin terapiasta, tulin aikuisena ja vasta silloin näin, näin maailman värillisenä"
Pidän sinulle ihan oikeasti peukkuja!!!!