Tanssiharjoituksista sumuisille vuorille ja kirotun lammen rannalta varjojen ulottuvuuteen; lasten ja nuorten fantasiasatu tarjoaa jotain aikuisillekin.
Päristelevä, pelokas ja häijyn Tohtorin orjuuttama peikko pääsi eroon vainoojastaan jo ensimmäisen osan lopussa (Soiva banaani, 2009). Toisessa kukistettiin jääjättiläisten kuningas (Kristalliapina, 2011), kun taas tämä päätösosa niputtaa yhteen juoneen jääneet aukot, kasvattaa tuhisevasta tohelosta voimakkaan peikkovelhon ja naurattaa sekä jännittää lasta, nuorta ja kirjaa iltasaduksi lukevaa aikuista - jälkimmäistä piilohuumorin kautta.
Kirjanen alkaa pienellä historiikilla, joten mukaan voi pompata vielä tässäkin vaiheessa. Siitä eteenpäin tarina rymistelee kuin juna, ehkä vähän liiankin nopeasti. Toisaalta sarjakuvamainen tai elokuvamainen pikakelaus viehättää nykypäivän hektisyyteen sosiaalistuneita lukijoita.
Kieli on kauttaaltaan sujuvaa, kuten nuoremmille lukijoille on hyvä ollakin. Ehkä lyhyine virkkeineen hieman töksähtelevää, mutta erikoisine sanavalintoineen silti rikasta.
Taikuutta, puhuvia eläimiä, noitia, peikkoja, kääpiöitä, haltioita...jep, juuri niitä. Kaikki tutut fantasiaelementit ovat kasassa. Mitäpä sitä muuttamaan ikivanhaa fantasiakaavaa? Ehkä vähän olis voinut, sillä kyllä, jopa onnellinen loppu löytyy.
3,5 pistettä 5:stä
Päristelevä, pelokas ja häijyn Tohtorin orjuuttama peikko pääsi eroon vainoojastaan jo ensimmäisen osan lopussa (Soiva banaani, 2009). Toisessa kukistettiin jääjättiläisten kuningas (Kristalliapina, 2011), kun taas tämä päätösosa niputtaa yhteen juoneen jääneet aukot, kasvattaa tuhisevasta tohelosta voimakkaan peikkovelhon ja naurattaa sekä jännittää lasta, nuorta ja kirjaa iltasaduksi lukevaa aikuista - jälkimmäistä piilohuumorin kautta.
Kirjanen alkaa pienellä historiikilla, joten mukaan voi pompata vielä tässäkin vaiheessa. Siitä eteenpäin tarina rymistelee kuin juna, ehkä vähän liiankin nopeasti. Toisaalta sarjakuvamainen tai elokuvamainen pikakelaus viehättää nykypäivän hektisyyteen sosiaalistuneita lukijoita.
Kieli on kauttaaltaan sujuvaa, kuten nuoremmille lukijoille on hyvä ollakin. Ehkä lyhyine virkkeineen hieman töksähtelevää, mutta erikoisine sanavalintoineen silti rikasta.
Taikuutta, puhuvia eläimiä, noitia, peikkoja, kääpiöitä, haltioita...jep, juuri niitä. Kaikki tutut fantasiaelementit ovat kasassa. Mitäpä sitä muuttamaan ikivanhaa fantasiakaavaa? Ehkä vähän olis voinut, sillä kyllä, jopa onnellinen loppu löytyy.
3,5 pistettä 5:stä
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos arviosta, hain kirjastosta ja kyllähän tuo genressään toimi mainiosti. Vissiin aika matalan profiilin teos, kun ei missään markkinoida. Tässä niitä harvoja sivuja, joissa jotain infoa:
http://www.kirjaseuranta.fi/Timo_Hirvonen/Pikkupeikko/