Näin pilasin elämäni

Bulimia rikkoi parisuhteeni. Tämä on katkera tilitys siitä, miten syömishäiriö voi pilata koko elämän. Olen sairastanut 9 vuotta. Välillä terve, välillä sairas. Avomieheni tiesi että olen sairastanut, mutta paranin myöskin. Ongelma on se, että en kertonut, vaikka lupasin, kun sairastuin keväällä uudestaan. Ajattelin etten kehtaa. Enkä halunnu huolestuttaa. Kyllä mä tän ite hoidan. Just.

Meidän piti olla ikuisesti yhdessä, olimme vuosisadan rakkaustarina ja sovimme toisillemme kaikkien mielestä. Olimme superrakastuneita ja onnellisia, vielä parin vuodenkin jälkeen. Asuimme vaine eri paikkakunnilla osan ajasta, enimmäkseen yhdessä silti. Onnea varjosti kuitenkin synkkä varjo; bulimia. Ahdistuin, masennuin, sairastelin. En jaksanut tehdä töitä, nukuin huonosti ja parisuhde kärsi. Jäin niin koukkuun taas kun vain voi jäädä. En miettinyt muuta kuin ruokaa. Leivonnaisia, uusia reseptejä, mitä ostaa, montako irtokarkkipussia ostan, missä välissä kerkeän syödä jne. Meni kymmeniä euroja päivittäin, peitin ahdistusta ja huonoja tunteita sairastumalla. En osaa käsitellä tunteitani, ne sattuvat helposti, joten turrutan ne.

Huomasin miten poikaystäväni etääntyi minusta. Olin päivät töissä, jossa laiminlöin töitäni kun piti päästä syömään ja oksentamaan. Sitten kotia ja sama rumba. Mies kävi kaupassa jotta sain lisää aikaa olla yksin. Ja illalla karkasin muka treenaamaan vaikka menin ravintolaan. Olin flunssassa, vatsataudissa, flunssassa, mursin raajani, sairastelin fyysisesti ja voin vielä pahemmin henkisesti. Kesä meni sumussa, en tiedä mitä tapahtui, en ollut läsnä, en ollut kuunnellut miestäni, en tukenut kun hänellä oli ongelmia ja koko ajan valehtelin olevani terve.

Sitten se kolahti. Näin viestin, joka kertoi kaiken. Miehelläni on toinen nainen. He tapailivat salaa kesällä, laittoivat viestejä ja valehtelivat mulle että ovat vain ystäviä. Sain tietää että he ovat suudelleet useasti. Tämä nainen kuunteli, lohdutti kun poikaystäväni kertoi suhteessa menevän huonosti ja pelkäävänsä eroa. Oli iloinen ja pirteä, kaikkea muuta kuin minä. Romahdin. Poikaystäväni näki miten loukkasi ja yritti valehdella koko ajan ettei mitään tapahtunut. Hän oli välillä ihana, välillä kärtyisä ja välillä omissa maailmoissa. Hän vihjaili miten tarvii aikaa yksin. Minulla pelotti. Pelotti niin hirveästi. Paranin samantien kun kuulin tästä suhteesta. Mieleni ei tehnyt ruokaa, oksentamisen ajatuskin kuvotti. Miten olin antanu sille vallan ja pilata minut? Nyt olemme puhuneet asiasta. Miehelläni on tunteita tätä toista naista kohtaa. Mutta minua hän rakastaa. Hän haluaisi olla yhdessä, mutta ei pysty. Ei sen jälkeen miten sortui toisen naisen syliin. Hän sanoi haluavansa aikaa, kuukausia, yksin. Ei uskalla sanoa voidaanko ikinä enää olla yhdessä.

Minä siis pakkasin peruskamppeet viikko sitten. Jätin miehen asunnolle melkein kaikki tavarat, kun siellä on niin paljon kaikkea. Mutta pois ne pitää joskus viedä. Lähdin sukulaisille, sitten käymään omalla asunnollani opiskelukaupungissa. Siellä joudun olemaan yksin. Miettimään ja murehtimaan. Työpaikka oli järjestetty kotikaupunkiimme, olimme suunnitelleet talon oston, tulevaisuuden ja kaiken. Nyt ne kaikki hajosivat kertaheitolla, murenivat paloiksi. Tästä on nyt mennyt reilui 3 viikkoa. Ei ole käynyt mielessäkään oksentaa mitään enää ikinä. Vointi on silti heikko henkisesti. Mutta vahvistun koko ajan. Olen antanut anteeksi. Miehelleni, en bulimialle. Ehkä sillekin vielä joskus. Itsellenikin ehkä. Nyt minun täytyy vain pärjätä, löytää oma itseni taas ja antaa miehelleni aikaa sulattaa kaikki. Jos hän minusta yli päästyään tajuaa haluavansa minut takaisin, niin otan heti. Hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Tuen ja autan ja saan siitä kiitosta joka päivä. Eniten mieheltäni, mutta myös ystäviltäni ja itseltäni. Minä pärjään kyllä vielä yksinkin. Toivon vain ettei tarvisi. Sillä sielunkumppaniani odotan vaikka maailman ääriin, tiedän että kyllä hän joskus vielä tulee takaisin