Olen 18-vuotias lukiolaistyttö ja olen kärsinyt lähestulkoon koko ikäni erilaisista ongelmista. Vaikeaa masennusta olen sairastanut 12–13-vuotiaasta, tosin vuoden verran oli melko hyvä jakso, mutta nyt tuntuu siltä että ollaan menossa takaisin syöksykierteeseen. Olen viimeeksi ollut oikeasti tyytyväinen itseeni ja elämääni joskus alle kouluikäisenä, koska silloin en vielä välittänyt yksinäisyydestä ja erilaisuudestani, enkä ottanut paineita asioista. Olen alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin kasvattama transsukupuolinen tyttö, eikä minulla ole ollut koskaan ystäviä saati seurustelukumppaneita. En ole sosiaalisesti läheskään ikäisteni vertainen. Keskiarvoni lukiossa lähentelee yhdeksää ja puolta, mutta opiskelu ahdistaa minua etenkin menestyessäni, sillä minulta odotetaan liikoja. Opettajat, perheeni ja sukulaiseni uskovat minun pääsevän hyväpalkkaiseen ammattiin ja menestyvän siinä. Mutta itse en halua moista uraa. En usko edes pääseväni sellaiseen työhön sosiaalisten taitojeni puuttuessa tyystin. Tämän vuoksi näen ponnistelunikin turhana. Pelkään tulevaisuutta, koska en näe sellaista.
Olen suunnitellut itsemurhaa vakavissani ja pikkutarkasti kaksi kertaa kuuden vuoden aikana. Molemmilla kerroilla oli täpärällä, etten yrittänytkin. Keväällä alkavat kirjoitukset saavat ajatukseni jo nyt kääntymään itsetuhoisiksi. En usko pärjääväni niissä odotusten mukaisesti, eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä tehdä lukion jälkeen. En tahdo olla yksin, mutta en halua myöskään kaveerata ikäisteni kanssa, sillä he ovat kuin toisesta maailmasta. Enkä edes osaisi olla heidän seurassaan. Ainoa asia, mikä tekee elämästäni arvokkaan muiden, vanhempien ihmisten silmissä (nuoremmillehan en merkitse muuta kuin pilkankohdetta) on opinnoissani näin kiitettävästi menestyminen. Unelmani eivät kuitenkaan liity urahulluuteen tai työnarkomaniaan, vaan taiteeseen. Kirjoitustaitoni vain jää usein huomaamatta, sillä ihmiset näkevät vain kympit papereissani. "Kirjoittamalla et tule tienaamaan elantoasi."
Olen siis elänyt elämääni pitkälti arvostamieni opettajien ja sukulaisteni mukaan. En haluaisi enää jatkaa sillä polulla, mutten tiedä mitä muutakaan voisin tehdä. Jäisin aivan yksin ja heitteille, jos tekisin niin kuin tahdon. Olen niin turtunut, etten enää jaksa tunnottomuutta. Viime aikoina kokemani vastoinkäymiset eivät ole tuntuneet miltään, sillä ajattelen vain olematonta tulevaisuutta. Ja olen kai taas – ehkä lopullisesti tällä kertaa – ajautumassa kuoleman teille.
Olen suunnitellut itsemurhaa vakavissani ja pikkutarkasti kaksi kertaa kuuden vuoden aikana. Molemmilla kerroilla oli täpärällä, etten yrittänytkin. Keväällä alkavat kirjoitukset saavat ajatukseni jo nyt kääntymään itsetuhoisiksi. En usko pärjääväni niissä odotusten mukaisesti, eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä tehdä lukion jälkeen. En tahdo olla yksin, mutta en halua myöskään kaveerata ikäisteni kanssa, sillä he ovat kuin toisesta maailmasta. Enkä edes osaisi olla heidän seurassaan. Ainoa asia, mikä tekee elämästäni arvokkaan muiden, vanhempien ihmisten silmissä (nuoremmillehan en merkitse muuta kuin pilkankohdetta) on opinnoissani näin kiitettävästi menestyminen. Unelmani eivät kuitenkaan liity urahulluuteen tai työnarkomaniaan, vaan taiteeseen. Kirjoitustaitoni vain jää usein huomaamatta, sillä ihmiset näkevät vain kympit papereissani. "Kirjoittamalla et tule tienaamaan elantoasi."
Olen siis elänyt elämääni pitkälti arvostamieni opettajien ja sukulaisteni mukaan. En haluaisi enää jatkaa sillä polulla, mutten tiedä mitä muutakaan voisin tehdä. Jäisin aivan yksin ja heitteille, jos tekisin niin kuin tahdon. Olen niin turtunut, etten enää jaksa tunnottomuutta. Viime aikoina kokemani vastoinkäymiset eivät ole tuntuneet miltään, sillä ajattelen vain olematonta tulevaisuutta. Ja olen kai taas – ehkä lopullisesti tällä kertaa – ajautumassa kuoleman teille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suosittelen sinulla vakavsti ja lämpimästi psykoterapiaa. Saisit hyvän taloudellisen tuen siihen kelalta,kun olet noin nuori. Kela tulee psykoterapiaa, jos ihmisellä on psyykkisiä oireita, jotka uhkaavat tai vielä työkyvyn tai opiskelukyvyn. Fiksu psykiatri osaa kyllä tehdä puoltavan lausunnon vaikka nyt lukiossa numeroiden puolesta pärjäätkin. Selviytymisesi on kuitenkin nyt ihan hilkulla murtua, kun olet niin yksin ja paineistunut.
Psykoterapialla tarkoitan psykodymaamista/psykoanalyyttistä psykoterpiaa. Tarvitset ja olet ansainnut saada tukea kasvaa omaksi itseksesi. Nyt muut määrittävät etkä oikein pääse olemaan oma itsesi. Tarvitset voimaa ja rauhaa toteuttaa oikeita, omia unelmiasi!!
Suorita lukio ja kirjoitukset niin kuin ne menee. Jos unelmasi on taiteessa, niin voisi ajatella, ettei sinulla on niin kovia paineita saada huippuarvosanoja. Voit hyvinkin tulevaisuudessa pärjätä kirjoittamalla. Uskalla yrittää. Voithan varmuuden vuoksi lähteä opiskelemaankin, jos ajattelet, että vapaaksi kirjailijaksi ryhtyminen on aluksi liian iso taloudellinen riski. Vaikka tiedotusoppia tai jotain sellaista, joka valmistaa toimittajaksi tms. Itse en noista kovin paljon tiedä, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Jos olet jossain opiskelmassa (lukion jälkeen) läheisetkin rauhoittuisivat ja saisit rauhassa alkaa rakentaa sitä omaa elämääsi.
Älä nyt anna periksi!! Olen itse ollut vähän samanlaisessa tilanteessa. Olin hyvä koulussa ja ainoaksi hyväksi puolekseni muut näkivät minussa älykkyyden. Olin kova suorittamaan ja paineistumaan; masennuin ja ahdistuin. Omat tunteet jäivät sisälle, kun eivät ne ketään kiinnostaneet. Yritin itsemurhaa lääkkeillä 15-vuotiaana. Tästä kaikesta on jo vuosia ja nyt kaikki on hyvin. Oma ala löytyi ja olen ihan hyvin kestänyt sen, että esimerkiksi vanhemmat eivät ole työtäni koskaan ymmärtäneet tai arvostaneet. Arvostan sitä itse! Tällaisen tunteen uskon sinullekin löytyvät, kunhat et anna periksi.
Olen kyllä käynyt kohta neljä vuotta psykologin luona juttelemassa ja kertonut ahdistuksestani ja paineistani, mutta luulen, ettei hän oikein ota niitä tosissaan tai ajattelee niiden vain kuuluvan opiskelijan arkeen. Masennus nimittäin ei enää ole niin selvästi minusta havaittavissa, eikä siihen enää liity silmitön itseinho tai muu tällainen, vaan pikemminkin juuri ylenpalttinen ahdistus ja riittämättömyyden tunteet.
Vaikka kuinka monta kertaa olen yrittänyt vakuuttaa psykologini siitä, miten toivottomalta kaltaiseni ihmisen tulevaisuus näyttää. En usko että minusta koskaan tuleekaan täysin normaalia työssäkäyvää, perheellistä naista. Kaikki vain ovat niin mitä parhaimpien todistusteni lumoissa, etteivät voi uskoa minusta muuta kuin uranuurtajaa. Mutta juuri näiden muutamien ihmisten (enkä todellakaan tarkoita enempää kuin viittä tai kuutta, jos en nyt laske opettajia mukaan), läheisten ja opettajien sekä psykologini, joiden kanssa olen muodostanut ainoat sosiaaliset suhteeni, takia teen niin kovasti töitä. Kukaan heistä ei välitä tai arvosta minua ihmisenä, vain akateemisia lahjojani. Menetän heidät, ainoat ihmiset ympärilläni, jos jätän opiskelut esimerkiksi lukion jälkeen. En nimittäin usko, että minusta on opiskelemaan yliopistossa tai vastaavassa enää sillä perusteella ja niillä motiiveilla, joilla nyt olen onnistunut. Minua kyllä kiinnostaa tietää asioita ja haluan oppia uutta, mutta suren sitä, ettei minulla ole todellisia kykyjä soveltaa tietojani käytäntöön tai sosiaalisissa tilanteissa. Ja siksi minun on mahdotonta saada koskaan töitä, vaikka omistaisin kuinka hyvät tutkintopaperit tahansa.
Ja opiskelu myös rajoittaa kirjoittamisharrastustani ja luulen, että jos jatkaisin yliopistoon, harrastus jäisi kokonaan sivuun. Minun on vaikea omistautua monelle asialle samanaikaisesti, varsinkin kun vaadin itseltäni niin paljon.