Kukaan palstan miehistä ei kuten useat naiset mainosta nautinnollista rakkauselämäänsä ja onnistunutta parisuhdettaan ja puolisonsa/avokkinsa ihanuutta.
Miehet korkeintaan kirjoittavat siksi olevansa uskollisia, kun tuli luvattua.
Merkillistä!
Miehet korkeintaan kirjoittavat siksi olevansa uskollisia, kun tuli luvattua.
Merkillistä!
Vastaukset 44
Vanhimmat
Merkillistä tosiaan ,ajattele ny sääkin kun äijät vois mellastaa ku mettäsiat ja kumminkin ne nyhjöttää se vanhan kumppaninsa kyljessä,merkillistä tosiaan.
Mä olen ainakin oppinu elämäs sen et jos ruppeet kehumaa omaas ja onnees niin se otetaa pois sult,ollaa hiljaa vaa.
Niin ja kyl se sisäruokintakin jotta meinaa.
Jaaaa... vaikka tässä yksin asuu ja elää, pitäisi vielä vannoa ikuista rakkautta jollekin josta itsellä ei ole harmainta hajua...
Menkääs löylyyn, arvon naiset, kyllä se siitä...
Naisethan ovat yleensä verbaaliakrobaatteja, sanan säilä vain välkähtelee.
Itse ihmettelen, miksi ei saa olla onnellinen, onko vain itku ja hammastenkiristys totta. Jos on monia, jotka ovat pettyneet, on myös ainakin yhtä paljon ihmisiä, jotka ovat onnistuneet.
Miksi vain paha olisi kaikkien olla?
Siksikö, ettei lukija tulisi kaateeksi?
Vainko naiset osaavat olla onnellisia?
Pitääkö miesten kätkeä tunteensa, jos niitä on?
Onko totuus mainostamista, minusta kaikkea muuta.
Onko onni niin tyrmistyttävää, ettei siitä puhujaa tunnusteta täyspäiseksi?
Onnihan on kahden ihmisen yhteisen pyrkimyksen lopputulos, parhaimmillaan.
Mikä murheellisten mandoliinien maa tämä onkin.
Ei saa olla onnellinen, koska silloin Onni voi potkaista herkkiin elimiin.
Samaa olin sanomassa (imehyttää). Naiset puhuvat enemmän tunteistaan ja saattavat kai tarkoitushakuisesti käyttää ylisanojakin. Suotakoon se meille...
Koiranleuka-veljeni tapaa sanoa: "se hullu on, joka muijaansa kehuu" (ja kehuu itse minkä kerkeää). Ehkä monen miehen päähän on iskostunut tuo lause...))
Veljestäsi poikkeavia miehiä, toki naisiakin, on.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi vaikkapa jossain yhteisessä kokoontumisessa joku mies suureen ääneen lointelee oman vaimonsa, lastensa äidin, ulkonäköä, muitakin ominaisuuksia. Vaimo ei ole paikalla.
Naiset kyllä ehkä vielä enemmän moista harrastavat miehistään.
Olen miettinyt pääni puhki, miksi.
Ehkä siksi, että oma puoliso mielletään omaksi omaisuudeksi, jota on oikeus arvostella, kuin autoa.
Kuin olisi jokin kartanonherra-palkollinen asenne, jossa ääneen arvostelija asettautuu arvosteltavan yläpuolelle. Huumorilta se ei kuulosta.
Itse en muuta siitä tajua, kuin että se on huonoa käytöstä ja henkistä hengettömyyttä.
Itsehän kukin on valintansa tehnyt.
Moittikoon itseään, jos jotakin on pakko niin tehdä.
- Voihan olla, että se kuuluu tuohon mainitsemaasi miehenrooliin? :))
Vai naiset näillä kymmenillä mainostavat parisuhdettaan. Epäilenpä, että toinen puolisko eli mies on huomattavasti nuorempi. Yli kuusikymppisistä miehistä ehkä 10 % arvostaa nuoruuden rakastettuaan edelleen. Useimmille hän on "vanha akka" ryppyineen. Eli ei minkään väärti. Sitten, kun "vanha akka" kuolee, surraan ja viedään kukkia haudalle. Olen omin silmin tämän monta kertaa nähnyt, koska olen työskennellyt hautausmaalla. Äijät käyvät vieraissa sekä ennen että jälkeen puolison kuoleman. Itse aion välttää tämän lähtemällä epätyydyttävästä aviolitosta ja kuolla arvokkaasti aikanaan niiden saattamana, jotka todella välittävät eli lapsien. Toivon, että mahdollisimman moni ns. "vanha akka" tekee samoin.
Ikävä, että maailma on murjonut sinut noin katkeraksi.
Ei maailma vaan puoliso..
Se on todella surullista. Mutta silti se ei täytä koko elämää.
Jospa uusi päivä kaiken muuttaa voisi, soisi sinulle, uuden hyvän ja kauniin?
Rakkaan?
"Uuusi päivä kaiken muuttaa voi" sanotaan. Se mitä tulee tulee. Päivä kerrallaan ja kiitollisena kaikesta. En katso taaksepäin. Hyvät muistot talletan, mitään menneestä en voi muuttaa. Siksi katson eteenpäin. Elämä kantaa.
Pieni hyväkin voi antaa loisteen elämään.
Ei kaikki ole kaikille kaikkivoipaa, vähäkin on hyvä.
Kun ei liikaa halua, niin vähä voi olla ylenpalttista.
JOS puolisot oikeasti rakastaa toisiaan, niin ne sallii myös syrjähypyt kun se tehdään salassa ja toista loukkaamatta,
aona aviopuoliso on se oikeasti rakas ja tärkein, se on totuus,
vaikka joku " syrjähyppy " muuta väittäis,,,,
Meinaatko ettei ihminen muka vois tavata ketään parempaa ja rakkaampaa kuin joku kymmeniä vuosia sitten pokattu hempukka?
Sitähän ollaan ihan eri ihmisiä 60-vuotiaina kuin 20-vuotiaina. Voidaan kehittyä eri suuntiin. Väkisin itselleen jotain ikuista rakasta todistelemalla ei hyödy mitään.
väitän,
pitkässä avioliitossa ihmiset kasvaa ikäänkuin yhteen, syrjähyppyjä ja rakastumisia saattaa olla, mutta a i n a lopulta kaipaa sitä omaa vanhaa rakasta koska se ymmärtää lopulta parhaiten vanhenemisen tuomat vaikeudet,
näin se vaan menee,
vaikka olisi solminu uuden avioliiton, niin se vanha vaan jotenki tuntuu oikeammalta sukulaiselta.
usein vaan kääntyy vanhan puolee huolinensa keskellä,
katsos,,,, " minkä jumala yhdistä sitä ihminen ei voi erottaa "
Totuus on se, että näin ajattelevia valitettavasti löytyy :(
Se tarkoittaa sitä, että roikutaan exässä ja uskotaan takaisin paluuseen, samalla hämmennellään sitä uutta liittoa ja yritetään lyödä kiilaa väliin myös jopa lasten kautta.
Oma exäni on yrittänyt kaikin tavoin sotkea nykyistä liittoani, saaden jopa yhden aikuisen lapsenikin apulaisekseen. Välillä jopa meinasi onnistuakin, onnekseni nykyiseni on niin fiksu että uskoi lopulta minua ja kertoo aina heti jos exä jotain kautta yrittää sotkeentua elämäämme.
On helppo tapa käydä vieraissa.
Joka syksy lappiin,"kalastamaan" tai "ruskaretkelle".
Ja vaimo kehuu : " Kuinka meidän Pena on niin koukussa tuohon lappiin".
Todellisuus on tarua ihmeellisempi: Kalastusvehkeet on jätetty säilytykseen
Jyväskylän matkahuoltoon, samaan kaupunkiin jonka torilta ostetaan
kotiivietävät kalat.
Vielä helpompi tapa käydä vieraissa on tämä netti.
Heti. kun puoliso ulko-oven sulkee, tietsikalle ja nettirakasta tapaamaan tai sex-baareihin ja chatteihin iskemään. Rakastelu tapahtuu joko livekohtaamisena tai nettiseksinä.
Helppo arvata mikä teidän suhteessanne meni pieleen...
Itse kuulun miesporukkaan joka on retkeillyt yhdessä lukioajoista asti näihin osin jo koittaneisiin eläkepäiviin asti, kai kohta jo sata retkeä. Kun retkelle on lähdetty, naiset ovat jääneet kokonaan mielestä vaikka porukassamme on kyllä senkin alan intomielisiä harrastajia. Vain kerran - muistaakseni silloisen avioliittonsa loppumisen aikoihin - yhdellä meistä viidestä jäi naisen kaipuu niin kovin päälle että lähti lautan mukana Ruotsiin kun me muut jäimme Maarianhaminaan lintuja katsomaan, oli mielestään niin hyvän löydön taas tehnyt. Tuli sitten nolona seuraavana päivänä paluulaivalta peräämme taksikyydillä kun se tolkku taas päähän tuli ja huomasi mikä lopulta elämässä on tärkeintä... Kyllä me muut naureskelimme sitä manööveriä aika rankasti...
Mikä ja kenen se olikaan se mielikuvitus?
Olikos tuossa nyt aihetta nauraa aika rankasti?
Riippuuhan se vähän siitäkin mistä saakka matkalle lähditte ( tai hän lähti), että oliko järkevää vai naurettavaa yhdistää yksi matka ja kaksi asiaa.
Onneksi hän huomasi, mikä elämässä on tärkeintä...
Pitihän se Tukholman koukkaus kai kuitenkin tehdä, pystyäkseen laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen?
Omien kavereiden kanssa olen yleensä nauranut yhdessä toilailuilleni (tai heidän toilailuilleen), ei niin että muut nauravat ja yksi olisi nolona.
No kyllä se meitä muita huvitti ja asianomaista nolotti vielä vuosienkin päästä.
Kas kun noiden retkien tarkoituksena on tosiaan ottaa etäisyyttä arkielämän ongelmiin, mihin arvoisat naisetkin on laskettava.
Anteeksi tietämättömyyteni mutta eikö lintuharrastajina ole lainkaan naisia? Vai eivätkö pääse mukaanne? Asuntomme osti yks kovan luokan lintuharrastaja (maisterismies). Mies oli siis hänkin.
Juu en minäkään koskaan ole miesteni kala- ym. reissuille tupannut ja joitakin olen joutunut suorastaan patistelemaan kaveriporukan kanssa tehdyille retkille, korostaen niiden tärkeyttä. Mutta että elämässä tärkeintä...enpä nyt tiedä. No, riippuu kai elämästä.
Etäisyyden ottamisenkin ymmärrän, vaan en tuollaista "ehdottomuutta".
Käsittääkseni on aika tavallista sopia, että ei sitten vaimoja/tyttöystäviä mukaan, mutta siitä en ole aivan varma etteikö sellaisia vähemmän arkisia, ongelmia tuottamattomia naisia joskus johonkin väliin silti mahtuisikin.
Ja onhan puolet ihmisistä naisia, hankalaa olisi yrittää vältellä mennen tullen, vaikka kuinka pyhä miesten juttu olisi reissun tarkoitus. Jos nyt joku muka haluaisikaan.
Onhan niitä paljonkin, mutta lintuja harrastaa tässäkin maassa valtava joukko ja meidän retkiporukassamme oli vain viisi, kunnes ensimmäinen nyt äskettäin kuoli, neljällä jatketaan.
Yritin vain havainnollistaa mitä nämä miesporukat keskinäisiltä retkiltään hakevat, kun muustakin esitettiin ainakin omien kokemusteni perusteella vääriä syytöksiä, eli ei ollut tarkoitus käsitellä retkiä missä on miehiä ja naisia sekaisin mukana...
No tuon alkuperäisen viestin tekijän 3/10 jne mukaan kaikki naiset retkillä tuottavat ongelmia hänen mustasukkaisuudelleen...
"yohuuhkaja"
Ok.
Yksittäisen kommentin vain lukemalla käsittää helposti väärin.
Eipä tuo kovin paha jos kehuukin, ja onko se nyt ylpeilyäkään, iloa kai; ei kannata olla kateellinen toisen onnesta, - iloitaan heidän puolestaan..
Jos mieheni kirjoittelisi tälle tai millekään muulle palstalle, hän mainostaisi ihan varmasti.... ;))
Uskotaan, uskotaan...Eikä turhaan....;)
Miksi vaikutat kateelliselta? Iloitse heidän puolesta joilla on auvoisa parisuhde.
Tämän palstan miehet ei ihq´ta vaimojaan, mutta mainaisevat ohimennen kauniistikin.
Naiset ovat avoimempia puhumaan tunteistaan, siinä se ero.
Lässynä sellaista miestä pidetään joka ylistää vaimoaan tai lapsiaan.
Onneksi nuorempi ikäluokka ajattelee ja käyttäytyy avoimemmin.
"meeriamanda"
"kateelliselta?"
Tekstin merkitys syntyy tekstin ja sen lukijan yhteisestä panoksesta. Lukijat voivat tulkita tekstiä hyvin eri tavoin.
Eikä mikään näistä tulkinnoista ole välttämättä sama kuin kirjoittajan tarkoittama.
Onneksi olkoon, ei minullakaan ole valittamista.
" Kell onni on , se onnen kätkeköön "... sopii elämänkatsomuukseeni parhaite.
Miksi onni pitäisi kätkeä?
Siksikö, ettei herätä kateutta, vaiko siksi, että taikauskoisena pelkää sen tuovan epäonnea, jos kertoo onnestaan?
Vaikka, niinhan sanotaan, surussaan saa lohdutusta, mutta onnessaan vain kateellisten alamielisyyttä.
Miksi hehkuttaa onnellisuuttaan yleensäkään? Se voi olla silmänräpäyksessä ohi, olen sen kokenut - siksi en hehkuttele.
Ei myöskään kuulu kotiopeissa saatuihin neuvoihin, hillitympi on fiksumpaa.
Monessa asiassa olen ollut kanssasi samaa mieltä meeriamanda, mutta tässä en.Ilojen ja surujen jakaminen on peri-inhimillinen perustarve eikä sillä ole "fiksuuden" kanssa juri mitään tekemistä. Tunteiden peittäminen ja kivikasvoisuus kuolemanportille asti kuului meitä edeltäneiden sukupolvien käyttäytymismalliin täällä karussa Pohjolassa, mutta ei se ole fiksuutta, vain eräs perisuomalaisia tapoja sinnitellä eteenpäin pahassa maailmassa jossa onnesta puhuminen tuottaa huonoa onnea, kateellisuuta ja pahansuopaisuutta.
Pitkään yksin olleena ja hiljakkoin uuden kullan löytäneenä haluan toki jakaa iloni siitä muiden ihmisten kanssa; aluksi varovasti ettei onni karkaa käsistä (asuu se taikauskon peikko minussakin)...olen onnellinen tästä päivästä ja tästä hetkestä ja jos kadotan kaiken tämän huomenna niin olen onnellinen kuitenkin että minulla oli se, vaikka se olisi kestänyt vain päivän. Olen saanut lahjan.
Tuskimpa kenelläkään meillä uusiorakastuneilla on tarkoituksena herättää kateutta tai pahaa mieltä muissa: luulisin päämotiivin olevan ilo saada jakaa tunteitaan muiden kanssa. Oli se sitten fiksua tai ei...
Kiitos , ehkäpä käsittelemme erilaisilla kokemuksilla herkimpiä tunneskaaloja?
Minä olen saanut lapsuuden kasvatukseni e-p ja muistan ne luunapit kun iloisesti nauroin. Se opetti kätkemään liiat nauruhalut.
En halua kokemaani aikuisena eritellä, mutta pidän edelleen hehkuttelua onnestani omana asianani, en jaa sitä varsinkaan palstajja.
Nyt kun asia tuli puheeksi Paloma... haluaisin sydämestäni onnitella sinua.
Onnesi on varmasti ansaittu, ja hienoa, että osaat/uskallat nauttia siitä.
Kun tuosta asiasta ensi kertaa kerroit, tulin iloiseksi - ja uskon, että moni muukin tuli. "Ken kerran on itse onnellinen, hän tahtoisi onnehen jokaisen"
(Leinoa, vapaasti muistettuna). Asiasta kertominen on minusta osallisuuteen kutsumista, ei mitään hehkutusta...
Kiitos Demeter. Osuit asian ytimeen: kyllä Leino tiesi.
Luulen että pelko kertoa onnellisuudestaan on ilmaistu hyvin laulun sanoin: "Nousin vuorelle sen kertomaan liian onnellinen olin vaan nyt yksin..." vapaasti muistettuna myös. Siis onnellisuudesta puhuminen kostautuu.
Hyvä te viisaat! ;D
Usein kai on noin. Niinkuin surussa myös onnessa ihminen on mielestäni haavoittuva. Ehkä Leino sen vuoksi kirjoitti nuo ihmetystä ja polemiikkiakin synnyttäneet säkeet: "Kell onni on, se onnen kätkekööt"...
Niin, suuri suru voi muuttaa ajatusmaailmaa loppuelämän. Kun en halua kertoa yksityisasioitani kertoa, ette myös pysty ymmärtää miten suojaan itseäni , nyt.
Helppoa olla maalla viisas kun merellä myrskyää.
Eino Leino ei erehtynyt, ei missään runossa.
Ei minulta ole pois miten kukakin laulaa rakastumisestaan, antaa palaa!
Emmehän me tiedä miten myrskyistä merta kukakin on seilannut, joten en halua tehdä yleistyksiä koska jokainen meistä tietää ja tuntee oman tilanteensa itse parhaiten. Jokainen on vapaa ajattelemaan ja toimimaan miten haluaa, muita loukkaamatta, minä ainoastaan reagoin väitteesi että on jotenkin "fiksumpaa" pitää tunteensa omana tietonaan. Kysymys on vaon luonteenpiirteistä, ei hyvästä kasvatuksesta. Toiset ovat avoimia ja valoisia ja haluavat jakaa tunteensa, toiset ei, ei se ole arvokysymys.
Ei myöskään se, jos kertoo jostain positiivisesta asiasta elämässään ole mikään tae siitä, ettei henkilön elämään sisältyisi myös vaikka kuinka paljon myös surua ja murhetta.
Itse en osaa valittaa, se on minulle oma valintani ja minuuteni yksi peruspilari.
Kukin ilmaisee itseään tavallaan.
Minusta täällä kovin usein mustamaalataan milloin miehiä, milloin naisia.
Itseäni piristää, että on silti olemassa myös onnekkaita pareja, joilla rakkaus kukoistaa, kaiken muun yhteisen rinnalla.
Minusta sinä osaat suojata itseäsi hyvin, meeri. Osaat antaa surulle tilaa, torjua sitä, mikä häiritsee sen läpielämistä. Näin olen sinua aistinut.
Tuo eteläpohjalainen mentaliteetti on toisaalta aika armoton. Yksin pitää selvitä, itse asiansa hoitaa. Siinä ilmapiirissähän olen itsekin kasvanut, eikä siellä liikoja hempeilty... Sillä luonnolla on kuitenkin eletty ja selvitty. Miksi ei selvittäisi vastakin ?