Tässä ollaan menty alamäkeen jo jonkin aikaa. Vitutuskertoimet kasvaa päivä päivältä. En tiedä onko lievää masennusta jo nyt vai mitä, mutta tuntuu siltä et tää karkaa kohta käsistä. Kirjoitukset on ihan hollilla ja pitäis vaan jaksaa. Ja oon pikkuhiljaa alkanu tajuamaan että mun ns. kaverit kelpuuttavat mut vain kuskiksi muttei seuraksi. Sitä aina ihan yrittää tarkoituksella vihjailla että voisi tehdä jotain yhdessä, mutta nämä päättävät tehdä sitten jollain muulla porukalla. Oon yrittäny aina parhaani mukaan olla mieliks ja auttaa, mut kiitosta ei kuulu ja esitetään vaan hyvää ystävää. Yks näistä kavereista on itseasiassa aika helvetin tärkeä mulle, jota olisin tänä viikonloppuna halunnut ja ilmeisesti jopa voinut nähdä. Kyselin hänen suunnitelmiaan jne., muttei tuntunut kiinnostavan. Tuntuu hemmetin pahalta kun itse pitää jotain henkilöä korvaamattomana ja mittaamattoman tärkeänä, mutta hänelle olen pelkkä nimi FB:n kaveriluettelossa, jota ehkä sillon tällöin jaksaa nähdä. Kyllä humalassa aina satelee kehuja siitä, kuinka mukava ja hyvä kaveri olen. Pitäis varmaan sanoa päin naamaa näille perkeleen "kavereille" että jos ei kiinnosta niin sanoisivat sen saatana... eipähän tarviis käyttää aikaa miettimiseen.
Ihastukseni ei esitä minkäänlaista vastakaikua aloitteilleni. Tekis mieli vaan sanoa suoraan, mut tokkopa tuosta apua olisi, välit muuttuis varmaan vaan entistä oudommiksi. Mietin melkeinpä taukoamatta häntä, että näin... ilmeisesti en täytä hänen kriteerejään
Jonkin verran on itsetuhoisiakin ajatuksia päässä pyörinyt mut en usko että mitään oikeasti itselleni ikinä teen. Tän kaiken paskan aiheuttama vitutus vaan kasautuu yhdeks köntiks ja purkautuu jonain päivänä jollain tavalla..
Ihastukseni ei esitä minkäänlaista vastakaikua aloitteilleni. Tekis mieli vaan sanoa suoraan, mut tokkopa tuosta apua olisi, välit muuttuis varmaan vaan entistä oudommiksi. Mietin melkeinpä taukoamatta häntä, että näin... ilmeisesti en täytä hänen kriteerejään
Jonkin verran on itsetuhoisiakin ajatuksia päässä pyörinyt mut en usko että mitään oikeasti itselleni ikinä teen. Tän kaiken paskan aiheuttama vitutus vaan kasautuu yhdeks köntiks ja purkautuu jonain päivänä jollain tavalla..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Parempi hakea apua lääkärin kautta joka sitten ohjaa psykiatrille kuin että jäisit yksin noita asioita murehtimaan. Eikä tuon perusteella kuullosta oikeilta ystäviltä kun he muistavat sinua vain silloin kun itse tarvitsevat. Itselläni oli kaikki kaverit samanlaisia joille olin vain ryyppykuski tai tyyppi keneltä kysellä neuvoja auton korjaamisessa. Karsin ne pois ihan siten etten enää itse ottanut heihin yhteyttä enkä suostunut lähtemään kenenkään kuskiksi. Muutamassa viikossa ne monet ystävät lopettivat kokonaan yhteydenpidon kun huomasivat etten enää kiltisti ajeluta heitä eikä minusta ollut muuta apua kuin vaan seuraa. Huomasin itsekkin ettei ketään edes kysellyt minua mihinkään muualle eikä muutenkaan ottanut yhteyttä kuin vaan jonkun hyötymisen kannalta. Eikä auttanut vaikka itse yritin ottaa heihin yhteyttä että mentäisiin käymään kahvilla tai mitä tahansa.
Olet vielä ehkä joskus onnellinen jos saat apua ja uskallat sitä hakea. Niin ja ellei käy kuten itselläni että lääkäri toteaa että kyllä se siitä ja liikunta piristää. Siinä olivat sen vinkit ja neuvot. Ei puhettakaan että olisin masentunut, ei lääkitystä, ei lähetettä psykiatrille, ei mitään hyödyllistä. Vaikka kerroin ajoittaisista haluistani tappaa itseni. Selkeästi olin ja olen vielä liian kaukana kunnolla masentuneesta. Oma ex-tyttöystäväkin jätti minut ja ilmoitti että oli valehdellut koko suhteemme ajan tunteistaan. Ei siis oikeasti rakasta minua mutta tykkäsi seksistä todella paljon ja haluaisi vielä jatkaa pelkän seksin harrastamista kanssani. En siis hänelle enää kelpaa kuin vaan sänkyyn. Soita ja varaa siis itsellesi aika terveyskeskukseen masennuksen takia. Saat ainakin arvion siitä että tarvitko apua siihen vai et.
Ehkä liioittelin aiemmin... siis kyllähän noiden kavereiden kanssa tulee aina silloin tällöin vietettyä aikaa ihan ilman että minun pitää mitään ehdottaa ja mukaankin pyydetään. Joskus vain tuntuu että jää ulkopuoliseksi, juuri silloin kun sitä vähiten haluaisi. Tuo viimeyönä tehdyn postaukseni negatiivinen sävy johtui luultavasti juuri siitä kun olo tuntui niin ulkopuoliselta.
Nyt on olo taas ihan "normaali". Ei sinänsä vituta mikään kun tämä helvetinmoinen kiire, joka aiheutuu ensiviikolla olevista kirjoituksista. Mutta taasen, eikös masennuksen oireisiin kuulu runsas mielialojen vaihtelu? Päivääni piristi ainakin se tieto että lompakkoni ja muut tavarani eivät olleetkaan hävinneet tuossa muutama päivä sitten vaan löytyivät onneksi ihan kotoa.
Tein ton beckin masennustestin (vai mikä lie nimeltään ollutkaan) ja sain 22 pistettä, eli lievää/keskivahvaa masennusta minulla sen mukaan olisi. Lopuksi kehotettiin ottamaan yhteyttä lääkäriin/terveydenhoitajaan. Itsestäni kuitenkin tuntuu että pystyn hallitsemaan tämän tilanteen kunhan kirjoitukset ohi ja saan taas levätä ja olla stressaamatta muutaman kuukauden. Olen myös harkinnut puhumista jollekin taholle, mutta kuten sanoin, koen sen vielä tässä vaiheessa melko turhaksi.