Elikkä eräs hyvä ystäväni joutui taannoin masennuksen takia pakkohoitoon suljetulle osastolle. Päätimme viikonloppuna käydä kaveriporukan, sekä hänen sisarustensa kanssa katsomassa häntä vierailuaikaan.
Kaveri oli ihan ok, saimme olla rauhassa omassa huoneessa, vaikka tosin kameroita oli jokapuolella. Oli oma itsensä, en juurikaan masennuksen oireita havainnut. Tosin hällä oli vahvat lääkitykset päällä... Tilanne oli kuitenkin kaikin puolin rauhallinen ja leppoisa.
Kun olimme lähdössä pois, hänen sisarensa tahtoivat vaihtaa pari sanaa häntä hoitavan lääkärin kanssa, kysellä vähän että missä mennään. Lääkäri kutsui meidät pieneen, ahtaaseen huoneeseen, jotta saimme rauhassa keskustella. Huoneessa oli todella kuuma ja tunkkainen ilma, ja jäin seisomaan suoraan oven eteen. Yhtäkkiä tietoisuuteeni iski aivan järkyttävällä voimalla se, etten pääse tilasta pois. Että kaikki ulos johtavat useat ovet ovat lukossa. Pistin kyllä tilanteessa merkille, että häntä hoitava nuori mieslääkäri oli erittäin komea, ja kaverini jäikin jaarittelemaan yli puoleksi tunniksi.
Seisoin oven edessä, ja kun yritin kääntyä, osui laukkuni tai kyynärpääni oveen tai edessäni seisseisiin kavereihini. Kurkussani alkoi tuntua oudolta, tuntui etten saisi henkeä. Ilma myös oli erittäin tunkkaista, ja minua alkoi huimata. Nojasin ovea vasten ja koetin olla pyörtymättä. Rinnassani alkoi tuntua hirveä paine, ja sain muutaman mojovan rytmihäiriön. Halusin päästä vain ulos, en kuullut mitään mitä muut huoneessa puhuivat.
Lopulta lääkärin katsoessa pois, potkaisin kaveriani nilkkaan ja ilmaisin eleilläni että lähdetään pois. Suorastaan repäisin ovet auki sitä mukaa kun hoitaja availi niitä lukoista. Ulkona vihdoin olo alkoi helpottua. Koetin selittää tuntemuksiani kavereilleni, mutta he vain nauroivat että heistäkin tuntui samalle niin ahtaassa tilassa niin komean miehen kanssa.
Siis mitä ihmettä tuollainen voi olla? Vielä illalla miettiessäni tilannetta, ja nyt sitä muistellessani, tunnen palan tunteen kurkussani. En koskaan ole potenut mitään ahtaanpaikan kammoa tai muuta. Sosiaalisissa tilanteissa, vieraiden ihmisten kanssa olen joskus potenut voimakastakin ahdistusta, mutten mitään tätä vastaavaa. Olin varma että pumppuni pettää ja heitän veivini siihen paikkaan.
Tuntui myös hirveältä ajatella, että hyvä ystäväni on joutunut tälläiseen paikkaan. Olemme kyllä asiaa käsitelleet paljonkin, ja koettaneet olla mahdollisimman paljon hänen tukenaan. En kuitenkaan tiedä, olinko ymmärtänyt asian vakavuuden täysin.
Joskus ennen lääkärille menoa olen saanut jonkin asteisia paniikkikohtauksia, jotka sitten itse tilanteessa ovat ohi, mutta lääkärikammoa kyllä poden.
Mietin kuitenkin, että johtuiko raju ahdistuskohtaukseni kaverini kohtalosta, iskikö minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta suljetun/ahtaanpaikan kammo, vai onko sosiaalisten tilanteiden/lääkärikammo kohdallani pahentunut näin äärimmäiseksi? Onko kellään vastaavia tuntemuksia?
Kaveri oli ihan ok, saimme olla rauhassa omassa huoneessa, vaikka tosin kameroita oli jokapuolella. Oli oma itsensä, en juurikaan masennuksen oireita havainnut. Tosin hällä oli vahvat lääkitykset päällä... Tilanne oli kuitenkin kaikin puolin rauhallinen ja leppoisa.
Kun olimme lähdössä pois, hänen sisarensa tahtoivat vaihtaa pari sanaa häntä hoitavan lääkärin kanssa, kysellä vähän että missä mennään. Lääkäri kutsui meidät pieneen, ahtaaseen huoneeseen, jotta saimme rauhassa keskustella. Huoneessa oli todella kuuma ja tunkkainen ilma, ja jäin seisomaan suoraan oven eteen. Yhtäkkiä tietoisuuteeni iski aivan järkyttävällä voimalla se, etten pääse tilasta pois. Että kaikki ulos johtavat useat ovet ovat lukossa. Pistin kyllä tilanteessa merkille, että häntä hoitava nuori mieslääkäri oli erittäin komea, ja kaverini jäikin jaarittelemaan yli puoleksi tunniksi.
Seisoin oven edessä, ja kun yritin kääntyä, osui laukkuni tai kyynärpääni oveen tai edessäni seisseisiin kavereihini. Kurkussani alkoi tuntua oudolta, tuntui etten saisi henkeä. Ilma myös oli erittäin tunkkaista, ja minua alkoi huimata. Nojasin ovea vasten ja koetin olla pyörtymättä. Rinnassani alkoi tuntua hirveä paine, ja sain muutaman mojovan rytmihäiriön. Halusin päästä vain ulos, en kuullut mitään mitä muut huoneessa puhuivat.
Lopulta lääkärin katsoessa pois, potkaisin kaveriani nilkkaan ja ilmaisin eleilläni että lähdetään pois. Suorastaan repäisin ovet auki sitä mukaa kun hoitaja availi niitä lukoista. Ulkona vihdoin olo alkoi helpottua. Koetin selittää tuntemuksiani kavereilleni, mutta he vain nauroivat että heistäkin tuntui samalle niin ahtaassa tilassa niin komean miehen kanssa.
Siis mitä ihmettä tuollainen voi olla? Vielä illalla miettiessäni tilannetta, ja nyt sitä muistellessani, tunnen palan tunteen kurkussani. En koskaan ole potenut mitään ahtaanpaikan kammoa tai muuta. Sosiaalisissa tilanteissa, vieraiden ihmisten kanssa olen joskus potenut voimakastakin ahdistusta, mutten mitään tätä vastaavaa. Olin varma että pumppuni pettää ja heitän veivini siihen paikkaan.
Tuntui myös hirveältä ajatella, että hyvä ystäväni on joutunut tälläiseen paikkaan. Olemme kyllä asiaa käsitelleet paljonkin, ja koettaneet olla mahdollisimman paljon hänen tukenaan. En kuitenkaan tiedä, olinko ymmärtänyt asian vakavuuden täysin.
Joskus ennen lääkärille menoa olen saanut jonkin asteisia paniikkikohtauksia, jotka sitten itse tilanteessa ovat ohi, mutta lääkärikammoa kyllä poden.
Mietin kuitenkin, että johtuiko raju ahdistuskohtaukseni kaverini kohtalosta, iskikö minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta suljetun/ahtaanpaikan kammo, vai onko sosiaalisten tilanteiden/lääkärikammo kohdallani pahentunut näin äärimmäiseksi? Onko kellään vastaavia tuntemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo on aika selvä lievähkö paniikkikohtaus. Jos uusiutuu, niin kannattaa kääntyä lääkärin puoleen. Moni ihminen kokee noita yhden tai kaksi elämänsä aikana, eikä se jää piinaamaan vaivaksi. Ole ihan huoletta, asian murehtiminen ei ainakaan auta. :)
Satoja kertoja, ellei jopa tuhansia täällä.
Olisit sanonut että täällä on uskomattoman huono ilma ja mun happi loppuu, ja onko täällä vettä ja täällähän tulee hulluksi aivan terve ihminenkin.
Ja niin edespäin. Nyt muuten tajuat miksi nuo paikat on aivan perverssejä. Olet aivan normaali ihminen, kuka tahansa panikoi tuollaisessa paikassa ellei ole sitten tosi vahvan lääkityksen alaisena, tai niin paatunut tyyppi kuin joku vuosia töitä tehnyt kallonkutistaja voi olla.
Olet ihan terve, minäkin oisin hyppinyt seinille tuollaisessa hikikopissa. Ja muuten tosi hyvin kuvasit ton kokemasi juttus, onko sulla muuten koskaan tullut mieleen kirjoittaa tällaisesta kokemuksesta jonkun verran pidempää hirtehishuumorilla höystettyä tarinaa? Tee se, ja anna sitten luettavaksi sairastuneelle ystävällesi, takaan - terapeuttinen vaikutus hänelle on varma.