Olenko palaamassa loppuun?

Olen aina ollut hyvin elämän iloinen, omistanut vahvan itsekurin ja kontrollin tunteisiin ja hymyillyt helposti.

Nyt tuntuu etten keksi enää mitään minkä takia pitäisi yrittää jatkaa matkaa. Kaikki lähti liikkeelle hyvästä ystävästäni, joka polki minut ensin maanrakoon ja hajotti sydämeni. Samalla rakastuin mieheen, jonka kanssa olisin ollut valmis suhteeseen ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta mies tavallaan jätti mut kuin nallin kalliolle rikkinäinen sydän kädessä.

Kasasin itseäni pikku hiljaa, mutta en osannut tuntea enää kuka olen, kuka pitäisi olla tai haluanko yhtään mitään. Missään ei ollut hyvä olla, paikoillaan ei voinut pysyä etten vahingossakaan päässyt ajattelemaan elämääni. Ajattelin että tämän kaiken jälkeen jatkaisin elämääni normaalisti.

Tämä osa kuulostaa ehkä hieman naurettavalta, sillä itken materiaalin perään auton tarkemmin. Hankin auton tuossa sotkujeni välissä, josta olin haaveillut monta vuotta. Auto on toiminut minulle eräänläisenä lyhtynä pimeässä, jonka takia olen jaksanut painaa eteenpäin. Sitä on hieman vaikea selittää, mutta tunnearvo on erittäin suuri.

Nyt tilanne on se, että auto taitaa olla entinen kuskin törttöilytyä ja näin jouduttuamme kolariin. Kun auto oli pysähtynyt vauhdista ja tajusin, että taitaa olla aika paha tilanne auton kannalta, mietin ensin ovatko kaikki muut kunnossa ja seuraava ajatus minkä takia en itse voinut päästä hengestäni auton mukana. Eikö yleensä pitäisi olla onnellinen, että selviää hengissä? Itse en osaa olla.

Tuntuu, että saan heittää kaikki unelmani roskakoriin, ei ole mitään mitä kohti tavoitella, voisin ilomielin lopettaa unelmani ammatinkin opiskelun tällä hetkellä, ei ole mitään mikä jaksaisi ilostuttaa. En osaa myös enää hallita tunteitani kunnolla, saatan purskahtaa ykskaks parkuun, tiuskin ja saatan sanoa ilkeästi. Tuntuu että on akku lopussa. Olenko palaamassa loppuun?