Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Rikosylikonstaapeli Noora Nurkka jatkaa hommia Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksella Lohjalla. Tai mikä lie laitoksen nimi nykyään, vaikea pysyä Räsäsen uudistusten perässä.
Edellisessä kirjassa Nooraa ammuttiin ja tässä toipumisprojekti on vielä hieman vaiheessa. Töissä hän toki käy, häämatkalta tultuaan, mutta pomo hoputtaa yhä uudelleen psykiatriseen terapiaan. Ettei vaan jäisi traumaa ammutuksi tulemisesta. Noora ei välittäisi ylenmääräisestä mielensä kaivelusta.

Yksi Tuomolan teema onkin psykoterapian saatavuus, tai kohtaanto-ongelma, kuten poliitikko sanoisi. Toisaalla Lohjalla makaa masentunut ja elämänhalunsa menettänyt uhri, jolta Kela toistuvasti kieltää terapian, uskoen lääkityksen riittävän.

"Miestä ei voi raiskat" kirjoitti rva Tikkanen jokunen vuosi sitten. Lohjalla sekin sujuu, toistuvasti. Riisuttuja ja dildotettuja uhreja ilmaantuu milloin poliisilaitoksen aitaan köytettynä, tai poliisin kotiporttiin sidottuna. Julman rikoksen uhrit on vaitonaisia puhumaan kokemastaan. Siinäpä haastetta nuorelle rouvalle, joka heti löytää häväistyjä uhreja yhdistävän tekijän. Kaikki ovat olleet mukana raiskaustutkinnassa. Osa tuomittu omituisen lievästi, toiset luikahtaneet jutusta ilman oikeudenkäyntiä. Kuka on ottanut tehtäväkseen kostajan osan, selviää lukijalle melko pian ja aikanaan poliiseillekin. Vaikka asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Joku syy siihenkin on, että äijäparat sijoitetaan sidottuna jotenkin Lohjan poliiseihin liittyviin paikkoihin.

Tuomolan toinen suuri teema on maamme oikeuslaitoksen linjattomuus raiskaustapauksissa. Sitä hän on tutkinut ja toistelee liki jankuttamiseen asti. Eikä poliisienkaan toiminta aina täytä hyvän asiakaspalvelun tunnusmerkistöä. No, Tuomolan viesti on mennyt perille joko kirjan vuoksi tai siitä huolimatta. Oikeusministeri on perustanut työryhmän tutkimaan asiaa, joten se on hoidossa. KAI?

Nooran Mario-puoliso hylkää virkaura ja hyppää turvalaitebisneksen leveämmän leivän ääreen. Tilalle esivallan miekkaa kantamaan saapuu Lohjan ensimmäinen mamupoliisi Abdi, mutkaisen tien takaa Somaliasta. Maassamme yleensä ja Lohjalla erityisesti rehoittava rasismi on yksi Tuomolan suurista teemoista.

Kertojana Tuomola on parantanut tyyliä edellisestä. Enää ei joka luvussa toistuvasti jankuteta rikosylikonstaapeli Noora Nurkkaa, vaan sujuvasti mainitaan etunimellä. Kiitos luottamuksesta lukijaa kohtaan, muistamme kyllä tittelin vähemmälläkin. Toki mukana on paljon tätä höttöä, perhe-elämää, päivähoitoa, kokkausta, koirien homellusta ja hevosia minun makuuni liian kanssa. Ehkä olisi kestänyt tiivistämistä. Välillä näkökulma vaihtuu katselemaan asioita kostajan, raiskatun tai raiskaajan näkövinkkelistä ja se lie välttämätöntä tarinan elämisen kannalta.

Muutamien Tuomolan henkilöhahmojen pyhimysmäisyys hieman syö uskottavuutta. Ei koskaan pahaa sanaa, ei mitään negatiivisia tuntemuksia. Pyhimysluokassa on ennestään Mario ja Isä poikaystävineen. Nyt myös Abdi hipoo ihmisenä ja työtoverina täydellisyyttä. No, jos jatkoa syntyy niin ehkä heihinkin löytyy särmää ja inhimillisiä heikkouksia.

Rohkenen suositella, jos kestät nuorenparin kotionnea kohtuuttoman määrän.