Heippa hei! Nyt olen raskaana, 31 rv! Jos tässä nyt haluatte kuulla, niin ei, vauva ei ollut toivottu, mutta meidän ei siltikään tarvinnut edes miettiä lapsen luopumisesta. Kun eilen katsoin televisiosta, joskus äänitettyä ohjelmaa oliskohan ollut joku vauva tulossa tai vauvan tarina, niin tajusin vasta että ei ittestäni ole olemaan vauvan kanssa joka päivä kotona ja leikkiä. Ymmärrän tottakai vauvaa on hoidettava koko ajan, mutta kun se kasvaa siitä tulee vaikeampaa kun pitää äidin olla tekemässä sitä ja tätä. Olen ihan tyytyväinen siihen elämään kun ei ollut vielä mitään vauvoja. Mutta, kai sitten pitää mukautua siihen että on se lapsi joka ikinen päivä. Jotenkin en tajunnut sen tapahtuvan näin äkkiä. Vain hetki ja elämä muuttuu...Jollekin käynyt samoin?
Tajusin juuri...ei aikaa vauvalle!
pelottaa
282668
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Provoko?
Minkä ikäinen olet? Alle 20 v? Ja lapsellahan on isäkin, lasta hoidetaan ja kasvatetaan _yhdessä_.
Todella typerä kommentti. voihan nainen olla vaikka 30 ja silti saattaa ottaa kupoliin kun huomaa että elämä tulee muuttumaan aika lailla lapsen myötä.
Tiesitkö että tähän maapalloon mahtuu jos jonkin moista ihmisistä ja siihen mahtuu kappaskummaa myös sellaisia AIKUISIA naisia jotka sitä lasta EI HALUA.
Olin itse samassa tilanteessa, eli sain ns: vahinko lapsen ja sillonen mies (siittäjä) lähti kävelemään. Abortinkin oisin voinut tehdä sillä ex-mies sen oisi maksanut ja vähän pienellä painostuksella minua sinne yritti saada. En vain jostain syystä halunnut tehdä sitä... Täytin juuri 23v kun lapsen sain ja mietin koko raskaus ajan kuinka pärjään ym... Ei ollut aikasia kokemuksia pienestä ihmisestä, mutta kummasti sitä mieli muuttu kun sen nyytin sai syliinsä. Päivääkään en vaihtas!
Nyt 1kk poika vauvan kanssa kotona ollessa. (:
Hyvänen aika. Ovatko nuoret ihmiset kuulleet, että on monenlaisia ehkäisykeinoja?
Miten kummassa ehditään sänkyhommiin, ennenkuin kukaan on kertonut ehkäisystä? Ketään et sido tulemalla raskaaksi. Vauvan alkuunpaneminen pitää olla yhdessä sovittu juttu. Kasvattaminen yhdessä seuraa siitä.
Katsokaa itseänne tai ympärillenne. Miksi täällä on onnettomia ihmisiä vailla tulevaisuuden odotuksia, vailla tunteita, vailla odotuksia, masentuneita, ei tietoa isästä taikka äiti on poistunut kodista.
Haloo. Rakkaus ja huolenpito pitää saada uudelleen arvoiseensa asemaan.
Minä luulen, että nämä on ihan normaaleja tulevan äidin ajatuksia :D Pelottaa kaikki tuleva, eikä sitä osaa ajatella millaista se arki on lapsen kanssa. Äitejä on monenlaisia, toiset leikkii enemmän, toiset vähemmän. Jotain sitä vaan sisällä liikahtaa,kun sen pienen nyytin saa syliinsä ja tietää, että kaikesta selvitään. Eikä äidin tarvitse olla lapsen kanssa 24/7. On ihan sallittua, että jos siltä tuntuu niin ottaa välillä aikaa itselleenkin, käy kaupoilla, kahvittelemassa tai vaikka nyt siellä baarissa ystävän kanssa. Ja vauvankin kanssa voi mennä ja harrastaa. Vaikka meillä toinen olikin koliikkivauva, on meillä silti kuljettu ja tehty, ei ole tarvinut kokoaikaa neljän seinän sisällä kököttää :D Ja jotenkin sitä on oppinut arvostamaan ihan sitä tylsää arkeakin lasten myötä.
Mustakin noi on ihan normaaleja ajatuksia. Ootas vaan kun LA on vielä lähempänä.;) Kyllä se kasvat siihen tilanteeseen mukaan. Itse en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ja mietinkin, että miten mä jaksan, mutta hyvin olen jaksanut. Nyt tuntuu, että elämä ilman lasta ois todella tyhjää.
Vauva tarvitsee valveilla ollessaan virikkeitä, jotta hän kehittyy neurologisesti normaalisti. Aluksi tärkein virike vauvalle on nähdä todella usein hänen oman äitinsä hymyilevät ja rakastavat kasvot. Jatkossa kelpaa isäkin, sitten ystävät, kummit isovanhemmat ja sitten vasta lelut ja muut roinat...
..Tämä on kyllä ihme, että aina kun jollakin äidillä on negatiivisia ajatuksia niin siellä on ainakin yksi joka suoraan olettaa äidin olevan teini. tai ainakin nuori. En käsitä miksi oletetaan aina että nuoret äidit on niitä, joilla on hankalaa.
Mutta asiaan, kyllä sitä omaa aikaakin saa, ja toisaalta siihen lapsen kanssa olemiseen tottuu, eikä sitä sitten enää ajattele että hitto kun en ehdi. Ihminen on sopeutuvainen :)
Empähän tuota tiedä.
Siehän oot poika, eiks?
On tapahtunut ihan samoin. Tätä tapahtuu kaiken aikaa. Ennen varsinkin useinkin ku nei ehkäisymenetelmät olleet niin varmat.
Vauvaa ei myöskään tarvi hoitaa koko ajan. Sehän nukkuu ensimmäiset kuukaudet ja syö välillä. Voi tietenkin olla itkuinen vauva, mutta silloinhan hänellä on joku vaiva joka itkettää. Mutta luota siihen että asiat tapahtuvat ajallaan ja vauva tuo mukanaan myös ihanaa elämää ja paljon, paljon tunnetta.
Kirjoita tänne kun vauvasi on syntynyt ja kerro tuntemuksesi. Luulempa että tulet tuumimaan sitten, ettet vaihtaisi entiseen elämääsi, joka tuntuukin nyt tyhjältä, kun nyt on lapsi jonka vuoksi haluaa elää ja järjestellä elämäänsä.
Tulet huomaamaan, kun vauvasi on syntynyt, sekä sinä että miehesi olette myytyjä. Luonto hoitaa tehtävänsä. Olet siten äitiyisloman ajan vauvaa hoitamassa ja teet vauvan kanssa kaikkea mihin vauvan voi mukaan ottaa. Myös isä voi toimia lapsenvahtina, tai mummit, kummit...jne.
Ota raskausajastakin kaikki ilo irti ja nauti elämästäsi tulevana äitinä.
voi helvetti sun kanssas !!!!!!!
Mikset anna lasta adoptoitavaksi?
Eivät vielä huolestuttavia ajatuksia, äitiyteen kasvaa ja lapsesta tulee koko elämäsi - yleensä näin käy kun vauva on maailmassa ja tunnet sen näkymättömän siteen välillänne. Telkkariohjelmassa yleensä tulee yksipuolinen ; kuva, asioita liioitellaan...Ja lapsiahan syntyy, ja perhe-elämä on erilaista kuin kahden/yhden aikuisen elämä. Aikansa kutakin, molemmissa omat hyvät puolensa. Itse 10 vuotta äitinä olleena (2 lasta) nykyinen elo on kuin itsestään selvää, lapset tulevat tässä "sivussa" (toki keskipisteenä, älkää ymmärtäkö väärin), itsestään selvänä ja rikkaana osana tätä elämää. Johon mahtuu kaikkea muutakin kyllä kuin lapset. Heidän ehdoillaan tietysti, omaa itseä unohtamatta. Mutta kuten edempänä on todettu, rakastava vuorovaikutus ja lämmin tunne-elämä ovat sellaisia mitä jokainen lapsi tarvitsee ja jokaisella on oikeus. Jos todellakin olet sitä mieltä että et siihen vielä kykene etkä halua, ja isäkin on sitä mieltä, niin Suomessa on paljon pariskuntia jotka eivät itse saa biologisia lapsia, mutta haluavat kaiken tuon antaa lapselle ja perustaa perheen. Oletko miettinyt vaihtoehtoa, että antaisit lapsen adoptoitavaksi perheeseen, joka todella odottaa ja haluaa häntä ja on valmis hoitamaan ja kasvattamaan, ja panostamaan siihen. Ja siitä ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa, koska ajattelet lapsen parasta ja hänen hyvinvointiaan. Mutta jos päätätte pitää lapsen, niin hae ehdottomasti apua lapsen hoitoon, keskusteluapua ja tukea itsellesi. Kaikkea hyvää, mihin sitten päädytkin.
myöhäistä ruveta katumaan tai tajuamaan... se on iso elämän muutos kaikille. toiset sopeutuu hyvin toiset ei vissiin koskaan.
toivon että tunteesi herää kun saat vavan syliisi ja kysyt sitten että miten edes epäröin ?
elä pidä itseäsi etusijalla vaan anna aika lapselle, saat siitä kiitokset aikanaan.
on paljon vanhempia jotka toteuttavat enemmän omia tarpeitaan kuin lapsen, se on väärin sillä ei lapsi ole valinnut tuloaan eikä vanhempiaan.
tai huostaan otettavaksi lapsi on annettava.
Ei jessus minkälaiset pissikset niitä vauvoja alkavat vääntämään.
Hakeudu hoitoon!
Älä sitten huolestu siitä, että jos se rakkaus lapseen ei sytykään heti siellä synnytyslaitoksella. Näistä vastauksista saa sellaisen kuvan, että kun lapsen saa syliinsä, niin sen jälkeen kaikki on kirkkaanselvää ja elämäntarkoitus valkenee sinulle.
Minulle ei kyllä käynyt niin. Synnytyksen jälkeen tuntui siltä, kuin olisin jäänyt rekan alle ja olisin toipumassa siitä ja sen lisäksi vaivoikseni olisi sälytetty joku vauva, jota en osannut edes nostaa oikeaoppisesti. Minä olin ihan turta ja tunteeton, vaikka synnytys ei edes ollut kamalan vaikea.
Rakkaus lapseen syttyi vasta jollain yösyötöllä parin kuukauden jälkeen, kun katselin hämärässä tissiä imevää vauvaani ja mietin: "Voi sinua raukkaparkaa, kun olet tällaiselle äidille joutunut." Muutenkin pari ensimmäistä kuukautta taisin olla ihan aikuisten oikeesti masentunut. Ajattelin, että minun on parempi kuolla, koska olen niin paska äiti.
Hirveän vaikea oli minunkin luopua entisestä elämästäni, vaikka se elämä opiskeluineen ja opiskelukavereineen oli jo muutoinkin ohi. Olin aina ollut niin hoikka ja nätti, nyt olin hyllyvä löllykkä. En todellakaan osannut olla onnellinen ja kaduin sitä, että koskaan olin tähän vauvatouhuun ruvennut. Nyt on ajatukset muuttuneet ja olen aivan hullaantunut vauvaani, vaikka vielä ikävöin kavereitani ja seinät ahdistaa välillä.
Kyllä se päivä koittaa, kun saat edes oman omasta itsestäsi takaisin. Opit rakastamaan vauvaa, vaikka siinä menisikin hetki. Se on yksi helvetin pitkä, pimeä tunneli, johon kohta astut, mutta kyllä sieltä poiskin pääsee.
Koita alusta asti saada isää mukaan vauvanhoitoon, ettet jää siihen yksin. Synnärillä vaatikaa perhehuonetta! Sitä ei aina ole mandollista saada, mutta se on erittäin hyvä isän ja vauvan suhteen kehittymisen kannalta.
Oikein hyvin ja osuvasti kerrottu, "hyllyvä löllykkä". En minäkään ihan yksioikoinen tarkoittanut kommentissani olla; alussa toki oli hämmentynyt olo että tuoko se vauva nyt on ja missä on se euforia ja onni...Ja kotiin päästyä itketti että en minä osaa hoitaa tätä ja mitä jos jään auton alle kun uskaltaudun yksin kauppaan tms. Kun isä lähti kuukauden kuluttua ensimmäistä kertaa "ulos" kavereiden kanssa, en tiennyt halveksinko häntä vai olinko katellinen...tuntui että hän olisi käynyt jossain ulkoavaruudessa mikä on kaukana minun maailmastani, kun kertoi illasta jälkeenpäin. Minä en varsinaisesti kokenut kuitenkaan olevani niin pimeässä tunnelissa, tiedän kyllä että niin voi hyvin olla. Yllätti kyllä se kaikkinainen tunteiden kirjo mitä voi omaa lasta kohtaan tuntea. Alkuhämmennyksestä huolimatta; jos minulta nyt kysyttäisiin mikä on ollut elämäni paras hetki, ne ovat kuitenkin olleet ne hetket jolloin sain vastasyntyneen pienokaisen syliini...
:DDDDDDDD tylsä tyyppi....... mene hoitoon
Ole mitään ihmeellistä,ettei aloittajalla ole aikaa vauvalle. Ennen aikaan varakkaammat ihmiset palkkasivat lapsenhoitajia,jotka huolehtivat vauvasta aina imetystä myöten ja hoitajat vaihtuivat kotiopettajattariin,jotka taas huolehtivat koulutuksesta,kunnes lapsi oli kyllin vanha siirtymään sisäoppilaitokseen,esim,Sveitsiin,Englantiin jne. Eli,jos aloittajalla on varallisuutta riittävästi,voi hän nykyäänkin palkata hoitajia jälkikasvulleen,mutta silloin tuskin kannattaa kysyä kelalta tukea.
Justii,huimaako? ettei se lähtenyt huimaamaan
Miksi sitten hankkiuduit raskaaksi jos sinulla ei ole aikaa vauvalle? Usko pois, kun saat sen nyytin viereesi niin kaikki muu ympäriltäsi unohtuu ja rakastut siihen! Joillakin rakkaus syttyy aiemmin, joillakin myöhemmin. Nauti nyt olostasi!
Tuo "kyllä se muuttuu kun saat nyytin syliisi & nauti nyt olostasi" -tyylinen kommentointi on varmasti kuin märkä rätti naamaan. Jos on pelko ja pakokauhu siitä, kun tajuaa koko elämänsä heittävän volttia ilman paluuta takaisin, ja ei yhtään osaa ennakoida mitä tuleva tuo tullessaan, sitä olotilaa ei noin vaan käännetä nauttimiseksi. Sama kuin sanoisi syöpädiagnoosin saaneelle, että "nauti nyt olostasi ennenkuin hoidot alkaa" tai vakavasti masentuneelle, että "ei tuo asenne elämään ole hyvä, lakkaappa nyt ajattelemasta noin."
Onneksi tässä ketjussa on ollut myös erittäin hyviä vastauksia. Mm. nimim. Hyllyvä löllykkä ja Motherofmine.
Kuulostaa itelle ihan oudoilta ajatuksilta, mutta toki varmaan ihan normaaleja tunneskaaloja ovat, jos ei ole ihan valmis vielä lapsen tuloon. Kestää kai aikansa valmistautua toisilla. Eiköhän se siitä vielä iloksikin muutu, toivotaan niin. :)
" mutta kun se kasvaa siitä tulee vaikeampaa kun pitää äidin olla tekemässä sitä ja tätä." eri mieltä. itselläni on 5,5v tytär ja minun mielestäni se kyllä helpottuu mitä enemmän lapsi kasvaa. kun lapsi on vielä vauva, pitää sinun tehdä kaikki lapsen puolesta, syömisestä pyllyn pyyhintään ja kaikki siltä väliltä. kun lapsi kasvaa, se oppii asioita, oppii tekemään itse, alkaa nukkumaan yöt kokonaan. kannattaa opettaa lapsi omatoimisesksi niin ei tarvitse olla itse koko aikaa palvelemassa. meillä nukutaan viikonloppuisin pitkään, siis minä ja mieheni, lapsi herää 7maissa, me joskus 10-11maissa. lapsi käy itse tekemässä aamupalan, eli leipää, ottaa vettä, syö ja sitten leikkii huoneessaan. osaa käydä vessassa itse, vain kakka pitää vielä pyyhkiä.
mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä "vähemmän" lapsi tarvii vanhempiaan, tällä tarkoitan sitä että lapsi oppii tekemään itse asioita, vanhempien ei tarvitse olla koko aikaa vieressä auttamassa. kyllä meillä lapsi välillä kinuaa että tee äiti sitä ja tätä, mutta kun lapsi osaa itsekkin niin tehkööt itse, minä en ole palvelija vaan äiti :)
Aina ihmettelen miten ihmeellinen maailma onkin, että tänne mahtuu niiiiin monta tyhmää idiootti bimboa, on se kummallista.
Ihan kolmikymppisenä, alle vuoden ikäisen vauvan äitinä voin sanoa että kyllä kävi omassa päässäkin kaikki mielessä. Lapsi oli toivottu, mutta kun itse on loppuajalla raskaana sen verran isona että lähestulkoon sohvalla vietin suurimman osan ajastani ommellen niin mielessä kävi moni asia. Ennen kovin menevänä, en tarkoita että baarissa kännissä joka viikonloppu, mutta ystävättärien kanssa paljon viikonloppuisin nähtiin, tehtiin reissuja ulkomaille extemporeena jne jne sekä oman rauhaisan ajan rakastajana kun mies töissä ja kotona saa olla omassa rauhaisuudessaan, kyllä siinä kävi mielessä sekin että patoudun kokonaan neljän seinän sisälle vauvan synnyttyä, en koskaan enää pääse mihinkään, hyvästi extemporee-matkat ja illanvietot ystävättärien kera. Kuinka paljon se uusi elämä tulee muuttamaan kaikkea.
Eikö ole ihan normaaliakin kun tietää elämän muuttuvan että siihen reagoi? Olisin enemmän huolissani jos ei asiaa edes tiedostaisi, sanoisi vain "ei tässä mikään muutu" ja lasittunut hymy päällä.
Päivääkään en vaihtaisi nykyelämästäni. Ei ole extemporee-matkoja ollut yhtään, illanvietot jääneet, mutta tämän tiesin jo kun raskaaksi tulin, sen vasta silti sisäisti juuri ennen synnytystä. Mutta niin paljon enemmän iloa tuosta pienestä saa. Ja ehtii sitä vielä elämässään sinne matkoille ja illanviettoihin kun isovanhemmille vie vaikka illaksi / viikonlopuksi hoitoon.
Tulin myös yllättäen raskaaksi, meinasin keskeyttää raskauden alkushokissa, koska olin yksin, mutta kun sain "keskeytyspaperit" käteeni tajusin että mahassani kasvaa pieni ihminen, enkä pystynytkään. Aluksi hirvitti ja jännitti, mutta olin itse tehnyt päätöksen pitää lapsen, joten piipitys ei auttanut. Kasvoin vuodessa enemmän kuin koko elämäni aikana. Nyt olen puolivuotiaan yksinhuoltaja, ja erittäin onnellinen, vaikka välillä valvotut yöt väsyttävät :-) sivusta katselen tuttavia, jotka ovat saaneet lapsen riitaisaan parisuhteeseensa, enkä ole kateellinen. Mielummin yksin, kuin surullisesti kaksin. Lapset ovat ihania, antakaa heille kaikkenne, yksin tai kaksin.