Katastrofi tulossa?

Olen 56 vuotias mies ja 10 vuotta vanhemmalla vaimollani diagnisoitiin otsalohkodementia nyt kesän aikana ja tuntuu että tauti etenee tosi nopeasti. Sain hänet lääkäriin viime talvena kun aloin kiinnittää huomiota hänen puhumattomuuteensa ja "virran puuttumiseen". Jälkeen päin ajatellen oireet ovat olleet näkyvissä jo paljon kauemmin mutten osannut vain kiinnittää niihin huomiota.

Ja syy siihen etten huomannut on oma sairauteni. Onnistuin saamaan pari vuotta sitten todella pahan haimatulehduksen alkoholin käytölläni ja lääkäritkin epäilivät selviämistäni. Mutta puoli vuotta letkuissa ja toipuminen alkoi. Pikku hiljaa olo korjaantui ja voimat palasivat. Ja mikä parasta elämä tuntui hyvältä ilman viinaa.

Hiljalleen aloin tajuta että olin 30 vuotta kaljan ja viinan avulla yrittänyt paeta pahaa maailmaa joka lapsuudessani oli minua aika paljon murjonut. Menneestä nousee vieläkin ikäviä muistoja hyvinkin vahvasti mutta pystyn ne jollain lailla käsittelemään itsekseni. Sillä pahaksi onnekseni en ole koskaan pystynyt kenellekään kertomaan asiasta sillä joku ääni menneestä varoittaa kertomasta. Se sanoo että kertomaani voidaan käyttää minua vastaan ja itkut itketään edelleen yksin.

Ja tämän päälle tuli sitten vaimon sairaus. Hänen tilansa vaihtelee paljon. Joku päivä on ihan normaali ja meillä on jopa hauskaa yhdessä. Ja seuraavana päivänä hän ei aina tunne minuakaan ja "näkee" olemattomia vieraita. Olen alkanut hoitaa hänen laskujaan ja samalla ilmeni että hän olikin velkaantunut aika tavalla eri puolelle. No niistä selvitään ajan kanssa jotenkin.

Tämä hänen tilansa vaihtelu ottaa todella paljon voimilleni. Välillä tulee ihan täydellinen epätoivo ja avuttomuuden tunne. Aina ennen olen kaikista vaikeuksista huolimatta löytänyt ongelmista ulospääsyn ja oppinut jopa luottamaan siihen. Mutta tätä tilannetta ei pääse karkuun enkä pysty sitä edes pysäyttämään. On vain otettava vastaan mitä tulee. Ehkä meitä rangaistaan jostain, en tiedä.

Kaiken kukkuraksi meillä on muutto käynnissä toiselle puolelle Suomea mutta tuttuun paikkaan kyllä. Olemme haaveilleet siitä pitkään ja nyt saimme tilaisuuden. Vaimonikin oli kesällä innoissaan kun asia selvisi. Mutta pelottaa että tämä homma johtaa katastrofiin. Joudun tekemään kaikki itse ja se syö voimia paljon kun on tuo diabeteskin. Joku päivä vaimoni pyörii innokkaana mukana ja seuraavana päivänä kysyy mitä on tapahtumassa. Pelottaa vaan mitä tapahtuu sitten kun muutto auto peruuttaa oven eteen.

Jos itse kestän sinne asti. Pari kertaa on ollut jo täydellinen romahtaminen lähellä. On iskenyt niin suuri epätoivo että on ollut pakko vain jatkaa tekemistä itku silmissä. Tulee tunne että jos nyt pysähtyy niin siitä ei enää nouse. Ei tunnu tulevaisuus oikein valoisalta.