Lukitsen sydämeni jonnekkin,
kellariin,
syvimpään soppeen.
Avaimen heitän kankkulankaivoon.
Sitä ennen kivetän sydämeni
ja valan sen betoniin.
Kerberoksen kutsun sitä vartioimaan,
ettei kukaan pääse sitä vapauttamaan.
Unohdan sen sinne
ja elän pelkällä kuorella
kuin vampyyri.
Sydämeni on petollinen,
kun se petti minut,
antaa tuntea tuskaa
kärsiä, kaivata ja pettyä,
uskotella pikku päässäni,
että elämä on ihanaa,
että joku rakastaa,
mutta sitten ei kuitenkaan.
Se oli vain harhaa,
utopiaa, illuusiota,
fantasiaa.
Haavekuva joka syöksyi
alas kalliolta rotkoon
jossa terävät kivet
pirstoivat sen tuhansiksi palasiksi,
hiekkaiselle rannalle,
josta vuorovesi sen otti mukaansa
ja kuljetti kauas merelle,
missä suuri valkohai
hotkaisi sen kitaansa.
Sen jälkeen
kaikki unohtuu
Sydämetön kuori ei muista,
että sillä sydän on koskaan ollutkaan.
Mitä ei muista,
sitä ei kaipaa.
Sydämmetön ei tunne enää tuskaa
ei iloitse eikä rakasta.
Sydän pieni unohdettu,
yksin kellarissa
sen syvimmässä sopukassa,
betoniin valettuna,
hiljaa riutuu, kuolee.
Itkien ja vaikerroiden,
tuntien tuskaa,
mutta kukaan ei sitä kuule,
kukaan ei kuuntele.
Sydän pieni hentoinen,
herkkä ja haavoittunut,
kuolee hiljaa kituen,
kellariin,
syvimpään soppeen.
Avaimen heitän kankkulankaivoon.
Sitä ennen kivetän sydämeni
ja valan sen betoniin.
Kerberoksen kutsun sitä vartioimaan,
ettei kukaan pääse sitä vapauttamaan.
Unohdan sen sinne
ja elän pelkällä kuorella
kuin vampyyri.
Sydämeni on petollinen,
kun se petti minut,
antaa tuntea tuskaa
kärsiä, kaivata ja pettyä,
uskotella pikku päässäni,
että elämä on ihanaa,
että joku rakastaa,
mutta sitten ei kuitenkaan.
Se oli vain harhaa,
utopiaa, illuusiota,
fantasiaa.
Haavekuva joka syöksyi
alas kalliolta rotkoon
jossa terävät kivet
pirstoivat sen tuhansiksi palasiksi,
hiekkaiselle rannalle,
josta vuorovesi sen otti mukaansa
ja kuljetti kauas merelle,
missä suuri valkohai
hotkaisi sen kitaansa.
Sen jälkeen
kaikki unohtuu
Sydämetön kuori ei muista,
että sillä sydän on koskaan ollutkaan.
Mitä ei muista,
sitä ei kaipaa.
Sydämmetön ei tunne enää tuskaa
ei iloitse eikä rakasta.
Sydän pieni unohdettu,
yksin kellarissa
sen syvimmässä sopukassa,
betoniin valettuna,
hiljaa riutuu, kuolee.
Itkien ja vaikerroiden,
tuntien tuskaa,
mutta kukaan ei sitä kuule,
kukaan ei kuuntele.
Sydän pieni hentoinen,
herkkä ja haavoittunut,
kuolee hiljaa kituen,
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älä heitä
anna sydän tuntea surusi
se virkenee viellä
Kuollut sydän kellarissa,
Betoniin valettuna,
Kerberoksen vahtimana
Kuihtui pois ja mureni,
Rottalauma saapui sinne
kellariin syvimpään
syöden loput sydämestä
Kerberoksen vahtimasta
ja joutui sitten itsekkin
Kerberoksen ruoaksi.
Runoa pukkaa
Tyhjä kuori,
sydän poissa,
tunteeton ja tyhjä olo.
Muista ei tuo kuori ontto,
et joskus oli sydänkin.
Satuttaa ei kukaan nyt voi,
tyhjää kuorta onttoa,
se mitään enää tunne ei,
on olo pelkkää kolkkoa.