Tuttavani on 22v. ja alkoi oireilla ( siis käytös muuttui ) ensin kärkkäillä mielipiteillä vanhempiaan kohtaan. Sitten meni maaniseksi. Pärjäsi nukkumatta ja teki koko aja kaikenlaista. Loppujen lopuksi kadotti kokonaan itsensä. Jälkikäteen ei edes muista tapahtumia. Oli sitten kaks viikkoa sairaalassa, josta pääsi kotiutumaan lääkkeiden kera. Alakuloisena ja väsyneenä. Reilun viikon oli kotona ja taas " sekosi ", mutta tajusi itse mennä sairaalaan. Diagnoosia ei ole vielä saanut, mutta mistähän on kysymys. Olen tapahtuneesta surullinen ja haluaisin ymmärtää enemmän ... Tarjoanko apuani ? Vai annanko toipumisaikaa hänelle ? Jätänkö huomiotta vai olenko läsnä? Kumpi siis parempi hänen kannaltaan.
Tuttavani
tuplis
3164
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Käy kattomassa tai soittele. Älä ota liikaa vastuuta hänestä, mutta jos sua kerta kiinnostaa ja välität,niin miksi et olisi hänelle ihminen. Ihminen voi olla ihmiselle ihminen, ja osoittaa lähimmäisyyttä. Hullukin sen pystyy tunnistamaan.
Läsnäolo on kaiken paras, koska se antaa viestin, että välität. Pelkästään tunne, että joku välittää, on tärkeää romahduksen kohdalla. Jos syvän masennuksen tms. aikana sairas jää aivan yksin, niin nousu pohjalta on hitaampaa.
Muistan sairaalassa ollessani, kun ystäväni kävi minua katsomassa ja toi aina mukanaan jotain pientä : suklaata tms.
Läheisen kontakti on hyvin tärkeää, mutta myös lääkityksen ja ammattilaisen apu. Mutta nämä kaikki ovat yhdessä muodostavat hyvän kokonaisuuden.
Olisin ollut mielissäni jos ystäväni olisivat käyneet joskus osasto(i)lla minua katsomassa. Poikaystäväni asuu toisella paikkakunnalla ja pääsi käymään vain rajoitetusti ja kun jouduin ensimmäisen kerran osastolle, kaikki ystäväni hylkäsivät minut. Perhekään ei käynyt ja kaipasin esim. veljeäni paikalle niin paljon että luihin sattui. Toka keikkani osastolle oli sen verran lyhyt, etteivät ystäväni ehtineet oikein mukaan, eivät varmaan tienneetkään missä olin. Silti en nähnyt lähimpiäni, kukaan ei edes ehdottanut, voisiko tulla käymään.
Tuplis, olet todella huomaavainen ja ystävällinen kun kannat huolta tuttavastasi. On hienoa, ettet ole jättämässä häntä yksin kohtaamaan omaa sairauttaan. Laita ihmeessä vaikka viesti tai soita, hän varmasti ilahtuu kun joku välittää hänestä! Tsemppiä!