Nyt kaipaisin mielipiteitä tilanteestani..
Olen ollut 2v. mieheni kanssa ja meillä on alle 1v. lapsi. Olemme tunteneet jo yli 10v, joten jotenkin sitä kuvitteli tuntevansa toisensa. .
Jo n.kuukausi tapailtuamme sain ensimmäiset h**rittelut hänen ollessa humalassa. Ajattelin sen johtuvan minusta, sillä olin edellisessä suhteessani uskoton. Jotenkin ymmärsin sen, että minuun on vaikea luottaa ja sanoinkin tästä miehelleni. Ei mennyt kauaa, kun hänestä tuli kontrolloiva ( tuntuu, että olen koko ajan varpaillani ja mietin melkein jokaisesta teostani, mitä hän mahtaa siitä ajatella tai kyseenalaistaako edes jollakin pienellä tavalla arviointi- ja päätöskykyni) neuvova, ei myönnä olevansa väärässä (vaikka olisi mustaa valkoisella, hän keksii jonkun puolustuksen tai syyn miksi on erehtynyt), mustasukkainen (alkoi saamaan humalassa raivokohtauksia, heitellyt ja rikkonut tavaroita, ovia, seinän), väkivaltainen (muutaman kaljan jälkeen käynyt myös käsiksi, ehkä n.4-6 kertaa. Ei kuitenkaan suoraan nyrkistä ole tullut, mutta riuhtomista/tönimistä, laittoi ovea vasten ja löi pääni vierestä oveen reiän, ei anna minun lähteä tilanteesta vaan pitää väkisin kiinni/laittaa oven kiinni/menee ulko-oven eteen makaamaan, viime tilanteessa minulta lähti hiuksia ja käsivarret olivat mustelmilla. Näissä tilanteissa hänellä on ihan hullunkiilto silmissä ja tuntuu kuin hän olisi joku aivan muu ja pelkään hänen pystyvän mihin tahansa. Kävi koiraani käsiksi ja uhkasi heittää parvekkeelta) ärsyyntyy ja stressaa pienistä asioista tai jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan (jos yritän keventää asiaa, saatan siitäkin saada tiuskaisut tai kyseenalaistuksen mielipiteelleni), pystyy kevyesti haukkumaan ihmisiä (ja usein naisia, läskiksi/hu**aksi. Ei kuitenkaan päin naamaa, vaan esim. tien yli kävelevää).
Alussa oli todella huomaavainen ja puhui kauniita, mutta tämä väheni pikkuhiljaa ja raskauden aikana hänestä muuttui tunnetasolla kylmempi. Nykyisin nätit sanat tulevat tekstiviestivuodossa ja usein "rakastan sinua" tulee kasvotusten muodossa "i love you", tai mumisemalla "mäki sua". Loppuraskaudesta oli seesteisempää ja aloin saamaan luottamuksen takaisin. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen oli viimeisin väkivaltakohtaus ja myös tähän mennessä rajuin.
Mieheni kävin muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa, sillä sanoin sen olevan ehtona meidän suhteen jatkumiselle. Se kuitenkin loppui mielestäni kesken.
Väkivaltaa ei ole ollut puoleen vuoteen, mutta riita syntyy välittömästi, jos otan jonkin minua painavan tai vaikean asian esille. Syytän kuulemma aina häntä ja ottaa marttyyri asenteen, raivoaa ja lähtee tilanteestä. Ja lopputulos on sama, sanon sitten hyvällä tai pahalla. Itse asiaa hän ei kommentoi millään tavalla, vain sitä että hän on niin huono ja tekee kaiken väärin. Hän ei myöskään nää näiden asioiden olevan totta ja saa minulle sellaisen olon, että kuvittelen vain kontrolloivan/kyseenalaistavan käytöksen ja ilkeästi ilmaistut sanat tai käytöksen. Jos kysyn vaikka "mitä ajatuksia sulla on tästä tilanteesta", niin saan vastauksen "no mitä itelläs? mitä sä oikeen meinaat?"
Olenkin alkanut uskomaan häntä ja epäilen jo, että olen ihan hullu, liian herkkä ja liioittelen asioita. Kuitenkin tunteeni sanovat toisin. Minulla on myös aina riidan jälkeen huono omatunto siitä, että saan hänet tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Tämän takia en uskallakkaan sanoa pahoista oloistani, sillä lopulta minulla on huono omatunto siitä, että olen niistä sanonut. Minun pahasta olosta hän ei kysele enempää tai keskustele siitä. Enkö oikesti sitten saa sanoa niistä? Miten pitäisi toimia?
Hän on myös hieman suuruuden hullu. Unelmoi usein lottovoitosta ja materiaalisesta elämästä. On myös humalassa sanonut, että ideaalinen elämä hänelle olisi: kaksi lasta (tyttö ja poika. Jos vain kaksi poikaa, niin elämä ei silloin olisi se hänelle ideaalinen), omakotitalo, hienot autot ja rahaa.
Hän ei osaa olla kovinkaan empaattinen, ei lohduta jos itken tai olen murheellinen, kävelee vain ohi tai jatkaa huutamista. On myös huutanut minun olevan hullu ja "joo, kyl sun pitää käydä jossain juttelemas, etsä oo normaali", jos olen joskus tosissani suuttunut jostakin.
Muutaman kerran on lähiaikoina lohduttanut kun on yrittänyt sanojensa mukaan muuttavan käytöstään, mutta silloinkaan en tunne sen olevan aitoa ja rakastavaa/lämmintä. On myös muita asioita lähiaikoina tehnyt paljon miellyttävämmin minua kohtaa ja mietinkin, onko tämä nyt aitoa muutosta, vai onko motiivina se, ettei halua menettää minua? Ottaa tämän nykyisin joka riidassa esille, että enkö muka huomaa hänen muuttuneen (tämäkin tulee huuto muodossa). Nämä huutamiset saavat sen olon, ettei käytös ole aitoa. Toisaalta ajattelen huudon olevan oma vikani, jos puhun asioista mistä en ole tyytyväinen tai ylipäätään tästä koko suhteesta jotain muuta kuin positiivista.
Olen ollut 2v. mieheni kanssa ja meillä on alle 1v. lapsi. Olemme tunteneet jo yli 10v, joten jotenkin sitä kuvitteli tuntevansa toisensa. .
Jo n.kuukausi tapailtuamme sain ensimmäiset h**rittelut hänen ollessa humalassa. Ajattelin sen johtuvan minusta, sillä olin edellisessä suhteessani uskoton. Jotenkin ymmärsin sen, että minuun on vaikea luottaa ja sanoinkin tästä miehelleni. Ei mennyt kauaa, kun hänestä tuli kontrolloiva ( tuntuu, että olen koko ajan varpaillani ja mietin melkein jokaisesta teostani, mitä hän mahtaa siitä ajatella tai kyseenalaistaako edes jollakin pienellä tavalla arviointi- ja päätöskykyni) neuvova, ei myönnä olevansa väärässä (vaikka olisi mustaa valkoisella, hän keksii jonkun puolustuksen tai syyn miksi on erehtynyt), mustasukkainen (alkoi saamaan humalassa raivokohtauksia, heitellyt ja rikkonut tavaroita, ovia, seinän), väkivaltainen (muutaman kaljan jälkeen käynyt myös käsiksi, ehkä n.4-6 kertaa. Ei kuitenkaan suoraan nyrkistä ole tullut, mutta riuhtomista/tönimistä, laittoi ovea vasten ja löi pääni vierestä oveen reiän, ei anna minun lähteä tilanteesta vaan pitää väkisin kiinni/laittaa oven kiinni/menee ulko-oven eteen makaamaan, viime tilanteessa minulta lähti hiuksia ja käsivarret olivat mustelmilla. Näissä tilanteissa hänellä on ihan hullunkiilto silmissä ja tuntuu kuin hän olisi joku aivan muu ja pelkään hänen pystyvän mihin tahansa. Kävi koiraani käsiksi ja uhkasi heittää parvekkeelta) ärsyyntyy ja stressaa pienistä asioista tai jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan (jos yritän keventää asiaa, saatan siitäkin saada tiuskaisut tai kyseenalaistuksen mielipiteelleni), pystyy kevyesti haukkumaan ihmisiä (ja usein naisia, läskiksi/hu**aksi. Ei kuitenkaan päin naamaa, vaan esim. tien yli kävelevää).
Alussa oli todella huomaavainen ja puhui kauniita, mutta tämä väheni pikkuhiljaa ja raskauden aikana hänestä muuttui tunnetasolla kylmempi. Nykyisin nätit sanat tulevat tekstiviestivuodossa ja usein "rakastan sinua" tulee kasvotusten muodossa "i love you", tai mumisemalla "mäki sua". Loppuraskaudesta oli seesteisempää ja aloin saamaan luottamuksen takaisin. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen oli viimeisin väkivaltakohtaus ja myös tähän mennessä rajuin.
Mieheni kävin muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa, sillä sanoin sen olevan ehtona meidän suhteen jatkumiselle. Se kuitenkin loppui mielestäni kesken.
Väkivaltaa ei ole ollut puoleen vuoteen, mutta riita syntyy välittömästi, jos otan jonkin minua painavan tai vaikean asian esille. Syytän kuulemma aina häntä ja ottaa marttyyri asenteen, raivoaa ja lähtee tilanteestä. Ja lopputulos on sama, sanon sitten hyvällä tai pahalla. Itse asiaa hän ei kommentoi millään tavalla, vain sitä että hän on niin huono ja tekee kaiken väärin. Hän ei myöskään nää näiden asioiden olevan totta ja saa minulle sellaisen olon, että kuvittelen vain kontrolloivan/kyseenalaistavan käytöksen ja ilkeästi ilmaistut sanat tai käytöksen. Jos kysyn vaikka "mitä ajatuksia sulla on tästä tilanteesta", niin saan vastauksen "no mitä itelläs? mitä sä oikeen meinaat?"
Olenkin alkanut uskomaan häntä ja epäilen jo, että olen ihan hullu, liian herkkä ja liioittelen asioita. Kuitenkin tunteeni sanovat toisin. Minulla on myös aina riidan jälkeen huono omatunto siitä, että saan hänet tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Tämän takia en uskallakkaan sanoa pahoista oloistani, sillä lopulta minulla on huono omatunto siitä, että olen niistä sanonut. Minun pahasta olosta hän ei kysele enempää tai keskustele siitä. Enkö oikesti sitten saa sanoa niistä? Miten pitäisi toimia?
Hän on myös hieman suuruuden hullu. Unelmoi usein lottovoitosta ja materiaalisesta elämästä. On myös humalassa sanonut, että ideaalinen elämä hänelle olisi: kaksi lasta (tyttö ja poika. Jos vain kaksi poikaa, niin elämä ei silloin olisi se hänelle ideaalinen), omakotitalo, hienot autot ja rahaa.
Hän ei osaa olla kovinkaan empaattinen, ei lohduta jos itken tai olen murheellinen, kävelee vain ohi tai jatkaa huutamista. On myös huutanut minun olevan hullu ja "joo, kyl sun pitää käydä jossain juttelemas, etsä oo normaali", jos olen joskus tosissani suuttunut jostakin.
Muutaman kerran on lähiaikoina lohduttanut kun on yrittänyt sanojensa mukaan muuttavan käytöstään, mutta silloinkaan en tunne sen olevan aitoa ja rakastavaa/lämmintä. On myös muita asioita lähiaikoina tehnyt paljon miellyttävämmin minua kohtaa ja mietinkin, onko tämä nyt aitoa muutosta, vai onko motiivina se, ettei halua menettää minua? Ottaa tämän nykyisin joka riidassa esille, että enkö muka huomaa hänen muuttuneen (tämäkin tulee huuto muodossa). Nämä huutamiset saavat sen olon, ettei käytös ole aitoa. Toisaalta ajattelen huudon olevan oma vikani, jos puhun asioista mistä en ole tyytyväinen tai ylipäätään tästä koko suhteesta jotain muuta kuin positiivista.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täysi narsisti, sinuna lemppaisin pihalle.
Ja mihin perustat väitteesi?
Meillä on tosi epäpäteviä psykiatreja/psykologeja tässä maassa kun he eivät pysty sanomaan tuota samaa toisen puheen perusteella vielä parinkaan kerran käynin perusteella.
Mutta eihän reaalimaailmalla olekkaan mitään tekemistä nettiaddiktien kaikkivoipaisuuden kanssa.
Voin vain toivoa, että ihmiset ymmärtäisivät jättää tällaisten ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa.
Silmiini pisti erityisesti puolisosi käytössäsi nämä: vallankäyttö (väkivalta ja sillä uhkaaminen), kontrollointi ja kykenemättömyys puhua tai käsitellä vaikeita asioita ilman vastahyökkäystä.
Äkkipääten voisi ajatella että sopisikin narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Mutta moni asia ontuu, ja monella tunne-elämässä vaikeuksia olevalla on siltikin NPH:nkin sopivia tunnuspiirteitä. En tiedä onko tässä nyt kiireisin asia miettiä mikä mahdollinen häiriö on kyseessä, vaan se miten edetä tilanteessa.
Minua askarruttaisi tuo väkivalta, joka on jo varjostanut sinun ja lapsenne elämää. Se on huono juttu. Monesti (valitettavasti) tuppaa käymään niin, että väkivaltaan taipuvaiset laajentavat ja tihentävät tätä vallan käytön muotoa (jos huomaavat sen hyödylliseksi oman äänensä/tarpeidensa kannalta). Se on nro yksi mille pitäisi saada loppu. Samoin alkoholi sopii hänelle erittäin huonosti (useasti aggression purkua päihtyneenä).
Miehesi todella lopetti ammattiauttajalla käynnin liian varhain. Tästä pitäisi jatkaa. Suosittelen että (vaikka uhkaavaan käytökseen viitaten, siis p e l k k ä uhkailu riittää) olet tiukkana tuossa ammattiauttajan juttusilla käymisestä. Se oli hyvä asia että itsekin kävit juttusilla (tilanne selkiintyy ja ymmärtää sen ettei ole yksin ajatustensa kanssa).
Kukaan ei ole selvännäkijä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta ilman (pitempiaikaista) ammattiapua hän ei tule muuttumaan suotuisampaan käytökseen. Hänen on myös oivallettava tekemänsä vahinko, sekä se, mikä on oikein ja väärin. Puoliso ei koskaan ole mikään nyrkkisäkki, johon saa purkaa omat vihan tunteensa.
Itsellesi hanki kaikki mahdollinen keskusteluapu. Älä salaa mitään (älä suostu kulissielämään, minkä moni tekee samassa tilanteessa). Huolehdi hyvinvoinnistasi kaikin tavoin. Se on velvollisuutesi itsesi ja lapsenne vuoksi.
Hieno asia että toit kokemuksesi esille. Sinulla on potentiaalia yrittää vaikuttaa tilanteeseen ajoissa, etkä jää vuosikausiksi ruikuttamaan. Kirjoita tuntemuksistasi niin paljon kuin haluat, äläkä mieti nyt ensisijaisesti onko tämä oikea paikka. Pääasia että jokin paikka on, missä purat ajatuksesi.
tsemppii!!
Tutustu toipuneiden läheisriippuvaisten kertomuksiin (läheisriippuvaiset ry:n sivut).
Huomaat, että tarinasi on harvinaisen tuttu.
- Miehesi narsistiset piirteet ovat tulleet suhteen aikana
- hän raivostuu/kiukuttelee kuin lapsi (saa raivokohtauksia)
- raivokohtausten jälkeen hirveä tarve selittää niitä erilaisin tekosyin
- on rajaton
- kun mietit, niin sairastaa myös jotain muuta riippuvuutta
- Ei ole sinut reaalimaailman kanssa
Kyse ei ole narsistista vaan läheisriippuvaisesta, jolla on vauhti päällä.
Se on hoidettavissa, jos saat hänet hoitoon, mutta se vaatii häneltä paljon.
Kun sillä on vauhti päällä, niin hän saattaa teoillaan/puheillaan aiheuttaa isojankin ongelmia itselleen/teille.
Jos et saa häntä hoitoon, nin sinun on jätettävä hänet ennen kuin hajoatte molemmat. (todennäköisesti sinullakin on läheisriippuvaispiirteitä sillä samanlaiset vetävät toisiaan puoleensa)
Olen itsekkin LR ja jos haluat neuvoja/jutella niin eiköhän sen saa järjestettyä.
Itse sain apua kun olin pohjalla ja yritän auttaa vuorostani muita.
Sivukysymyksenä "Haluatko apua":
Onko tiedossa miten yleistä keskivaikea tai vaikea masennus on läheisriippuville? Ja miten tämä vaikuttaa LR:n emotionaaliseen käytökseen? Tuleeko joistain tietyistä piirteistä "hallitumpia"?
Mihin juurtaa aggression esiintyminen (joka saattaa kohdentua puolisoon, lapsiin, muihin läheisiin, käsitteekseni pahiten juuri kaikkein läheisempiin) ?
Jos vain ehdit/jaksat tuoda esille näitä, olisin itse kiitollinen.
"Onko tiedossa miten yleistä keskivaikea tai vaikea masennus on läheisriippuville? Ja miten tämä vaikuttaa LR:n emotionaaliseen käytökseen? Tuleeko joistain tietyistä piirteistä "hallitumpia"?"
Noh kysymys ei ollut tarkoitettu minulle, mutta tekee kuitenkin mieli hieman pohtia sitä...omalta osaltani...
Ihan virallista tietoa en ny keskivaikean/vaikean masennuksen yleisyydestä läheiriippuvaisilla löytänyt, mutta uskoisin kyllä että masennusta löytyy hyvinkin monen läheisriippuvaisuuden taustalta varsinkin jos he eivät tunnista/tiedosta omaa ongelmaansa...vaan ovat/pysyvät kaltoinkohtelevassa suhteessa...ns. mikään ei muutu...
Niin ajattelisin, että silloin masennus ja siihen liittyvä toivottomuus hyvinkin helposti tulee seuralaiseksi...kun siinä suhteen/kumppanin/elämän muuttamisessa koetaan jatkuvaa epäonnistumista vaikka omasta mielestään kaikkensa on yrittänytkin...
Niin on loogista, että jossain vaiheessa sitä turtuu ja alkaa ajatella että ei voi itse mitenkään vaikuttaa mihinkään ja sopeutuu vallitseviin olosuheisiin/kaltoinkohteluunkin...on se ihminen joka vaan makaa lattialla...
Mitä tulee tuohon agressiioon ajattelisin, että läheisriippuvaisilla se kohdentuu enemmänkin itseen...antaa kohdella itseään huonosti tai on passiivista ja valitaan marttyyrin rooli...
Omaan tarinaani liitttyen...minun agressioni juovaa puolisoani kohtaan avioliittoni loppuvaiheessa johti niinkin sairaisiin ajatuksiin, että mietin jopa jotain ainetta/lääkettä jota voisin salaa syöttää että hän sairastuisi sillä tavoin ettei voisi enää juoda...
Luojalle kiitos kuitenkin, että löysin sen lauseen..."jos et pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla", joka sai minut tajuamaan kuinka sairas minä itse olin...
Alkuperäisen kirjottajan teksti kuulostaa täysin samalta kuin oma tilanteeni. Aika kamalaa tajuta että tässä todella on ilmeisesti sairaus kyseessä mille en itse voi mitään tehdä, vaikka rakastan miestäni hyvin paljon.. mutta voiko näin elää? itsensä arvostaminen on minulta ainakin kadonnut ja en osaa päästää hänestä irti. Haluaisin kovasti että asiat muuttuisivat, omalla käytökselläni.. koska hän niin sanoo että minun pitää muuttua jotta voidaan olla yhdessä. Minä olen pahan alku ja juuri.. noh.. olen yrittänyt kaikkeni, mikään ei riitä, mutta silti olen vielä tässä.. en vaan oikein jaksa.. enkä ymmärrä.. onko minussa jotain vikaa?
Kirjoitin itse omaa tarinaani tuolla nimellä: Elämää narsistin kanssa osa 1, 2 ja kolme (kolmannen alla on vielä 4:s) ja viides on tässä tuloillaan kunhan kerkeän kirjoittamaan.
" Minä olen pahan alku ja juuri.. noh.. olen yrittänyt kaikkeni, mikään ei riitä, mutta silti olen vielä tässä.. en vaan oikein jaksa.. enkä ymmärrä.. onko minussa jotain vikaa? "
Noh, tässä muutamia ajatuksia pohdittavaksi koskien sinua itseäsi..
".jokainen meistä on vastuussa itsestään. Jos tämän hyväksyt, annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet. Anna toisten olla sellaisia kuin ovat. "
"Hyväksy se, että et voi ratkaista toisen ihmisen ongelmia. Jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa, kannettava vastuu omista teoistaan."
"Voit pohtia, mitä tapahtuisi, jos et yrittäisi hallita läheistäsi? Muuttuisiko lopulta silloin mikään - miten tehokkaita kontrolliyrityksesi todellisuudessa ovat?
Toisaalta omaan elämääsi voit itse vaikuttaa. Mieti, mitä sinä haluat elämältäsi."
"Tee omia päätöksiä
Jos ponnistelet päättämättömyyden kanssa, muistuta itsellesi, että päätöstesi ei tarvitse olla täydellisen onnistuneita. Anna itsellesi lupa myös epäonnistua, oppia virheistä ja jopa muuttaa suuntaa, jos joku asia ei luonnistu ensimmäisellä yrittämällä. Lakkaa siis vähättelemästä kykyjäsi, etsi tietoa päätöksesi pohjaksi ja tee sitten ratkaisu."
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp05