Argh... En jaksa näitä ajatuksia! Haluaisin nyt olla jossain aivan muualla, kuin kotona sekavan pääni kanssa. En tiedä mitään raivostuttavampaa kuin yksipuolinen ihastuminen. ><
24 ikävuoteen ehtinyt, mutta seurustelua takana zero. Todella ujona ja jokseenkin sosiaalisiatilanteita pelkäävänä ihastumiset jättävät vain huonot muistot jäljelle. :( Pahimmillaan tärisen koko kropan voimin, sekoan sanoissa ja punastelen, oli sitten kiinnostusta henkilöön tai ei. Yrittäen kaikin voimin olla normaali, mikä ei tietenkään onnistu.
Osaan harvoin keskustella järkevästi, mietin aina miten tyhmän kuvan itsestäni toiselle annan. Varsinkin jos toinen on vähänkään kiinnostava. Tärinä ja paniikki sumentavat kaiken muun, yritä siinä nyt sitten tehdä vaikutus saati painaa mieleen mitä toinen puhuu, tai näyttää että todella haluaa kuulla mitä tällä on sanottavaa!
En pidä itseäni kovinkaan viehättävänä, mutta en nyt hirviökään ole. En vain ole kai kiinnostava. :/ Ja kyllä, itseluottamus on hyvin alhaalla, minkä kanssa parhaillaan kamppailen ja yritän päästä kuopasta ylös. Mutta sitä ovat alentaneet niin monet rumat kommentit ja luulot, että joku olisi todella minusta kiinnostunut. Mikä osoittautuu aina haaveeksi.
Tunnen jääneeni jotenkin jälkeen muista, ehkä juuri se seurustelemattomuus aiheuttaa sen. Mutta muutenkin. Aloite on aina vaikeinta. Ja kun vihdoin löytäisi jonkun... Tulee aina jokin mutta. Liian nuori, liian vanha, liian kaukana asuva tai liian ujona missaan minkäkin mahdollisuuden.
Kuten nytkin. Ihastun joskus ihan liian helposti, varsinkin jos toinen on flirttaavaa sorttia ja tulee kaikkien kanssa toimeen. On niin ÄLYTTÖMÄN vaikeaa ottaa sellaisesta ihmisestä selkoa, olisiko tämä kiinnostunut.
Kesästä lähtien olen tutustunut pikku hiljaa tutun työkaveriin, joka on hänen kanssaan baari alalla. Siellä on helppoa hengata, hieman näkymättömänä, mutta kuitenkin tarkkaavaisena seuraten ympäristön tapahtumia. Silti, itsekin hyvin tietoisena siitä, että kun saa edes nähdä sen yhden ainoan ihmisen hääräävän siinä ympärillä, luovan välillä ilkikurisen hymyn tai juttutuokion kanssani, en haluaisi ollakaan missään muualla.
24 ikävuoteen ehtinyt, mutta seurustelua takana zero. Todella ujona ja jokseenkin sosiaalisiatilanteita pelkäävänä ihastumiset jättävät vain huonot muistot jäljelle. :( Pahimmillaan tärisen koko kropan voimin, sekoan sanoissa ja punastelen, oli sitten kiinnostusta henkilöön tai ei. Yrittäen kaikin voimin olla normaali, mikä ei tietenkään onnistu.
Osaan harvoin keskustella järkevästi, mietin aina miten tyhmän kuvan itsestäni toiselle annan. Varsinkin jos toinen on vähänkään kiinnostava. Tärinä ja paniikki sumentavat kaiken muun, yritä siinä nyt sitten tehdä vaikutus saati painaa mieleen mitä toinen puhuu, tai näyttää että todella haluaa kuulla mitä tällä on sanottavaa!
En pidä itseäni kovinkaan viehättävänä, mutta en nyt hirviökään ole. En vain ole kai kiinnostava. :/ Ja kyllä, itseluottamus on hyvin alhaalla, minkä kanssa parhaillaan kamppailen ja yritän päästä kuopasta ylös. Mutta sitä ovat alentaneet niin monet rumat kommentit ja luulot, että joku olisi todella minusta kiinnostunut. Mikä osoittautuu aina haaveeksi.
Tunnen jääneeni jotenkin jälkeen muista, ehkä juuri se seurustelemattomuus aiheuttaa sen. Mutta muutenkin. Aloite on aina vaikeinta. Ja kun vihdoin löytäisi jonkun... Tulee aina jokin mutta. Liian nuori, liian vanha, liian kaukana asuva tai liian ujona missaan minkäkin mahdollisuuden.
Kuten nytkin. Ihastun joskus ihan liian helposti, varsinkin jos toinen on flirttaavaa sorttia ja tulee kaikkien kanssa toimeen. On niin ÄLYTTÖMÄN vaikeaa ottaa sellaisesta ihmisestä selkoa, olisiko tämä kiinnostunut.
Kesästä lähtien olen tutustunut pikku hiljaa tutun työkaveriin, joka on hänen kanssaan baari alalla. Siellä on helppoa hengata, hieman näkymättömänä, mutta kuitenkin tarkkaavaisena seuraten ympäristön tapahtumia. Silti, itsekin hyvin tietoisena siitä, että kun saa edes nähdä sen yhden ainoan ihmisen hääräävän siinä ympärillä, luovan välillä ilkikurisen hymyn tai juttutuokion kanssani, en haluaisi ollakaan missään muualla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mutta sitten tulee se mutta. :( Ikäeroa luultavasti 18, luonne niin hemmetin hyväntuulinen ja suurinpiirtein kaikille (naisasiakkaille...) flirttaava, komeahkokin kun on. Ja kaikki tämän kaverit ja tuttavat, jotka olen hänen seurassaan nähnyt tänä aikana, ovat (kauniita) naisia, mikä ahdistaa jokseenkin myös. Mustasukkaisuuden pistos tulee heti, vaikkei pitäisi olla kait edes syytä siihen. On sanonut muille olevansa sinkku, me emme tosin ole siitä suoranaisesti koskaan puhuneet, enkä voi koskaan tietää mitä tämä todellisuudessa on.
Tämän istuessa pöydän toisella puolella juttelemassa, pystyn hädin tuskin katsomaan tätä silmiin. Tärisen kauttaaltani yrittäen estää sitä samalla näkymästä ja yrittäen myös keskittyä häneen. Mutta miksi se on niin hemmetin vaikeaa... Toinen selittää ummet ja lammet ihan jostain arkisesta asiasta ja minä punastelen kuin mikäkin pikkutyttö. Toisinaan pystyn tähän katsomaan, mutta joudun pakottamaan itseni siihen. Hän saa minut hymyilemään, mutten osaa näyttää hänelle oikeasti mitä tunnen. Ehkä hänkin lukee minut väärin, välillä näytän luultavasti todella etäiseltä ja kylmältä, ihan vain koska yritän hirveästi rauhoittua ja näyttää normaalilta.
Olemme tulleet siellä hyvän päivän tutuiksi, meitä ei koskaan ole esitelty toisillemme, mutta silti hän tietää ainakin etunimeni, mitä ihmettelen kyllä mistä. Saati että muistaa sen, yleensä olen joku aivan muu miksi nimeni väännetään. :P Tervehtii aina hymyillen, kuten toisaalta taas asiakaspalvelijan kuuluukin. Hän tuntuu maailmaa nähneeltä, kokeneelta, spontaanilta... En vain ymmärrä miten hän voisi olla yksin! Pitäisi kohta kysyä itse, jos uskaltaisi. Pelkään vain että näytän kiinnostukseni ylitsevuotavana. Edes alkoholin nauttiminen siellä ei auta, kuin hetkeksi. Tuijottelen välillä mieluummin kenkiäni, mikä taas toisaalta ärsyttää, koska koskaan ei tiedä milloin toisen voi nähdä viimeisen kerran...
Eniten ehkä häiritsee ikäero, pitääkö hän minua liian nuorena, kokemattomana ja lapsena, että uskaltaisin jonkin siirron tehdä. Pelkään tulevani taas pettyneeksi, pakkien jälkeen en pystyisi siihen paikkaan astumaankaan. Kun vain tietäisi, etten ole tähän mennessä kenellekään kelvannut, ihan hukkaan menen... Ja lienenkö liian ujo ja hiljainen... Saati olenko yhtään hänen tyyppiään muutenkaan. Ei hän ainakaan karta seuraani, mutta toisaalta taas ei vilkuile tai yritä koskettaakaan, kuten ihastunut saattaisi tehdä. Kun vain joskus osaisi lukea ajatuksia... Ihan vain mitä ajattelee kun katseet kohtaavat. Minä nyt tietenkin aina sulan hymyyn, sille en vaan mahda mitään. :') En tiedä onko sitä huomannut tuttavani saati muut vakio asiakkaat siellä... Itsestäni tuntuu välillä, että se paistaa kilometrien päähän, mutta ei onneksi taida. Luulen että olisin siitä jo saanut kuulla.
En tiedä miksi tänne rustasin, ehkä vaan täytyisi jotenkin rohkaistua irl. Voi miksi toiset luodaan näin varautuneiksi ja toiset ne räiskyy luonteellaan.. Ehkä uni auttaisi tällä hetkellä, paitsi että herra eksyy jo uniinkin... Toivottavasti jaksaa hyvin yövuoronsa loppuun... ♥
Voi miksi ihmisen pitää olla niin ujo... :( Pelkkä katsekontakti on vaikeaa, sitten kun hän ei juttelekaan eikä tunnu huomaavankaan... Pelkään että ryssin itse koko homman mutta samalla taas on tunne, että en ole hänelle mitään. Hän ei yritä olla lähelläni, juttelee vain vähän jos sattuu kohdalla olemaan. Huoh... Toisaalta haluaisin kerttoa mitä tunnen, toisaalta taas unohtaa ja lakata käymästä siellä.
Odotan liikaa "merkkejä" ja turhaudun nopeasti...
Oletko nyt ja oletko ollut täysin rehellinen toimissasi? Oletko koskaan yrittänyt nolata toista tahallisesti? Sillä siltä se vähän vaikuttaisi.
Kaikki ei ihan natsaa tarinoissa joten ujo ei ole oikea sana. Kyllä toinen tietää kiinnostuksen eikä siihen mitään ajatustenlukua tarvita. Haiskahtaisi tahalliselta kiusaamiselta ja ihan vain työnkuvaan kuuluvalta kohteliaisuudelta.
No sehän siinä onkin, miten sellaisesta ihmisestä löytää ne kiinnostuneen merkit, kun muutenkin on hän ystävällinen ja sosiaalinen? Itse kun olen ujo, yritän aina jutella takaisin ja hymyillä, mutta liian usein katse menee lattiaan...
Menetin jo tsäännssit ja hyväksyin sen.