Tapaus on hieman hankala ja olen täysin pihalla, mitä tässä kuuluisi tehdä. Haluaisin neuvoja, mistä minun tulisi aloittaa. Sossusta, kenties?
Erosin avipuolisostani pari kuukautta sitten sovussa ja asumme vielä saman katon alla, koska en ole löytänyt vielä uutta asuntoa, eikä mies uutta.
Miehelläni on lapsi edellisestä suhteesta, 10v tyttö. Tytön äidillä on yksinhuoltajuus, mutta tyttö on viettänyt nyt viimeisen vuoden melkeinpä koko ajan meidän luonamme. Kun tyttö kuuli erosta, vetäytyi hän täysin kuoreensa ja näytti mieltään.
Nyt tytön äiti on päättänyt muuttaa ulkomaille opiskelujensa perässä. Tytön mukaan kyseessä on myös ilmeisesti ulkomaalainen mies, jonka takia hänen äitinsä on kyseisen maan valinnut. Tyttö ei halua muuttaa ja isänsä luokse ei halua asumaan, koska isä joutuu tekemään vähintään 12h vuoroja, joskus jopa 24h päivystyksiä, joita ei tehdä kotona. Ymmärrän siis, miksi tyttö ei halua muuttaa isänsäkään luokse.
Tyttö sitten paukautti, että haluaa muuttaa minun luokseni. Hän ei halua mummolaan, koska joutuisi vaihtamaan paikkakuntaa ja toinen mummo on jo sen ikäinen, ettei pystyisi huolehtimaan lapsesta. Miehellä ei ole sisaruksia ja äidin sisko asuu miehensa kanssa ulkomailla. Sama ongelma, lapsi ei halua ulkomaille. Minusta on muodostunut tytölle jonkin sortin äitihahmo viimeisen kuluneen vuoden aikana. Olen kyllä huomannut sen, sillä tyttö on ollut mukana melkein kaikissa harrastuksissani, matkinut pukeutumistani ja yrittänyt välillä meikata samalla lailla, jos olen meikannut esimerkiksi juhliin.
Olen nyt hieman yllättynyt tytön pyynnöstä ja käskin hänen keskustelemaan isänsä ja äitinsä kanssa. Lopulta asia meni siihen, että istuimme kaikki kolme alas ja puhuimme keskenämme - ilman tyttöä. Äiti oli aluksi vastahankaan ja halusi, että tyttö muuttaa ulkomaille. Isälle asia oli ok, koska hän ymmärsi tyttärensä pyyntöä. Parin päivän kuluttua äiti soitti minulle ja sanoi, että hän on miettinyt asiaa tarkemmin ja hänen puolestaan lapsi saa muuttaa asumaan kanssani jos haluaa.
Olen itse miettinyt myös asiaa, sillä minulla ei ole lapsia eikä ole ollut tarkoitus sellaisia hankkia. Adoptiota olen miettinyt kyllä tulevaisuudessa. Taloudellinen tilanteeni on hyvä enkä usko, että olen lähdössä jatkokouluttautumaan enää koskaan. Eihän sitä tiedä, mutta nyt on sellainen fiilis.
Kannattaako minun lähteä nyt hakemaan apua ja selvittelemään, onko tällainen järjestely edes mahdollista? Vai pitäisikö siirtää yksinhuoltajuus miehelle, joka alun perin asiaa ehdottikin, että hän sitten maksaisi elatusmaksun, jonka tytön äiti lähettää hänelle niin minulle ja maksaisi itse summan, minkä ennen maksoi tytön äidille niin nyt minulle?
En ole koskaan vastaavaa tapausta kuullut ja tyttö vaikuttaa vilpittömältä. Hän on pysynyt kannassaan kesäkuusta lähtien kun kuuli erostamme. Hän myös vetoaa siihen, että minulla on säännöllinen työ ja lähden töihin samaan aikaan, kun hän lähtee kouluun ja tulen joko samaan aikaan kotia tai pari tuntia myöhemmin. Hän on sanonut, että haluaa asua sellaisen aikuisen luona, jolla on aikaa ja jonka luokse hän on tervetullut ja tällaiseksi hän on sanonut nyt minut.
Erosin avipuolisostani pari kuukautta sitten sovussa ja asumme vielä saman katon alla, koska en ole löytänyt vielä uutta asuntoa, eikä mies uutta.
Miehelläni on lapsi edellisestä suhteesta, 10v tyttö. Tytön äidillä on yksinhuoltajuus, mutta tyttö on viettänyt nyt viimeisen vuoden melkeinpä koko ajan meidän luonamme. Kun tyttö kuuli erosta, vetäytyi hän täysin kuoreensa ja näytti mieltään.
Nyt tytön äiti on päättänyt muuttaa ulkomaille opiskelujensa perässä. Tytön mukaan kyseessä on myös ilmeisesti ulkomaalainen mies, jonka takia hänen äitinsä on kyseisen maan valinnut. Tyttö ei halua muuttaa ja isänsä luokse ei halua asumaan, koska isä joutuu tekemään vähintään 12h vuoroja, joskus jopa 24h päivystyksiä, joita ei tehdä kotona. Ymmärrän siis, miksi tyttö ei halua muuttaa isänsäkään luokse.
Tyttö sitten paukautti, että haluaa muuttaa minun luokseni. Hän ei halua mummolaan, koska joutuisi vaihtamaan paikkakuntaa ja toinen mummo on jo sen ikäinen, ettei pystyisi huolehtimaan lapsesta. Miehellä ei ole sisaruksia ja äidin sisko asuu miehensa kanssa ulkomailla. Sama ongelma, lapsi ei halua ulkomaille. Minusta on muodostunut tytölle jonkin sortin äitihahmo viimeisen kuluneen vuoden aikana. Olen kyllä huomannut sen, sillä tyttö on ollut mukana melkein kaikissa harrastuksissani, matkinut pukeutumistani ja yrittänyt välillä meikata samalla lailla, jos olen meikannut esimerkiksi juhliin.
Olen nyt hieman yllättynyt tytön pyynnöstä ja käskin hänen keskustelemaan isänsä ja äitinsä kanssa. Lopulta asia meni siihen, että istuimme kaikki kolme alas ja puhuimme keskenämme - ilman tyttöä. Äiti oli aluksi vastahankaan ja halusi, että tyttö muuttaa ulkomaille. Isälle asia oli ok, koska hän ymmärsi tyttärensä pyyntöä. Parin päivän kuluttua äiti soitti minulle ja sanoi, että hän on miettinyt asiaa tarkemmin ja hänen puolestaan lapsi saa muuttaa asumaan kanssani jos haluaa.
Olen itse miettinyt myös asiaa, sillä minulla ei ole lapsia eikä ole ollut tarkoitus sellaisia hankkia. Adoptiota olen miettinyt kyllä tulevaisuudessa. Taloudellinen tilanteeni on hyvä enkä usko, että olen lähdössä jatkokouluttautumaan enää koskaan. Eihän sitä tiedä, mutta nyt on sellainen fiilis.
Kannattaako minun lähteä nyt hakemaan apua ja selvittelemään, onko tällainen järjestely edes mahdollista? Vai pitäisikö siirtää yksinhuoltajuus miehelle, joka alun perin asiaa ehdottikin, että hän sitten maksaisi elatusmaksun, jonka tytön äiti lähettää hänelle niin minulle ja maksaisi itse summan, minkä ennen maksoi tytön äidille niin nyt minulle?
En ole koskaan vastaavaa tapausta kuullut ja tyttö vaikuttaa vilpittömältä. Hän on pysynyt kannassaan kesäkuusta lähtien kun kuuli erostamme. Hän myös vetoaa siihen, että minulla on säännöllinen työ ja lähden töihin samaan aikaan, kun hän lähtee kouluun ja tulen joko samaan aikaan kotia tai pari tuntia myöhemmin. Hän on sanonut, että haluaa asua sellaisen aikuisen luona, jolla on aikaa ja jonka luokse hän on tervetullut ja tällaiseksi hän on sanonut nyt minut.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksipä ei, kuulostaa ihan hyvältä ratkaisulta, kun se kerran kaikille osapuolille sopii.
Tytön elämään ei tulisi mitään suuria mullistuksia, vaan hänen elämänsä jatkuisi lähes ennallaan: jos tyttö on kerran viimeisen vuoden ajan asunut teidän luonanne ja miehesi on ollut kokoajan töissä, niin tehän olette olleet kahden jo vuoden verran. Mikään ei siis juurikaan muuttuisi, eikä tyttö joudu muuttamaan ulkomaille kun ei sitä kerran halua, ja isänsä luona hän joutuisi olemaan yksin kokoajan.
Tuntuu aika oudolta kieltämättä, että lapsen molemmat vanhemmat ovat sitä mieltä, etteivät ota omaa lastaan luokseen.
Saisitko sinä varmasti elää sitten omaa elämääsi niin kuin haluat, jos asut lapsen kanssa? Saisitko aloittaa halutessasi uuden ihmissuhteen? Saatko huoltajuuden, jotta voit tarvittaessa päättää esim. lääkärikäynteihin ja matkailuun liittyvistä asioista?
Entä omat tunteesi? Miten jaksat, jos esim. lapsen teini-iässä tulee eteen vaikeita aikoja? Entä, jos hänen elämässään tapahtuu jotain mullistavaa (näitä ei kukaan toivo, mutta ovat ne olemassaolevia asioita), kuten päihteidenkäyttöä, teiniraskaus, koulunkäynnin vaikeudet yms.? Tuntuu ikävältä "maalata piruja seinille", mutta elämä on aina niin arvaamatonta. Ottaisit itsellesi valtavan vastuun.
Vaikutat joka tapauksessa aikamoiselta ihmiseltä, kun edes harkitset moista. Luulenpa, että voisit pärjätä lapsen kanssa hyvinkin - kunhan saat tosiaan paperiasiat kuntoon, ettei käy niin, että sinulle sysätään kaikki vastuu, mutta vanhemmuuden valta säilyy muilla.
Pakko sanoa, että oudolta tuo minustakin tuntui kun asiasta kuulin. Kumminkin lapsi on ollut äidille vähän kuin pakkomielle. Mutta ilmeisesti nuoruusvuosien "hukkaan" heitetty aika alkaa hiljalleen näkyä, sillä hän sai tytön ollessaan vähän alle 19. Siksi tyttö meillä tämän vuoden suurin piirtein asuikin, kun äiti matkusteli ja vietti nuoruusvuosiaan.
Olen itsekin miettinyt, onko tämä nyt fiksuin ratkaisu. Olen ollut ehdottomasti sitä mieltä, että omia lapsia en halua vaan tulevaisuudessa otan adoptiolapsen itselleni. Tähän minulla on montakin perustetta ja yksi on se, että haluan antaa yhdelle uudelle ihmisenalulle mahdollisuuden. Tässä sellainen mahdollisuus periaatteessa olisi. Ei uuteen elämään vaan saman, vanhan elämän jatkamiseen.
Juttelin tästä serkkujeni kanssa, joilla on ongelmalapsi - tosin nuorempi, vasta 7-vuotias. Mietin samoja asioita, mitä jos tyttö alkaa aiheuttaa ongelmia koulussa, osoittaa pahaa oloaan jota vanhempien poissaolo aiheuttaa, käyttä aineita, valita huonoja polkuja?
Tietysti kaikki on mahdollista ja jossitella voi aina. Mietin kanssa, miten se eroaisi siitä, että hankkisin adoptiolapsen, samassa tilantteessa ollaan siinäkin, koska en ole biologinen äiti. Oman lapsen kanssa voi tulla samat ongelmat esille.
Pakko myöntää, etten olisi nyt itse vielä sitä adoptiolasta ehkä tänä vuonna päättänyt hankkia, mutta joskushan raskaaksikin tullaan vahingossa. Kumminkin ajatus on alkanut kypsyttää minua ja olen huomannut etsiväni itselleni isompaa asuntoa kaksion sijaan. Olen myös miettinyt paikkoja mistä asuntoa haen sillä perusteella, miten lähellä ne ovat lapsen nykyistä koulua, onko turvallinen kasvuympäristö, onko leikkipuistoa / luontoa lähellä etc. Havahduin vain tähän maailmaan kun tajusin, etten katsokaan enää sitä unelmakaksiota kaupungin laitamilta itselleni, vaan lähempänä keskustaa olevia kolmioita.
Keskustelin eilen itse asiassa tytön kanssa kunnolla kun tämä tuli meille "kotia" koulun jälkeen ja isä oli töissä. Tyttö vaikuttaa olevan varma päätöksestään ja hieman suutahtaa jos annan vaihtoehdon, etten otakaan häntä, vaan keksisimme jonkun toisen ratkaisun. Hän ei kuulemma "halua erota, kuten äidin miehistä." En ole ollut edes tietoinen, että hänen äidillää on ollut useampi mies tämän exäni jälkeen. Ilmeisestikin on.
Kysyin myös häneltä, mitä hän on mieltä siitä, että tulevaisuudessa minullakin sitten on mies ja joskus, ehkä kymmenen vuoden kuluttua hänellä pikkusisaria. "Sitten minä olen paras isosisko", tuli vastaukseksi.
Tietysti tuon ikäiseltä ei voi odottaa, että vielä kovin paljon asioita osataan miettiä tulevaisuuden kannalta, mutta nyt näyttäisi siltä, että minussa roikutaan kiinni kävi mitä kävi.
Olemme nyt miettineet aikaa sosiaalitoimistoon, joka sopisi meille kaikille. Myös adoptioneuvontaan varmaan joudutaan menemään, koska kyse olisi ilmeisesti (?) adoptiosta tässä tilanteessa? Lapsi on vielä sen ikäinen, että häntä voidaan kuunnella, voi olla, että ei kuunnella. Pitää vain katsoa, mitä mieltä sossu on asiasta.
Olet selvästi ajatellut asiaa jo syvällisesti. Olethan kuitenkin suonut itsellesi myös mahdollisuuden ajatella, että voit olla tälle lapselle tärkeä aikuinen hänen koko elämänsä ajan, vaikka ette asuisikaan yhdessä.
Ymmärtääkö lapsen äiti varmasti, mitä tarkoittaa oman lapsen huoltajuudesta luopuminen? Saako hän riittävästi tukea omaan vanhemmuuteensa?
On hienoa, että maailmasta löytyy kaltaisiasi ihmisiä. Silti on vielä hienompaa, jos lapsen omat vanhemmat kykenevät ottamaan hänestä vastuun. Aina niin ei toki voi käydä.
Teini-ikä tuo tosiaan elämään kaikenlaisia vaiheita. Lapsi saattaisi ehkä silloin sanoa sinullekin pahasti ja jopa syyttää sinua siitä, ettei "saa" olla omien vanhempiensa kanssa. Kestäisitkö sen? Jaksaisitko myös puhua lapselle/teinille yhä uudestaan hänen vanhemmistaan niin, että lapsi saa kokea olevansa heidän omansa, ja olevansa välillä jopa heistä ylpeä (oli siihen syytä tai ei...)?
Todennäköisesti et saa kiitosta useinkaan kuulla, jos lähdet lapselle äidiksi. Jos jotain menee pieleen, haukut sen sijaan löytävät varmasti perille. Sellaistahan se vanhemmuus on. Nyt sinulla ja lapsella on hyvät välit. Kestätkö myös sen, jos asia ei aina olekaan niin? Jaksatko kuulla riidan keskellä lauseen. "Et sä ees oo mun mutsi!"?
Käytkö istumassa vanhempainilloissa? Oletko yhteydessä lapsen kavereiden vanhempiin? Kuljetatko lasta harrastuksissa? Luetko hänen kanssaan kokeisiin ja käytkö koululla vanhempainvarteissa? Teetkö tuon kaiken ja tuhat muutakin asiaa ilman, että ajattelet lapsen vanhempien pakoilevan vastuutaan?
Lopuksi vielä: hyväksytkö sen, että kasvatettuasi lapsen kuin omasi, hän haluaa tutustua omiin vanhempiinsa ja asettaa heidät aina eri jalustalle kuin sinut?
Toivottavasti en kirjoittanut masentavaa tai epäreilua tekstiä. Minunkin mielestäni olet uskomaton ihminen jo sen takia, että edes harkitset tällaista asiaa! Kävi miten kävi, tuo lapsi on onnellinen saatuaan elämäänsä noin hyvän ja turvallisen aikuisen.
Kaikkea hyvää Sinulle!
Oletteko miettineet sitä vaihtoehtoa että lapsi otettaisiin huostaan ja sijoitettaisiin sinun luoksesi. Sinä saisit lapsen hoidosta hoitopalkkion ja kulukorvauksen mutta et kuitenkaan olisi lapsen virallinen huoltaja. Uskoisin että yhteistyö vanhempien kanssa sujuisi hyvin ja sinulla olisi myös sosiaalityöntekijän apu käytettävissä jos ongelmia ilmaantuisi.
Tuohan kuullostaa hyvältä vaihtoehdolta! Tällöin aloittajalle ei siirry kaikki vastuu yksin. Kuinkakohan tiiviisti tuollaisessa tilanteessa täytyy olla yhteydessä sosiaaliviranomaisiin?
Riippuu varmaan sosiaalityöntekijästä miten tiivistä yhteyttä haluaa. Jos arki sujuu eikä mitään ongelmia ole niin eiköhän kerta, pari vuodessa riittäne.
iLikei, kirjoituksessasi pisti naurattamaan tämä kohta: "Todennäköisesti et saa kiitosta useinkaan kuulla, jos lähdet lapselle äidiksi. Jos jotain menee pieleen, haukut sen sijaan löytävät varmasti perille."
Olen sellaisessa työssä, jossa olen talon sisäpuolisten ja ulkopuolisten asiakkaiden kanssa paljon tekemisissä, ns. välikätenä. Kiitoksia suuntaani eksyy harvoin, mutta auta armias jos jossain on ollut vaikka pilkkuvirhe, niin kyllä valitukset löytyvät perille asti. Tähän olen siis jo tottunut, en tiedä, miksi tuppasi vain huvittamaan niin paljon tuo - hyvässä mielessä siis.
En ole lapsen vanhempiin ollut liiemmälti yhteydessä, koska ovat "hieman parempaa väkeä." Lapsi on sijoitettu paikkakunnallamme hieman tasokkaampaan kouluun joka on tarjonnut kielten opetusta ensimmäisestä luokasta alkaen. Olen kyllä jutellut näiden vanhempien kanssa, kun ovat hakeneet lapsiaan meiltä leikkimästä, synttäreiltä tai samaan aikaan harrastuksista, mutta en ole sen enempää ollut tekemisissä.
Asiat joita luettelit, ovat vuoden aikana olleet aika arkipäiväisiä. Olen vienyt lasta harrastuksiin ja hän on ollut mukana minun harrastuksissani. Olemme lukeneet yhdessä kokeisiin ja olen auttanut häntä parissa aineessa, jossa tiedän minusta olevan apua. Olemme tottakai myös riidelleet vuoden aikana ja lause "et ole minun äiti"- on kyllä lennellyt jo tässä iässä. Kumminkin tämä puolustus loppui heti kun viimeisen kerran totesin, etten olekaan, enkä enää jatkossa leikikään sellaista jos ei kelpaa. Tämän sanoin tytölle joulun jälkeen, kun oli ollut riitaa joululahjoista. Sen jälkeen ei ole enää käyttänyt "et ole mun äiti"-veruketta. Ilmeisesti ''uhkaus'' koko äitipuolena olemisesta toimi.
En osaa tulevaisuudesta sanoa, kestänkö joskus kymmenen vuoden kuluttua, että tyttö pitää kumminkin vanhempiaan korkeammalla kuin minua, vaikka olen kasvattanut häntä kuin omaa lastani niiden vuosien aikana. Tällä hetkellä ainakin ymmärrän asian ja pidän sitä täysin oikeutettuna, mutta en voi sanoa, mitä tunteeni ovat kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua ja mitä tunnen silloin. Biologiset vanhemmat ovat aina biologiset vanhemmat.
Tottakai toivon, että aikuistuttuaan lapsi muistaa sitten myös minua ja pitää minua vaikka sukulaisena, jolla ei ole verisidettä häneen. Tällä hetkellä ainakin olen oppinut rakastamaan häntä kuin uskoisin omaa lasta rakastettavan.
Erilainen vaihtoehto, tuota ei olla eded harkittu. Mutta saako lasta miten helposti otettua huostaan? Exäni on usein joutunut väkivaltaiseksi sattuneissa huostaanotoissa tulemaan turvaamaan paikan päälle asianomaisia ja tällöin on sanonut, että on saanut työntekijöiltä käsityksen, että huostaanotto on aika harvinaista eikä tehdä kevein perustein. Riittääkö tällainen sitten huostaanotoksi? Eihän siitä periaatteessa pitäisi ylimääräisiä kulujakaan mennä, kun "sijaisperhe" on jo löydetty.
Pakkohuostaanotot ovat vaikeita tilanteita sillä niissähän vanhemmat vastustavat huostaanottoa kaikin keinoin. Ja tarvitaan välillä selustan turvaajia kun lapsi mennään hakemaan pois kodistaan.Tätä tilannetta on edeltänyt pitkä lastensuojelun asiakkuus ja perhettä on (toivottavasti) yritetty auttaa avohuollon tukitoimilla. Ja kun ne eivät ole tuottaneet tulosta niin edessä on pakkohuostaanotto. Mutta jos vanhemmat itse pyytävät että lapsi otettaisiin huostaan ja sijoitettaisiin kodin ulkopuolelle niin eihän siinä mitään ongelmaa luulisi olevan. En tiedä onnistuisiko teillä avohuollon sijoitus sillä ne taitaa enimmillään olla vain 6 kk:n mittaisia. Sosiaalitoimistossa tietävät kyllä asiasta joten sieltä kannattaa kysyä.
”Kumminkin tämä puolustus loppui heti kun viimeisen kerran totesin, etten olekaan, enkä enää jatkossa leikikään sellaista jos ei kelpaa.”
Ehdollistat nyt, kasvattajan ei pitäisi koskaan ehdollistaa kiintymyssuhteessa häneen olevaa lasta.
Tuskin kannattaa ihan huostaanottoa hakea, koska sittenhän lapsi voidaan sijoittaa myös ihan muualle kuin luoksesi. Adoptio on myös raskaansarjan prosessi ja vaikuttaa perimysoikeuteen jne. Oheishuoltajuuden saisit todennäköisesti helposti.
Vuosi on pitkä ja samalla aika lyhyt jakso. On hienoa, että lapsi tukee ja luottaa sinuun! Olet ilmeisimmin hänelle hyvin tärkeä ihminen. Nyt kuitenkin sinuna miettisin, mitä sitten kun/jos vanhempien elämäntilanne muuttuu ja haluavat alkaa toteuttamaan "vanhempana elämistä". Vilkutetaanko sinulle sitten, että kiitos lastenhoidosta ja hei hei....? Bio-vanhempien oikeudethan menevät aina sinun edelle, siis aina.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä se kirpaisee kun bio-vanhempi päättää vuosikausien vanhemmuuden täyden laiminlyönnin jälkeen ryhdistäytyä ja lapsi silmät kiiluen hyppää uutuudenviehätystä ja hemmottelua tarjoavan "juhlavanhemman" vietäväksi...No, arkihan se lopulta kaiken kimalluksen keskelle paistaa ja saas nähdä kuinka sitten käy...Sillä välin minä pesen pyykit, sorteeraan pieneksi jääneet vaatteet, hoidan ontelosyylät, muistan D-tipat, hammaslääkärit jne. Bio-vanhempi tarjoaa uusimmat pelit ja pensselit, shoppailua ja ravintoloita, bileitä kaveriporukalle jne.
Yhteisellä päätöksellä voitte tehdä ns. yksityisen sijoituksen sinun kotiisi (LSL 81 §) Sosiaaliviranomaisen on tarkastettava kotisi että kelpaa tämän ikäiselle. Sosiaalitoimi myös mielellään tekee yhteistyössä yksityisen sijoituksen että säästyy perhehoitopalkkio ja korvaus. Mutta toisaalta taas jos sosiaalitoimi on mukana sijoituksessa, on hallinto-oikeus ottanut kantaa, että tämmöisessä tilanteessa tulee palkkio ja korvaus maksaa.
Mutta mielestäni tämän ikäinen ei vielä päätä missä asuu: sinun tulisi vanhempana nyt ohjata ja tukea lapsi äitinsä mukaan lähtemään. Näin ei sinuakaan sitten harmita kun joudut "varaäitinä" olemaan useita vuosia. Ajattele myös itseäsi ja omaa tulevaisuuttasi.
Tää ketju ei voi olla totta!!!! Uskomatonta, että täysin vieras ihminen, isän uusikko alkaa omin luvin säveltämään huostaanottoa miehen lapselle!!! Hyvänen aika sentään!! Tälläiset ihmiset tekee juuri sitä mistä täällä puhutaan, yleistää kaikki uusikot samanlaisiksi kiusankappaleiksi.
Minä toivon, että tämä ketju on provo ja suuri sellainen!!!
Millä ihmeen oikeudella miehen uusio alkaa häiriköimään ja toimimaan omin luvin toisten selän takana???? Hyvänen aika sentään!!! Olen todella, todella järkyttynyt!
Mikä ihme uhka on exä ja lapset, että pitää ryhtyä tämmöisiin toimiin aivan syyttä??? Eikä yhtään hävetä?
Miksi tuo uusikko häiritsee biologisia vanhempia? Jos vanhemmille asia on ok ja aloite on lähtenyt lapsesta, millä perusteella uusikko "juonittelee" vanhempien selän takana? En nyt oikein ymmärtänyt tätä. Jos nyt oikeint ajusin, niin uusikko ei todellakaan ole alusta alkaen suunnitellut penskan huostaanottoa, vaan tämä ajatus tuli lapselta aivan puskista. Miksi *piip* siis uusikko nyt on pahis joka selvästi sinun mielipiteesi mukaan juonii lasta itselleen, VANHEMPIEN SELÄN TAKANA?!
Itse vain ihmettelen vanhempia, miksi noin kevyesti lähtee lapsi toisen aikuisen matkaan. Tosin kun tilannetta en tiedä, onko heillä muita ongelmia, lapsi ollut alun perinkin vahinko vai mitä.
Ajattelin kertoa täällä, mitä kävi.
Olen nyt sosiaalitoimistossa käynyt ja samoin adoptioneuvonnassa. Huostaanotto ei kuulu kysymykseenkään tässä tapauksessa, koska mitään lapseen kohdistuvaa vääryyttä ei ole tapahtunut. Olemme päätyneet siihen, että yritän adoptoida lapsen. Siihen menee 2-3v, mutta olen aloittanut hiljalleen prosessin ja tästähän se lähtee etenemään. Vanhem,mat eivät anna lastaan adoptioon ennen kuin minä olen "laillinen" adoptiovanhemmaksi sopiva henkilö.
Lapsen äiti muutti tällä ajalla jo ulkomaille. Kaikki lapsen tavarat siirtyivät minun luokseni. Etsin isomman asunnon johon tyttö muutti mukana. Viralliset kirjat on isällä ja ennen tytön äidin muuttoa kävivät sopimassa, että isä on nykyään yksinhuoltaja. Elatusmaksut menevät exälleni, joka maksaa ne minulle - samoin omasta pussistaan saman verran.
Tyttö on nyt asunut luonani 3.11 asti ja toistaiseksi kaikki on mennyt todella hyvin. Yllättävänkin hyvin. Riitoja ei ole ollut vielä kertaakaan ja arki sujuu hyvin. Rutiinit ovat alkaneet tulla elämään hyvin. Aamulla herätään klo: 7.00. Laitetaan aamupalaa ja tarkastetaan yhdessä, että koulukirjat yms. on pakattu. Laitan tytön kouluun (menee itse pyörällä) Huonolla ilmalla heitän hänet autolla koululle.
Isä on käynyt tällä ajalla kaksi kertaa katsomassa tyttöä luonani ja tyttö on ollut yhden viikonlopun isänsä luona. Järjestely on toistaiseksi toiminut hyvin. Tottakai tämä on todella lyhyt aika sanoa yhtään mitään, mutta toistaiseksi kaikki sujuu. Toivotaan vain, että jatkossakin kaikki etenee hyvin - vaikka teini-iässä viimeistään tottakai oteteaan yhteen.
Järjestelyistä ei tiedä sosiaalitoimi eikä adoptiopuolikaan toistaiseksi ollenkaan. Ainoastaan asianosaiset, eli minun sukuni ja lapsen vanhempien puolen suvut sekä muutama ystävä.
Kuulostaa hyvältä! Tärkeintähän on että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Luulisi viranomaisille olevan aivan sama missä lapsi asuu kerran lapset asiat ovat hoidossa ja lapsi saa rakkautta, ruokaa, rutiineja ja rajoja. Ja näiden antajan ei aina tarvitse olle biologinen vanhempi vaan ne voi antaa myös ihminen joka aidosti lapsesta välittää ja ajattelee hänen parastaan.