Olen aikuinen ihminen, mutta vaikeissa tilanteissa ihan hävettää kun nyyhkytän kuin joku pikkulapsi. Esim. tänään käydessäni lääkärissä (olen raskaana) hieman avautuessani tuli tippa linssiin ja oli lähellä etten purskahtanut itkuun ja ajattelin samalla kuinka säälittävä ihmisraunio olen kun en pysty tsemppaamaan itseäni ja olemaan vahva, kun äitienhän kuuluu olla vahvoja. Kotiin mennessäni minulla oli vain koko ajan itku kurkussa ja kyyneleitä valui väkisinkin. Tuntuu että koko maailma olisi harteillani ja mitä enemmän avaudun ongelmistani sen pahemmilta ne tuntuu ja sitten itken niin etten sille tule loppua. Olen silloin saanut vastaan jopa vihamielistäkin ja vähättelevää palautetta mutta se vaan pahentaa tilannetta.
Oloni on raskas ja raskausmahakin on vain joku epämääräinen möykky tuossa edessä joka rajoittaa menemisiäni jossain määrin, hengästyn ja väsyn pienestäkin, minulle tulee suonenvetoja ja suonikohjuja ja olen tavallaan katkerakin siitä vaikka toisaalta olen haltioissani tulevasta jälkikasvusta. En pidä muiden ihmisten tuijotuksesta mahaani kohtaan ja tunnen olevani joku näyteikkuna. Menneisyydessäni on ollut koulukiusaamista ja pettymyksiä ihmissuhteissa. Lapsuudessani parhaaksi ystäväksi luulemani ihminen olikin manipuloiva hyväksikäyttäjä. Ihan kuin paha olo tulisi jostain syvältä, minulla kestää jonkin verran että luotan ihmisiin ja olen aina jotenkin pelokas jne.
Pian syntyvä lapsi ahdistaa toisaalta kun pelkään etten ole sittenkään hyvä äiti, enkä osaa hoitaa lasta oikein, vaikka onkin ihan toivottu lapsi kyseessä. Pelottaa tuleva vastuu ja joskus jopa haluaisin perua koko asian, vaikka tiedän ihan hyvin ettei se ole mahdollista. Olen kertonut synnytyspelostanikin lääkärille ja hän otti asian vastaan ihan hyvin... minun pitäisi vain olla avoimempi asian kanssa.
Terapeutilla käydessäni en pysty kunnolla avautumaan koska pelkään että purskahdan pillittämään ja yleensä silloin en pysty edes puhumaan kun tuska tulee ulos niin hirveällä voimalla ja sanat alkavat värisemään ja tulee tunne että haluan vain pois kun toisaalta nolottaa... tukahduttaminenkaan ei onnistu koska siitä tuleva epätoivo, häpeä ja syyllisyys kuitenkin laukaisevat jossain vaiheessa pahan oloni joka purkautuu itkulla. Nyt olen vähentänyt (puolittanut) Sertralin lääkitystäni ja olen miettinyt jos se vaikuttaa tämänhetkiseen mielentilaani (toki myös raskauden aikaiset hormonit). Itkustani on tullut melkeinpä yhtä normi asia kuin esim. syömisestä... mikä mielestäni ei ole normaalia koska ihmisen kuuluu olla onnellinen ja etenkin raskausaikana pitäisi olla iloinen vauvasta joka on vielä todettu terveeksi. En vain sitten jostain syystä ole onnellinen vaikka haluaisinkin. Miten ihmeessä pitäisin pääni kylmänä enkä olisi aina tunteiden vietävänä? Rasittavaa ja kuluttavaahan se on pidemmän päälle. En varmaan ikinä pääse murheista ja huolista eroon vaikka tekisin mitä.
Oloni on raskas ja raskausmahakin on vain joku epämääräinen möykky tuossa edessä joka rajoittaa menemisiäni jossain määrin, hengästyn ja väsyn pienestäkin, minulle tulee suonenvetoja ja suonikohjuja ja olen tavallaan katkerakin siitä vaikka toisaalta olen haltioissani tulevasta jälkikasvusta. En pidä muiden ihmisten tuijotuksesta mahaani kohtaan ja tunnen olevani joku näyteikkuna. Menneisyydessäni on ollut koulukiusaamista ja pettymyksiä ihmissuhteissa. Lapsuudessani parhaaksi ystäväksi luulemani ihminen olikin manipuloiva hyväksikäyttäjä. Ihan kuin paha olo tulisi jostain syvältä, minulla kestää jonkin verran että luotan ihmisiin ja olen aina jotenkin pelokas jne.
Pian syntyvä lapsi ahdistaa toisaalta kun pelkään etten ole sittenkään hyvä äiti, enkä osaa hoitaa lasta oikein, vaikka onkin ihan toivottu lapsi kyseessä. Pelottaa tuleva vastuu ja joskus jopa haluaisin perua koko asian, vaikka tiedän ihan hyvin ettei se ole mahdollista. Olen kertonut synnytyspelostanikin lääkärille ja hän otti asian vastaan ihan hyvin... minun pitäisi vain olla avoimempi asian kanssa.
Terapeutilla käydessäni en pysty kunnolla avautumaan koska pelkään että purskahdan pillittämään ja yleensä silloin en pysty edes puhumaan kun tuska tulee ulos niin hirveällä voimalla ja sanat alkavat värisemään ja tulee tunne että haluan vain pois kun toisaalta nolottaa... tukahduttaminenkaan ei onnistu koska siitä tuleva epätoivo, häpeä ja syyllisyys kuitenkin laukaisevat jossain vaiheessa pahan oloni joka purkautuu itkulla. Nyt olen vähentänyt (puolittanut) Sertralin lääkitystäni ja olen miettinyt jos se vaikuttaa tämänhetkiseen mielentilaani (toki myös raskauden aikaiset hormonit). Itkustani on tullut melkeinpä yhtä normi asia kuin esim. syömisestä... mikä mielestäni ei ole normaalia koska ihmisen kuuluu olla onnellinen ja etenkin raskausaikana pitäisi olla iloinen vauvasta joka on vielä todettu terveeksi. En vain sitten jostain syystä ole onnellinen vaikka haluaisinkin. Miten ihmeessä pitäisin pääni kylmänä enkä olisi aina tunteiden vietävänä? Rasittavaa ja kuluttavaahan se on pidemmän päälle. En varmaan ikinä pääse murheista ja huolista eroon vaikka tekisin mitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi itke vaan.
Minullekin tuli tässä kyyneleet silmiin, kun luin kuvaustasi. Miten ihmeessä et saisi terapeutin vastaanotolla itkeä...siellä, jos missä saat ja on hyvä. Sinulla on raskaita kokemuksia takana siinä, voitko luottaa ihmisiin. Ehkä pelkäät, että sinua ei ymmärrettäisi, jopa naurettaisiin.
Itkemisen takana on jotakin. Voi olla hyvinkin hormonaalista, mutta myös ehkä kipuja oman menneisyytesi kanssa. Raskaus voi nostaa pintaan omaa (ihan luonnollista) tarvitsevuutta, avuttomuutta ja haavoittuvuutta, kun olet ottamassa vastaan pientä, joka on juuri näitä ja tarvitsee sinua.
Ei sinun tarvitse yksin!
Sinun ei tarvitse olla terästä ollaksesi hyvä äiti!
Pidä vain huolta jaksamisestasi: pyydä ja hae tukea, apua, lohtua. Tunne omia tunteitasi ja arvosta niitä. Lapsen on hyvä olla tuntevan äidin kanssa. Jos olet masentunut, niin siihen saa apua ja tukea. Lapsi ei säry äidin tunteisiin etkä sinäkään
Älä häpeä tunteitasi. Ainakin minussa herätit vain myötätuntoa, sympatiaa. Muistin omaa raskausaikaa ja sitä, kuinka pelottavaa se toisaalta oli. Minullakin oli noita "voi kun tämän voisi perua"-ajatuksia. Kaikki on kuitenkin mennyt ihan hyvin loppujen lopuksi. Toivotan sinulle voimia, mutta myös herkkyyden säilyttämistä.