Pääsin tänään aikaisemmin Meilahden tehovalvonnan osastolta "22".
Olen ollut jo pitkään masentunut ja usein miettinyt itsemurhaa, mutten koskaan ollut ajatellut riistäväni henkeä tai edes yrittäväni riistää henkeäni lääkkeillä, koska tiesin, että se usein epäonnistuu. Olinkin miettinyt, että mikäli eläminen käy niin tuskalliseksi, että viimeinen vaihtoehto on kuolema, teen sen varmalla ja radikaalilla keinolla.
Sunnuntai-iltana kuitenkin minulle läheisin henkilö, äitini ilmoitti riidan päätteksi, ettei välittäisi vaikka kuolisin. Olin jo valmiiksi humalassa, joten toimin toisaalta tavallista impulsiivisemmin ja ajattelemattomasti.
Muistan vain ajatuksen, että jos kerta äitini ilmoittaa, että voin rauhassa tappaa itseni, niin sitten tapan itseni. Tyhjensin mahaani koko lääkearsenaalini, purkillisen opamoxeja, järkyttävän määrän ketipinoreita ja sirdaludeja ja mitä muuta satuin kaapista löytämään. Olen alle 50- kiloa painava hentoinen nainen, joten määrä oli tappava.
Jostain ihmeen syystä kuitenkin ystäväni soitti minulle heti lääkkeiden oton jälkeen. Puhelu oli kuulemma katkennut oudosti ja ystävälle oli jäänyt suuri huoli. Hän ilmoitti huolestaan veljelleni, joka asuu aivan vieressäni. Veljeni tuli vara-avaimillaan kotiini, kun olin kuulemma vielä tajuissani. Olin kertonut riidasta äitini kanssa, mutta noin kahden kolmen minuutin päästä olin alkanut nuokkua ja viiden minuutin kuluttua olin mennyt ihan veltoksi ja tajuttomaksi.
Veljeni soitti ambulanssin ja kantoi minut kadulle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti ambulanssiin. Ambulanssin tultua hengitykseni oli lamaantunut, enkä enää hengittänyt itse. Elvytystä oli kestänyt kadulla kuulemma tunnin verran, ja ambulanssi lähti Meilahteen vasta, kun hengitykseni oli saatu tasattua ja pystytttiin varmistamaan, että hengitän.
Meilahdessa "pääsin" päivystykseen, josta minut siirrettiin sydän ja tehovalvontaan. Heräsin vasta seuraavana vuorokautena, olin "nukkunut" melkein vuorokauden. Herääminen oli aivan painajaismainen tilanne. Käteni oli sidottu siteisiin molemmille puolille sänkyä, koska olin kuulemma aikaisemmin tullut tajuihini ja yrittänyt repiä refleksinomaisesti hengityskoneita pois. En ollut kuitenkaan edelleenkään hengittänyt itse tarpeeksi ilman happilaitteita, joten hengitys piti taas turvata ja kädet sitoa, etten pääse repimään putkia ja letkuja pois. Herätessäni luulin olevani painajaisessa. Kurkussa oli kauhean isolta tuntuva putki, nenään meni letku, valtimossa ja laskimossa oli letkut joista tiputettiin suoneen natriumia ja glukoosia sun muuta., kasvoissa oli teippiä ja koko vartalossa oli kaikenmaailman johtoja, piilolinssitkin oli otettu pois, joten en nähnyt kunnolla eteeni. Olin muutaman tunnin puolitajuttomana ja muistan sen kun hoitaja vain hoki, että "muista hengittää". Kun heräsin lopulta, huomasin että minulle oli myös laitettu katetri ja vaippa. Tilanne oli järkyttävä.
Kaikesta huolimatta pääsin jo heti seuraavana päivänä kotiin. Eräs "alue-lääkäriksi" itseään kutsuva nainen tokaisi, että "oliskohan kannatanut vähän miettiä". Tunsin, kuinka hän ajatteli minun olevan kiittämätön ihmisolento, joka on tyhmyyttään joutunut tilanteeseen ja paikkaan, jossa taas toiset taistelevat hengestään haluten elää.
Psykiatri vielä teki viimeisen haastattelun, minkä jälkeen pääsin pian kotiin. Tiedossa on avohoitopaikka.
Äitini ei ole käynyt katsomassa minua sairaalassa, vaikka tiesi tilanteestani ja oli ilmoittanut veljelleni että irtisanoutuu vanhemmuudestaan, eikä halua enää kuulla meistä. Isäni yrittää tukea minkä osaa ja pystyy, mutta tässä minä nyt vain istun ja ihmettelen. Sainpa myös keuhkokuumeen, koska keuhkoihini oli mennyt tavaraa vatsasta. Nyt ulostelen tunnin välein hiiltä ja se on helvetin tuskallista. Näen kuumeessa painajaisia ja en ole ollenkaan varma, oliko edes hyvä, että selvisin hengissä.
En voi ymmärtää, kuinka äitini voi olla niin itsekäs tai kuinka hän voi toimia näin tällaisena hetkenä.. Ehkä aikanaan ymmärrän...
En tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Ehkä olen yksinäinen, ja jollain tapaa en osaa käsitellä tapahtunutta muuten kuin kirjoittamalla. En halua provosoida ketään yrittämään samaa, koska kuten taas voi todeta, lääkkeillä on vaikea päästä hengestään..
:(
Olen ollut jo pitkään masentunut ja usein miettinyt itsemurhaa, mutten koskaan ollut ajatellut riistäväni henkeä tai edes yrittäväni riistää henkeäni lääkkeillä, koska tiesin, että se usein epäonnistuu. Olinkin miettinyt, että mikäli eläminen käy niin tuskalliseksi, että viimeinen vaihtoehto on kuolema, teen sen varmalla ja radikaalilla keinolla.
Sunnuntai-iltana kuitenkin minulle läheisin henkilö, äitini ilmoitti riidan päätteksi, ettei välittäisi vaikka kuolisin. Olin jo valmiiksi humalassa, joten toimin toisaalta tavallista impulsiivisemmin ja ajattelemattomasti.
Muistan vain ajatuksen, että jos kerta äitini ilmoittaa, että voin rauhassa tappaa itseni, niin sitten tapan itseni. Tyhjensin mahaani koko lääkearsenaalini, purkillisen opamoxeja, järkyttävän määrän ketipinoreita ja sirdaludeja ja mitä muuta satuin kaapista löytämään. Olen alle 50- kiloa painava hentoinen nainen, joten määrä oli tappava.
Jostain ihmeen syystä kuitenkin ystäväni soitti minulle heti lääkkeiden oton jälkeen. Puhelu oli kuulemma katkennut oudosti ja ystävälle oli jäänyt suuri huoli. Hän ilmoitti huolestaan veljelleni, joka asuu aivan vieressäni. Veljeni tuli vara-avaimillaan kotiini, kun olin kuulemma vielä tajuissani. Olin kertonut riidasta äitini kanssa, mutta noin kahden kolmen minuutin päästä olin alkanut nuokkua ja viiden minuutin kuluttua olin mennyt ihan veltoksi ja tajuttomaksi.
Veljeni soitti ambulanssin ja kantoi minut kadulle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti ambulanssiin. Ambulanssin tultua hengitykseni oli lamaantunut, enkä enää hengittänyt itse. Elvytystä oli kestänyt kadulla kuulemma tunnin verran, ja ambulanssi lähti Meilahteen vasta, kun hengitykseni oli saatu tasattua ja pystytttiin varmistamaan, että hengitän.
Meilahdessa "pääsin" päivystykseen, josta minut siirrettiin sydän ja tehovalvontaan. Heräsin vasta seuraavana vuorokautena, olin "nukkunut" melkein vuorokauden. Herääminen oli aivan painajaismainen tilanne. Käteni oli sidottu siteisiin molemmille puolille sänkyä, koska olin kuulemma aikaisemmin tullut tajuihini ja yrittänyt repiä refleksinomaisesti hengityskoneita pois. En ollut kuitenkaan edelleenkään hengittänyt itse tarpeeksi ilman happilaitteita, joten hengitys piti taas turvata ja kädet sitoa, etten pääse repimään putkia ja letkuja pois. Herätessäni luulin olevani painajaisessa. Kurkussa oli kauhean isolta tuntuva putki, nenään meni letku, valtimossa ja laskimossa oli letkut joista tiputettiin suoneen natriumia ja glukoosia sun muuta., kasvoissa oli teippiä ja koko vartalossa oli kaikenmaailman johtoja, piilolinssitkin oli otettu pois, joten en nähnyt kunnolla eteeni. Olin muutaman tunnin puolitajuttomana ja muistan sen kun hoitaja vain hoki, että "muista hengittää". Kun heräsin lopulta, huomasin että minulle oli myös laitettu katetri ja vaippa. Tilanne oli järkyttävä.
Kaikesta huolimatta pääsin jo heti seuraavana päivänä kotiin. Eräs "alue-lääkäriksi" itseään kutsuva nainen tokaisi, että "oliskohan kannatanut vähän miettiä". Tunsin, kuinka hän ajatteli minun olevan kiittämätön ihmisolento, joka on tyhmyyttään joutunut tilanteeseen ja paikkaan, jossa taas toiset taistelevat hengestään haluten elää.
Psykiatri vielä teki viimeisen haastattelun, minkä jälkeen pääsin pian kotiin. Tiedossa on avohoitopaikka.
Äitini ei ole käynyt katsomassa minua sairaalassa, vaikka tiesi tilanteestani ja oli ilmoittanut veljelleni että irtisanoutuu vanhemmuudestaan, eikä halua enää kuulla meistä. Isäni yrittää tukea minkä osaa ja pystyy, mutta tässä minä nyt vain istun ja ihmettelen. Sainpa myös keuhkokuumeen, koska keuhkoihini oli mennyt tavaraa vatsasta. Nyt ulostelen tunnin välein hiiltä ja se on helvetin tuskallista. Näen kuumeessa painajaisia ja en ole ollenkaan varma, oliko edes hyvä, että selvisin hengissä.
En voi ymmärtää, kuinka äitini voi olla niin itsekäs tai kuinka hän voi toimia näin tällaisena hetkenä.. Ehkä aikanaan ymmärrän...
En tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Ehkä olen yksinäinen, ja jollain tapaa en osaa käsitellä tapahtunutta muuten kuin kirjoittamalla. En halua provosoida ketään yrittämään samaa, koska kuten taas voi todeta, lääkkeillä on vaikea päästä hengestään..
:(
Vastaukset 11
Vanhimmat
No kylläpäs sun tarina kuulosti ikävältä... :(
Tää mun neuvo ei ny varmasti kuulosta susta niinku miltään, mut yksinkertaisesti sun pitää olla välittämättä mitä äitisi sulle sannoo!!!!! Anna kaiken negatiivisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos... Hän on todella välinpitämätön sua kohtaan ja ilmeisesti äidilläsi on jotain omia ongelmia. Hyvä kuitenkin, et isäsi tukee sua!
Mulla on kokemusta myös siitä miten ilkeästi ihmiset saattavat kohdella silloin, kun on todella masentunut, puhuu ja miettii kuolemaa. Kun olisin kaivannut tukea, käskettiin olemaan hiljaa. Silloin harvoin ku kysyivät kuulumisia ja jos erehdyin vastaamaan, ettei kauheen hyvää, nii ei vastattu mitään..... Eipä ollu kovin rakastettu olo..... Ja nuo kokemukset kummittelevat vielä tänäkin päivänä mielessä, vaik elämäs oon päässy eteenpäin jollain tapaa.
Ite kans joskus kännis popsin lääkkeitä. Kuitenki pohjal oli se jonkinasteinen elämänhalu, et lopetin sen touhun ennenkuin kerkes mitään tapahtua enkä mä niil lääkemääril ois samaan tilaan menny ku sä. Ystäväsi ja veljesi ovat kyllä toimineet todella hienosti!!!
Toivottavasti saat kaipaamaasi apua avohoitopaikassa!!!! En oikein osaa sannoo muuta kuin, et älä anna periks......
Kitjoitan sinulle ihan mitä mieleeni tulee. En lukenut tuota jo aiemmin lähetettyä kommenttia. Hyväettä selvisit elämään ja koit ikävän harjoituskuoleman. Tulee mieleen, että halusi kuolla oli kosto äidille. On todella kova naineen kun ei ole ottanut yhteyttä ja käynyt katsomassa tytärtään tuollaisessa tilanteessa. Onneksi ihmisarvo ei ole riippuvainen vanhempien suhtautumisesta ja ei sinun tarvitse tappaa itseäsi ja kieltää elämääsi, että on olemassa tuollainen kova tyyppi joka sattuu olemaan sinun äiti. Sinulla on sentään hyvä isä ja velikin teki kaikkensa pelastaakseen sinut ja ystäväsi. Uskon myös että tuo ystävän soitto ei olut mikään sattuma vaan johdatus ylhäältä ja sekin että veli oli paikalla ja naapurina. Kyllä ei ollut aikasi vielä lähteä. Terveydenhuoltokin toimii nykyään vain periaatteella, että työtä tehdään ja kuolkoot jos eivät halua elää. Palkkansa eteen tekevät duunia. On vain ymmärrettävä oma elämänsä ainutlaatuisuus ja tärkeys. Opittava itse arvostamaan ja rakstamaan itseään. On suuri osuus äitisi käytöksellä, että itsetuntosi on alhaalla ja koet että olemassolosi ei ole elämisen arvoista. En tuomitse äitiäsi: hänelläkin on oma historia ja teinsä, miksi hänestä on tullut noin välinpitämätön. Onko hänkin totaalsiesti väsynyt ja masentunut. Yritä jätää nyt nuo äitisi reagtiot omaan arvoonsa. Kukapa teitää mmitä hänkin on saanut joskus kokea ja ei ole voinut asioista koskaan kenellekään avautua. Itsekkin ajattelet, että aikanaan ymmärrät. On myös terapeuttista kirjoittaa ja työstää tuneteita näin. Sinun kannattaa tuosta toivottua hakeutua etsimään apua. Jospa äitiskin arvoitus sitten vielä selviää. Vältä myös mileialan kohentajana alkoholia. Liiku ja kohenna kuntoasi.
Toivon sinulle vielä mielenkiintosita ja haastavaa elämää. Olen vanhempi sinua.
Voisin kuvitella, että äidilläsi voi olla myös niin vaikea kohdata omia tunteitaan, että hänen on helpompi vain "irtisanoutua" vanhemmuudestaan. Joskus ihmiset torjuvat tuskalliset tunteet todella voimakkaasti, ehkä tässä on kyse siitä. En tiedä, tämä on vain tällainen ajatus. En puolusta äitisi käyttäytymistä.
Olen surullinen puolestasi ja osaan kuvitella mitä koet nyt ainakin jossain määrin. Takana on oma itsemurha yritys hiljattain. Sairaala henkilökunta on usein varsin kylmää lääkeyliannostuksen ottaneita potilaita kohtaan. Se on todella valitettavaa, mutta he eivät vain ymmärrä. Maailma on vielä sellainen, että kaikki eivät ymmärrä mielenterveyspotilaita.
Muista sinä, et ole kiittämätön, etkä tyhmä. Sinä sairastat masennusta joka voi aiheuttaa kuten sinulla nyt aiheuttikin itsetuhoisia ajatuksia, jotka nyt johtivat tekoon. Mutta et tehnyt sitä siksi, että olisit tyhmä tai kiittämätön. Toivon tietenkin, että jos tällaisia ajatuksia tulee vielä noin voimakkaana hakeudut lähimpään psykiatrian päivystykseen tai soitat vaikka hätäkeskukseen. Aina on parempi hakea apua ennen kuin toimii, mutta aina se ei valitettavasti onnistu. Pääasia, että sinä nyt kuitenkin vielä olet tässä.
Uskon, että elämä tuntuu juuri nyt tuskalliselta enkä tiedä mitä tulevaisuus tuo. En ole ennustaja, uskon ja toivon toki, että asiasi järjestyvät saat apua. Pitää luottaa, että elämä kantaa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon voimia
Et ole yksin, sinulla on paljon enemmän kun ikinä uskotkaan , se että olet kokenut paljon itsesi kanssa on positioo , kokemukset = rikkaus ! Olet varmasti rohkea ja utelias haluat tietää ja tuntea vaikka tunteet eivät ole aina semmoisia kun haluat mutta usko tai älä hyvä voittaa aina keskity itseesi hanki hyvä urheilu harrastus nauti pienistä asioista ! Kaikki on annettu rakkaudella suru seuraa surullista onni onnellista ! Ton kaltainen kokemus tekee niin vahvaksi anna hyvää saat enemmän hyvää!!rakkaudella kukka
muuta maasedulle ja voimaannu rauhallisesta ympäristöstä, suosittelen.
parmepaa tekemistä ?
Mitä olet antanut yhteiskunnalle, muille ihmisille ? voivitt.....
Sinä empatiakyvytön p*ska, mitä teet masennuspalstalla, kun et selvästikään tiedä mitä tuskaa ihminen kokee, jos on valmis päättämään päivänsä!
Voimia ap! Keskity nyt vain itseesi ja parantumiseen..
Äitisi ei ole oppinut elämän tärkeimpiä läksyjä. Anna hänelle anteeksi ja mene itse elämässä eteenpäin.
Aloita itsesi voimaannuttaminen. Lue, hiljennä mielesi kaikilta negatiivisilta ajatuksilta, meditoi, liiku luonnossa, välitä, jaa kokemuksia tälle palstalle kuten teit nytkin yms.
Pienin askelin.
Löydät varmasti ihmisiä, jotka rakastavat sua ihmisenä. Älä menetä toivoa vaikka vaikeina hetkinä siltä tuntuukin. Älä anna niille ajatuksille periksi.
Elämä on taistelua, mutta se voi myös olla nautinnollista kun siihen pääsee kunnolla kiinni.
Kiitos kun kirjoitit tänne. Luin.
Tosiasia nyt vaan on, niin ne, jotka saavat jatkuvaa hyljeksintää osakseen, moittimisia, haukkumisia, arvostelua, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa osakseen, kärsivät itsetuhoisista ajatuksista. Joillekin sitten tulee se HOO- hetki päättää kaikki ja ajatella että nyt riittää, en jaksa enää.
Sitä vaan tässä mietin, niin aloittajalla oli äitinsä kanssa riitaa. Myöskin alkoholi oli käytössä. No kotona ne riidat tulee helposti perheenjäsenten kesken,....mutta mutta.
On olemassa sanonta " Suku on pahin".
Kannattaisiko siis jättää koko suku tai ainakin ne suvun jäsenet, jotka osaavat omilla toiminnoillaan saada huonon ja masentuneen olon.
Henkilö, joka mollaa toista, tekee huonon olon tahallaan kohteelleen, on itse mieleltään häiriintynyt. Kyseisiä henkilöitä löytyy niin omasta suvusta kuin mistä tahansa.
Aloittajan kirjoituksen luettuani mietin,....millainen tilanne aloittajalla nyt tällä hetkellä mahtaa olla ja miten hänellä menee?
Haluan vain kommentoida, että aika erikoista, että päästivät kotiin noin nopeasti. Tiedän vastaavia tapauksia, kun sinä, sillä ystävistäni ainakin kaksi on yrittänyt samaa, molemmat joutuneet teho-osastolta psykiatriselle osastolle joksikin aikaa. Lisäksi ollessani itse aikoinaan psyk. osastohoidossa (en ollut itsetuhoinen, vaan tarina on pitkä), niin siellä oli joitakin sinun kaltaisiasi tapauksia, joissa teholta olivat tulleet sinne psyk. osastolle. No, tuosta on yli 5 vuotta aikaa, kun itse olin osastolla, niin en tiedä ovatko asiat muuttuneet, mutta jotenkin jäi sellainen mielikuva, että jokainen itsetuhoista käytöstä osoittanut päätyi sinne. Ehkäpä tuo impulsiivinen päähänpisto humalassa oli lääkärin mielestä se tekijä, miksi sinua ei katsottu vakavasti itsetuhoiseksi. Mutta silti, melkok helpolla vältit osastohoidon.