Olen miettinyt ulospääsyä tästä ongelmasta ja se ei vaan aukene. Olen ajanut itseni varmastikin osittain tietoisesti umpikujaan, mutta nyt sitä sitten ollaan ja syvällä.
Naimisissa olen juu ja miehen kanssa, jota rakastan ihmisenä ja ystävänä. Seksiä haluan silloin tällöin, mutta koko ajan hiipuvissa määrin, siis tämän miehen kanssa. Muuten parisuhdeasiat tuntuvat olevan kunnossa.
Oman pääni sisällä ajatukset eivät kuitenkaan ole kunnossa ja tuntuu että pää räjähtää hetkenä minä hyväänsä tai painun johonkin masennustilaan jos tämä vielä jatkuu. Varsinkin jos kyse on koko elämän mittaisesta asiasta, niinkun varmaan onkin.
Historiaani vähän, eli olen n. kolmekymppinen nainen. Elänyt ulkopuolisille niinkuin kuuluu elää, paritunut miesten kanssa jne. Kuitenkin minulla on ollut useampi naissuhde nuoruudessa, joista vain minä tiesin. Kaula imettynä tulin kotiin ja väitin sen olleen vaikka yksi Jussi kun totuudessa se oli Jaana. Kenellekkään en tästä salatusta maailmasta pystynyt kertomaan. Nuoruuden kova rakkauskin oli tyttö ja tiesin jo tuolloin olevani lesbo. Kielsin kuitenkin sen kaiken itseltäni ja menin vaan heterosuhteita kohti.
Nyt takana on seitsemän vuotta heterosuhdetta ja avioliittoa. Ahdistus sisälläni kasvaa kasvamistaan. Luen yksinollessani lähes jatkuvasti jotakin aiheeseen liittyvää.. Kaipaan naista, naisen kosketusta, huomiota ja sitä kaikkea.. tuntuu että olen ihan rikki kohta ;(
Olen kerrannut vuosien varrelle kertyneitä kaikkia hölmöjäkin juttuja, joissa naispuolisilta ihastuksilta olen kerännyt huomiota mitä typerimmillä tavoilla. Olin vaan ihastunut, mutten voinut sitä kertoa ja ilmeisesti tuo käytös oli siitä ilmentymää.
Nyt siis kysymys kuuluu, olenko joku kaappilesbo, myöhäisherännyt, biseksuaali vai mikä? ja mitä minulle ajansaatossa tapahtuu, jos tämä tilanne jatkuu.
Aihe on arka, ahdistava ja pelottava, joten en haluais mitään törkypostia takaisin. Kiitos.
Naimisissa olen juu ja miehen kanssa, jota rakastan ihmisenä ja ystävänä. Seksiä haluan silloin tällöin, mutta koko ajan hiipuvissa määrin, siis tämän miehen kanssa. Muuten parisuhdeasiat tuntuvat olevan kunnossa.
Oman pääni sisällä ajatukset eivät kuitenkaan ole kunnossa ja tuntuu että pää räjähtää hetkenä minä hyväänsä tai painun johonkin masennustilaan jos tämä vielä jatkuu. Varsinkin jos kyse on koko elämän mittaisesta asiasta, niinkun varmaan onkin.
Historiaani vähän, eli olen n. kolmekymppinen nainen. Elänyt ulkopuolisille niinkuin kuuluu elää, paritunut miesten kanssa jne. Kuitenkin minulla on ollut useampi naissuhde nuoruudessa, joista vain minä tiesin. Kaula imettynä tulin kotiin ja väitin sen olleen vaikka yksi Jussi kun totuudessa se oli Jaana. Kenellekkään en tästä salatusta maailmasta pystynyt kertomaan. Nuoruuden kova rakkauskin oli tyttö ja tiesin jo tuolloin olevani lesbo. Kielsin kuitenkin sen kaiken itseltäni ja menin vaan heterosuhteita kohti.
Nyt takana on seitsemän vuotta heterosuhdetta ja avioliittoa. Ahdistus sisälläni kasvaa kasvamistaan. Luen yksinollessani lähes jatkuvasti jotakin aiheeseen liittyvää.. Kaipaan naista, naisen kosketusta, huomiota ja sitä kaikkea.. tuntuu että olen ihan rikki kohta ;(
Olen kerrannut vuosien varrelle kertyneitä kaikkia hölmöjäkin juttuja, joissa naispuolisilta ihastuksilta olen kerännyt huomiota mitä typerimmillä tavoilla. Olin vaan ihastunut, mutten voinut sitä kertoa ja ilmeisesti tuo käytös oli siitä ilmentymää.
Nyt siis kysymys kuuluu, olenko joku kaappilesbo, myöhäisherännyt, biseksuaali vai mikä? ja mitä minulle ajansaatossa tapahtuu, jos tämä tilanne jatkuu.
Aihe on arka, ahdistava ja pelottava, joten en haluais mitään törkypostia takaisin. Kiitos.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jos haluat seksiä miehesi kanssa silloin tällöin niin et ole ainakaan lesbo vaan todennäköisesti bi.
Mitä sinä haluat? Sinun on ensin vastattava siihen itsellesi. Haluatko jatkaa avioliittoasi? Haluatko keskustella asiasta miehesi kanssa?
Tekisi mieleni sanoa, että mitä väliä sillä on, millä sanalla itseään kuvaa. Mutta tiedän, että se pelkkä sana ei ole pelkkä sana, vaan sitä, että yrittää ymmärtää omaa itseään. Olit mitä hyvänsä, niin onnelliselta et kuulosta, tai siltä että parisuhteesi olisi kunnossa. Etkä kuulosta siltä, että olosi voisi yhtään parantua, jos pidät tuon kaiken sisälläsi edelleen. Jonkun kanssa olisi hyvä alkaa avaamaan tuota kaikkea puhumalla. Puolison, ystävän, tai ehkä seksuaali/parisuhdeterapeutin (varsinkin, jos puoliso ja ystävät eivät ole sellaisia, joiden kanssa pystyt asiaa käsittelemään)?
Tai totta puhuen tuon yhden viestin perusteella kuulostat siltä, että olet viittä vaille valmis laittamaan elämäsi järjestykseen eli heivaamaan sen miehen ulos ja tekemään tilaa todelliselle itsellesi. Mutta heilut vielä siinä kuilun reunalla ja keräät rohkeutta hyppäämiseen. Tsemppiä. :)
se millä sanalla ittesi määrittelet tuskin on se kysymys. Sulla puuttuu siis rohkeus astua ulos siitä elämästä missä sun oletetaan elevän ja olevan onnellinen. Sua huolestuttaa mitä sun frendit ja perhe ja mies ja naapurit sanoo jos sä alat elää omaa elämääsi.
Sä voit murehtia koko elämäsi mitä muut ajattelee tai elää elämääsi. Sä et pääse takaisin kääntämään elämääsi toiseen kurssiin, mut voit tehdä sen nyt. AIkuisena ihmisenä sä olet vastuussa itsestäsi. Jos sä mietit mitä maailma ajattelee sun rakkaudesta naisiin nii siinähän sulla meneeki aika. Jos sen sijaan vain alat elämään etsien sen rakkauden itsellesi ja annat maailman pyöriä ilman sun huolia siitä mitä muut ajattelee. Sä et voi muuttaa muita mut ittes sä voit.
Ala jo olemaan oma ittes, antamaan mahdollisuus itelles sellaiseen elämään mikä tuntuu susta hyvälle. Rakasta jo itseäskin äläkkä uhraa elämääsi sun oletuksille mitä muut olettaa että haluat.
Mäkin uskon että sä olet valmis tekemään ratkaisuja, sua pelottaa moni asia mut suurimmat asiat elämässä tavoitetaan voittamalla pelkonsa ja itsensä. Sä et ole ensimmäinen joka kääntää koko elämänsä toiseksi, etkä viimeinen. Jokainen päivä kun sä elät elämää missä et ole onnellinen on kauhein asia mitä voit elämässäsi tehdä. Älä tuhlaa aikaa, koska sua vituttaa se joskus ettet toiminut nopeemmin. Muutos on nyt sun edessä, aloita se samantien. Ei huomenna, vaan nyt. Sä olet koittanut nyt olla mitä muut muka haluaa, ole nyt itsesi.
Oma identiteetti on mielestäni jokaiselle tärkeä. Keskustelemme tällä palstallakin usein siitä, tarvitseeko itseään tai muita kategorisoida. Ei välttämättä. Ihminen ei aina elä samassa lokerossa koko elämäänsä, ja toisaalta ne lokeron reunat voivat olla liukuvat.
Mutta identiteetti sinänsä voi olla tärkeä asia. Itse esimerkiksi koen, että oma lesboidentiteettini on vahva ja monin tavoin minulle tärkeä. Samalla tavoin esimerkiksi sukupuoli-identiteetti on usein merkityksellinen. Nämä voivat kuitenkin usein olla liukuvia elämän aikana.
Toisaalta jotkut taas haluavat olla lokeroimatta itseään. Sellaiset ihmiset haluavat kenties nähdä identiteettinsä eräällä tavoin liukuvana. Valitsemattomuuskin on nähdäkseni kuitenkin eräänlainen valinta, johon yksilö voi nojata. Oman identiteetin ei myöskään tarvitse noudatella yhteiskunnan valtaväestön lokeroita. Ihminen voi esimerkiksi tuntea olevansa sukupuoleltaan kahden valtasukupuolen välissä.
Ulkopuoliset voivat toki kategorisoida aloittajan, mutta loppujen lopuksi ihmisen oma kokemus on tärkein ja ratkaiseva. Kyselet muilta apua, koska olet hukassa, etkä tiedä mitä haluat tai uskallat. Muut eivät voi kuitenkaan asettua pääsi sisään ja valita sinulle identiteettiä, johon voit nojata. Sinun on tehtävä se itse. Joskus se voi vaatia elämistä, varsinkaan jos ei uskalla olla itselleen rehellinen. Ja vaikka itse kategorisoisit itsesi jollakin tavalla, ympäristö ei välttämättä näe sinua samalla tavalla. Olennaista on silloinkin kuunnella itseään, ei muita. Voit esimerkiksi kokea olevasi lesbo, mutta ympäristö näkee sinut bi-seksuaalina. Silloin sinun täytyy vain pitää kiinni siitä, mikä itse koet olevasi, eikä kuunnella muita.
Kukaan ei voi tietää, mitä sinulle tapahtuu, koska kukaan ei voi ennustaa omaa tai toisten kohtaloa. Emme voi luvata, että jos eroat, elämäsi selkeytyy, löydät heti mahtavan tyttöystävän ja tulet elämään lopun elämääsi onnellisena lesbona.
Itsekin olen painiskellut erilaisten identiteettikysymysten kanssa ja painin edelleen. Sanoin kaverilleni (joka on lesbo), että olen kiinnostunut naisista. Hän tiesi, että olen vehkeillyt miehien kanssa ja niin olinkin, ja tämä päätti suoralta istumalta, että olen bi.
Voi luoja. Tämä ei kerro taas yhtään mitään siitä pidinkö seksistä ja ajattelinko vain naisia. Voin sanoa, että en nauttinut ja sydän lähtee nykyään raiteiltaan vain ja ainoastaan silloin kun näen mielenkiintoisen naisen. Miehet eivät vain sytytä kumppanina.
Eli tämän perusteella meikäläinen laitetaan helposti bi-lokeroon vaikka tietää itse ihan hyvin, että naiset vain kiinnostaa. Sitä helposti itsekin väittää olevansa bi (ympäristön paine jne.), vaikka hyvin tietää olevansa lesbo. Jotain ihme suojelua yrittää harrastaa.
Ei ihminen ole automaattisesti bi, jos on harrastanut seksiä miesten kanssa. Typerää sanoa, mutta joskus sitä hellyyttä kipeesti kaipaa, ja kuten sanottua ympäristön paine pistää tekemään "järki"ratkaisuja.
Itse väitän olevani lesbo, vaikka minut aina laitetaan bi lokeroon.
En tiedä oliko tästä mitään apua, ja ymmärsikö kukaan minua, mutta minusta tuntuu, että kerrankin ap. (kiitos siitä) otti hyvän aiheen esille ja kiitos siitä, ettei sitä tyrmätty. On vaikeaa olla kaapissa, mennä tunteiden mukaan järjestä välittämättä. Loppujen lopuksi sinua ei kukaan ymmärrä. Näistä asioista olisi kiva jutella sellaisen kanssa, joka ymmärtäisi.
Minulla hieman samankaltainen ongelma tai no ei nyt aivan sama tilanne mutta kuitenkin...
kun tulin kaapista ulos ystävilleni, sanoin etten halua lokeroida itseäni lesboksi, bisseksi ym, koska en voi tietää keneen seuraavaksi ihastun ja rakastun. Niin he sitten päättivät että olen bi koska käsittivät että voin ihastua sekä mieheen että naiseen. Tosiassa en pystynyt sanomaan suoraan että olen täysin sataprosenttisen lesbo ja olen aina ollut. Ehkä juuri ympäristön paineen vuoksi.. halusin lievittää asiaa antamalla kuvan bisseydestä joka on mukavasti lesbon ja heteron välimaastossa (ajattelin että heterokaverini eivät sitten karsasta minua niin paljon, mikäli he ovat homofobisia, en ollut siitä varma).
nyt tämä on ruvennut ahdistamaan minua, sillä koen lesboidentiteettini tärkeäksi, haluan lokeroida itseni (tuskinpa tulen muuttumaan heteroksi tai edes bisseksi) miksi antaisin ystävieni luulla että pidän miehistä kun kiinnostukseni heihin on MIINUS 100%. Tiedän, oikeastaan valehtelin heille mutta en vain pystynyt suoraan sanomaan että olen lesbo, sillä olivat luullet minua täysin heteroksi.
Tottakai pääasia on se, että tiedän itse olevani lesbo, mutta haluaisin ilmaista asian myös ystävilleni. Haluan olla täysin oma itseni heidän seurassaan. En vain enää tiedä että miten nyt tässä vaiheessa sen sanoisi kun emme enää puhu asiasta muutenkaan "ainiin unohin sanoo muuten et oon siis täysin lesbo enkä mikään bi", kuulotsaa jotenkin tyhmältä ilmoitukselta. Ystävieni käytös ei ole muuten muuttunut, ovat ihan samalla tavalla kavereita kuin ennenkin, mutta kaapistatuloni jälkeen he ovat jättäneet parisuhdekyselyt ja ihastumisutelut tyystin! (mitä he aiemmin jaksoivat paljon kysellä) En tiedä ajattelevatko he sitten etten ole sinut asian kanssa ja eivät siksi enää kysele.
Vaikka tulin kaapista ulos niin silti on kamalaa ajatella että olen kuitenkin vielä kaapissa. Välillä mietin, miksi edes palaisin asiaan, eihän heterokaverinikaan ilmoita erikseen olevansa heteroita. Pelkään että he ajattelevat minun "mainostavan" suuntautumistani jos otan asian taas puheeksi. Ja en usko että heitä edes kiinnostaa vaikka itse koen asian tärkeäksi.
Tulipa taas ihme löpinää ajatuksenjuoksua..:D
Miten voit, Jännittynyt? Aloituksesi oli niin koskettava: muistan kun itse olin samassa tilanteessa. Siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Olin silloin yli 3-kymppinen. Muistan kun tuntui siltä, että pää räjähtää!
Olen aina ollut ratkaisukeskeinen ihminen. Niinpä silloinkin ryhdyin tekemään jotakin, jolla lievittää ahdistustani. Yritin ottaa selvää itsestäni, tapasin erilaisia naisia, mutta en vieläkään ole löytänyt Unelmien Täyttymystä - ehkä sitä ei olekaan. Olen edelleen naimisissa, rakastan miestäni, mutta kaipaan naisen pehmeyttä, lämpöä, ymmärrystä, syvällisyyttä...
Kuten muutkin jo ovat kommentoineet, energiaansa ei ainakaan kannata käyttää sen miettimiseen, onko bi/lesbo vai mikä!
Kertomasi perusteella kuvittelisin, että ahdistuksesi nykyisestä elämäntilanteesta tuskin tulee helpottamaan. Vaikeita päätöksiä lienee väistämättä edessä. Mieti, olisiko reiluinta puhua asiasta miehellesi mahdollisimman pian (oletteko esim. puhuneet lasten hankinnasta, haluaako miehesi perhettä - jos et usko pystyväsi elämään mies lapsi(a) -yhtälön kanssa, älä anna itsesi ajautua siihen tilanteeseen!), vaikka se tarkoittaisikin sitä, että jäisit itsekin yksin, tyhjän päälle.
Yksi vaihtoehto on tietysti kärvistellä kaipuussa ja toivoa, että eteen sattuu se ihana nainen, joka vie jalat alta ja pakottaa tekemään ratkaisun. Helppoahan se ei koskaan ole, etenkin kun tavallaan kuitenkin rakastaa puolisoaankin. Mutta mieti, haluaisitko itse, että joku olisi sinun kanssasi vain velvollisuudentunnosta tai siksi, ettei halua satuttaa sinua.
Ymmärrän hyvin, että sosiaalinen paine on kova ja muiden suhtautuminen pelottaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että läheiset ja muut ihmiset suhtautuvat yleensä yllättävän hyvin tai ainakin asiallisesti homouteen. Tärkeintä on se, miten itse asiaan suhtaudut, mitä muille viestit. Jos muut kokevat, että häpeilet asiaa, se heijastuu heidän suhtautumiseensa. Yleensä junteimmatkin tapaukset tokeentuvat, kun huomaavat, etteivät pysty käyttämään homoutta lyömäaseena tai että et suostukaan "friikin" rooliin. Ja sitäkin on turha miettiä, pitääkö kertoa kaikille ja olla aina avoin asiasta. Kerrot niille, jotka ovat sinulle tärkeitä ja joiden kanssa haluat jakaa asioita. Muista ei ole väliä. Teet niin kuin hyvältä tuntuu.
Kaikkein pahin pala on todennäköisesti perheelle ja sukulaisille kertominen. Itselläni oli se onnellinen tilanne, että vanhemmat suhtautuivat asiaan todella hienosti (mitä nyt murehtivat, tulisiko elämäni olemaan vaikeaa homouden takia - ei ole vaikeaa, vaan ihanaa). Ja äiti hoiti pyytämättä sukulaisille tiedottamisen, mikä helpotti kummasti. Toivottavasti sinun ei ainakaan tarvitse pelätä, että vanhempasi hyljeksisivät sinua homouden takia.
Toivottavasti tilanteesi ratkeaa parhain päin!
Voin ihan todellakin sanoa, että tilanteesi menee juurikin tuohon pelkäämääsi suuntaan jollet toimi _nyt_.
Ajatus on varmasti aivan älyttöän pelottava, tiedän sen koska olen samantyyppisessä tilanteessa ollut itsekin. Elin entisen heteromieheni kanssa melkein 7 vuotta, kihloissa ja "onnellisena". Edelleenkin hänestä välitän ja hänrä rakastan, mutta koskaan en oikeasti ollut oma itseni ja onnellinen.
Tulin kaapista transmiehenä noin vuosi sitten, ja kyllä siinä itkettiin ja huudettiin ja sain kuulla vaikka mitä p**kaa, mutta pahin oli ohi jo tuossa vaiheessa - se valheessa eläminen.
Aloin elää elämääni miehenä, pääsin hormonihoitoihin ja nykyään olen onnellisessa homosuhteessa nykyisen mieheni kanssa.
Asiat tapahtuivat todella nopeasti tuon ulostuloni jälkeen, mutta voin sanoa että ensi kertaa elämässäni olen onnellinen ja todellakin tiedän mitä haluan enkä pelkää näyttää sitä.
Kokeilin itsekin joskus naisenä eläessäni lesboilua joka ei tosiaankaan ollut minua varten - kokeilin kaikenlaista koska halusin niin epätoivoisesti olla jotain edes vähän enemmän hyväksyttävämpää kuin transseksuaali.
Itsensä on kuitenkin hyväksyttävä oli miten oli - ja omalla kohdallani voin sanoa että alkujäristysten jälkeen mulla on todella hyvä, tukea antava ystäväpiiri ja perhe lähellä. Myös tuo kyseinen ex on elämässäni ja tulemme toimeen paremmin kuin koskaan :) Kaikilla ei tosiaankaan ole mennyt näin helposti, mutta toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta tulla ulos ja lopultakin olla oma itsesi. Et ole myöhässä, vielä ehdit tehdä paljon joten vapauta itsesi ja ole rehellinen - itsellesi ja läheisillesi. xx
Moikka kaikille ja kiitos vastauksista :) olen ihan yllättyneenä lukenut miten monta vastausta on tullut ja olen oikeasti niistä kiitollinen :)
En ole päässyt kirjoittelemaan tänne itse, kun niin harvoin olen yksin kotona, että koneella voisin tälläisiä tehdä ;D mutta puhelimella selailen edelleenkin päivittäin ja useamman kerran päivässä :)
Joo, no tilanteeni ei ole oikeastaan muuttunut mihinkään tässä noin viikon aikana. Välillä on päiviä, että ahdistaa ihan todella paljon. Itken, huudan ja lenkkeilen itsekseni tuolloin. Yritän siis vaan selättää sitä ahdistusta.
Välillä taas on niin ettei oikeastaan ahdista edes, tuntuu luonnolliselta ja hyvältä olla nykyisessä parisuhteessa ja kaikki on hyvin. Kunnes tulee joku pienikin vastoinkäyminen tai mieli pahoittuu jostain ihan muusta, niin tämä kriisi pulpahtaa pintaan ja taas itkettää ja ahdistaa paljon enemmän siihen sen hetkiseen syyhyn nähden (jos ymmärrätte mitä tarkoitan, tuntuu niin vaikeaselkoiselta koko sepustus :D).
Uskon jotenkin, että aika näyttää kuinka minun tässä käy. En kuitenkaan halua olla tässä ihan yksikseni ja miettiä vain itsekseni. Kaipaan vertaistukea ja naista elämääni, johonka turvautua ja jonka sylissä vosi itkeä silloin kun siltä tuntuu.. Hirveän "kuuloista" taas kirjoittaa jotakin tälläistä nykyisessä tilanteessa, jossa heteroavioliittoa elän, huhhuh. Mutta jokatapauksessa näin minä ajattelen.
Vaikka kamalasti haluankin jonkun ihanan naisen elämääni (enkä mitään heteroystävää siis :D), niin pelkään, jos rakastun. Naiseen rakastumisen myötä tiedän, että nykyinen suhteeni mitä luultavimmin kaatuisi. Mutta pelkään sitä, pelkään katsoa totuutta silmiin.
Näitä asioita minä täällä mietiskelen ja enemmän tai vähemmän epätoivoisena tätä elämää päivittäin pohdin :)
Moi jännittynyt. Haluaisitko jutella asioista vaikka meikäläisen kanssa? Onhan tämä absurdia hakea näin juttuseuraa ja voi olla, että ei minusta olisi apua sinulle. Saisin tuon oman päänuppini kuntoon.
Voitais jutella sähköpostin välityksellä ja katotaan sitten haluammeko me enää toisiamme nähdä. Meikäläinenkin tarvitsisi olkapäätä, johon tukeutua.
Ilmoittele jos kiinnostaa ja laita vaikka sähköpostiosoite. Tilanteeni hieman erilainen, kerron sen sitten viestissä.
Tiedän että ei ole helppoa, ei ollut mullakaan vastaavassa tilanteessa. Mutta eikö olis ihanaa, jos olisit jo eronnut ja sinkku siinä vaiheessa, kun tulee vastaan se nainen, johon rakastut?
Komppaan tosi paljon edellistä. Vaikka se totuuden katsominen silmiin
sattuu, on se sen arvoista. Ymmärrän ahdistuksen tunteesi, mutta se
helpottaa ajan myötä.
Minä olen viimeisen vuoden aikana joutunut katsomaan totuutta silmiin,
koska faktoja ei käy kieltäminen ja myöntämään asioiden laidan. Helppoa
se ei todellakaan ole ollut, kun on ollut perhe ajateltavana. Olen saanut kuulla olevani itsekäs sekä kohdannut aikamoista vastarintaa monelta tahoilta.
Eihän tämä aina kivalta tunnu ja välillä miettii olisihan tämä kaikki helpompi
kestää, jos olisi joku nainen rinnalla. Mutta itse tahdon saada eron ja "tilit" selviksi, jotta voi aloittaa sitten puhtaalta pöydältä kun sen aika on. Kaikelle on omat aikansa ja paikkansa. Jostain täytyy luopua saadakseen jotain eli asiaa voi ajatella näkökulmasta -saat sen mistä luovut. Tutki rauhassa itseäsi ajan myötä monet asiat kyllä helppottuvat suuntaan tai toiseen.