Eräs päivällinen
- Who’s driving, Stevie Wonder? hän osoittaa minua kärpäslätkällä ja kysyy ennen kuin minä ehdin edes nousta ylös rappusia.
- No jopas jotakin! Molopää on kannettu pois koneen äärestä. Miten ihmeessä sut on suostuteltu tulemaan tänne? ihmettelen ääneen ja nostan laukkuni terassille.
- Mut pakotettiin, hän huokaa ja läiskäyttää kärpäslätkän terassin puiselle kaiteelle.
- Noi lupas maksaa palkkaa, jos tapan kaikki kärpäset täältä.
- Sua on kusetettu poika, minä totean.
- Mutta sä et vielä arvannu, mistä leffasta, hän huomauttaa ja toistaa lauseensa minun istuutuessani häntä vastapäätä.
- Ha-haa, tän mä tiedän! nauran ja itsevarmana.
- Die heart… ykkönen, sanon ja katselen ympärilleni. Aurinko paistaa kirkkaasti vasten kasvojani. Minua väsyttää aivan sietämättömästi ja tuntuu siltä, kuin silmäni painuisivat väkisin kiinni. Väsyneenä alan tulla kärttyisäksi, mikä pelottaa minua ottaen huomioon, että paikalla on monta ärsyttävän esimerkillistä sukulaista loukattavana.
- Tulitkin just sopivasti syömään, äitini hihkaisee kantaessaan lautasia pöydälle eteeni. Minä vain nyökkään hymyillen.
- No jokos voit paremmin? äiti kysyy vielä huolestunut ilme kasvoillaan.
- Ai miten niin? kysyn kummastuneena.
- Sä kerroit olevas kipee, kun mä soitin sulle pari päivää sitten, äiti muistuttaa.
- Ai, niin… Se tais mennä ohi, joku vatsaflunssa tai jokin, selittelen asiaa täysin innottomana puhumaan aiheesta.
- Ja autokin toimii taas, äiti toteaa ja minä huomaan hänen epätoivoisen yrityksensä saada minut kertomaan jotain merkittävää. Ikäväkseni minulla ei ole mitään kerrottavaa. Tosiasiassa minulla menee varsin surkeasti, mutta siitähän minun äitini ei tarvitse tietää.
Kokoonnumme syömään päivällistä terassin pöydälle. Isäni kantaa kuumia grillilihoja takapihalta ja toivottaa kaikille hyvää ruokahalua. Jos totta puhutaan, en olisi suostunut tulemaan vanhempieni luokse istumaan iltaa, jos olisin tiennyt paikalle tulevan muitakin. Jostain syystä minua ei nyt kiinnosta puhua mukavia koko suvun kanssa. Haluaisin vain nukkumaan. Tuulessa kevyesti keinuva riippukeinu näyttää ihmeellisen houkuttelevalta silmissäni.
- Meillä olisi teille kaikille vähän kerrottavaa, sisareni sanoo ja nousee seisomaan rakkaan aviomiehensä kanssa. Me muut nostamme katseemme heihin ja odotamme keskittyneinä jatkoa.
- Meille tulee vauva, sisareni hihkaisee ja pieni kyynel valahtaa hänen silmästään. Hän halaa miestään kikattaen ja he molemmat näyttävät pakahtuvan onnesta.
- Taas? sehän on jo neljäs? minä tokaisen ja huomaan vasta sitten, kuinka töykeältä kuulostan. Äitini mulkaisee minua vihaisesti ja minä tunnen itseni taas teinitytöksi. Vihaan näitä hetkiä, enkä voi sitä paitsi käsittää, mitä sisareni miehessään näkee. Mies ei vaikuta kovin älykkäältä, eikä hän ole edes erityisen komea. Kaipa tarpeeksi tyhmä ihminen tyytyy helpommin vähempään ja tulee näin ollen onnelliseksi. Voisinpa minäkin tyytyä johonkuhun tyhmyyttäni.
---
Kyllä, taas näitä. Muistuttakamme kaikkia uusia tuttavuuksia myös muista aterioista (aamiainenhan on tunnetusti päivän tärkein...).
Niin ja kommentoida saa aivan vapaasti x)
- Who’s driving, Stevie Wonder? hän osoittaa minua kärpäslätkällä ja kysyy ennen kuin minä ehdin edes nousta ylös rappusia.
- No jopas jotakin! Molopää on kannettu pois koneen äärestä. Miten ihmeessä sut on suostuteltu tulemaan tänne? ihmettelen ääneen ja nostan laukkuni terassille.
- Mut pakotettiin, hän huokaa ja läiskäyttää kärpäslätkän terassin puiselle kaiteelle.
- Noi lupas maksaa palkkaa, jos tapan kaikki kärpäset täältä.
- Sua on kusetettu poika, minä totean.
- Mutta sä et vielä arvannu, mistä leffasta, hän huomauttaa ja toistaa lauseensa minun istuutuessani häntä vastapäätä.
- Ha-haa, tän mä tiedän! nauran ja itsevarmana.
- Die heart… ykkönen, sanon ja katselen ympärilleni. Aurinko paistaa kirkkaasti vasten kasvojani. Minua väsyttää aivan sietämättömästi ja tuntuu siltä, kuin silmäni painuisivat väkisin kiinni. Väsyneenä alan tulla kärttyisäksi, mikä pelottaa minua ottaen huomioon, että paikalla on monta ärsyttävän esimerkillistä sukulaista loukattavana.
- Tulitkin just sopivasti syömään, äitini hihkaisee kantaessaan lautasia pöydälle eteeni. Minä vain nyökkään hymyillen.
- No jokos voit paremmin? äiti kysyy vielä huolestunut ilme kasvoillaan.
- Ai miten niin? kysyn kummastuneena.
- Sä kerroit olevas kipee, kun mä soitin sulle pari päivää sitten, äiti muistuttaa.
- Ai, niin… Se tais mennä ohi, joku vatsaflunssa tai jokin, selittelen asiaa täysin innottomana puhumaan aiheesta.
- Ja autokin toimii taas, äiti toteaa ja minä huomaan hänen epätoivoisen yrityksensä saada minut kertomaan jotain merkittävää. Ikäväkseni minulla ei ole mitään kerrottavaa. Tosiasiassa minulla menee varsin surkeasti, mutta siitähän minun äitini ei tarvitse tietää.
Kokoonnumme syömään päivällistä terassin pöydälle. Isäni kantaa kuumia grillilihoja takapihalta ja toivottaa kaikille hyvää ruokahalua. Jos totta puhutaan, en olisi suostunut tulemaan vanhempieni luokse istumaan iltaa, jos olisin tiennyt paikalle tulevan muitakin. Jostain syystä minua ei nyt kiinnosta puhua mukavia koko suvun kanssa. Haluaisin vain nukkumaan. Tuulessa kevyesti keinuva riippukeinu näyttää ihmeellisen houkuttelevalta silmissäni.
- Meillä olisi teille kaikille vähän kerrottavaa, sisareni sanoo ja nousee seisomaan rakkaan aviomiehensä kanssa. Me muut nostamme katseemme heihin ja odotamme keskittyneinä jatkoa.
- Meille tulee vauva, sisareni hihkaisee ja pieni kyynel valahtaa hänen silmästään. Hän halaa miestään kikattaen ja he molemmat näyttävät pakahtuvan onnesta.
- Taas? sehän on jo neljäs? minä tokaisen ja huomaan vasta sitten, kuinka töykeältä kuulostan. Äitini mulkaisee minua vihaisesti ja minä tunnen itseni taas teinitytöksi. Vihaan näitä hetkiä, enkä voi sitä paitsi käsittää, mitä sisareni miehessään näkee. Mies ei vaikuta kovin älykkäältä, eikä hän ole edes erityisen komea. Kaipa tarpeeksi tyhmä ihminen tyytyy helpommin vähempään ja tulee näin ollen onnelliseksi. Voisinpa minäkin tyytyä johonkuhun tyhmyyttäni.
---
Kyllä, taas näitä. Muistuttakamme kaikkia uusia tuttavuuksia myös muista aterioista (aamiainenhan on tunnetusti päivän tärkein...).
Niin ja kommentoida saa aivan vapaasti x)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä käytän tätä kommentoimiselle luovutettua vapautta hyväksi. Tämä oli taas laadultaan vakuuttavampi. Tai sitten tämä vain vetosi minuun sitä hanhikuvausta enemmän. Tuohon lihan paahtamisen ylevään kokemukseen oli helppo samastua. Harva siltä kai välttyy, luulen ma. Huomaan, että näistä ateriateksteistä tekee vahvoja nimenomaan se, jos niihin kykenee itse samastumaan.
Sitten minusta tuo kärpästentappo oli ovela sivupolku. Ikään kuin minianekdootti, veijomeriläiseen tyyliin.
Hmm. Aiheeseen sopivasti lainaus aina pätevältä Oscar Wildeltä:
"Hyvän päivällisen jälkeen kykenee antamaan anteeksi kaikille, jopa omille sukulaisilleen."
Pienoisnovellisi kulminoituu minusta seuraavaan:
"- Taas? sehän on jo neljäs? minä tokaisen ja huomaan vasta sitten, kuinka töykeältä kuulostan. Äitini mulkaisee minua vihaisesti ja minä tunnen itseni taas teinitytöksi. Vihaan näitä hetkiä, enkä voi sitä paitsi käsittää, mitä sisareni miehessään näkee."
Tämä on loistava pätkä. "Tunnen itseni taas teinitytöksi", tuo herkullinen suorasukaisuus, tietynlainen siskon asioihin puuttuminen. Täytyy myös todeta, että tässä tähän asti trilogiaksi kasvaneessa sarjassa nuo leffaviittaukset toimivat oikein hauskasti, kun on jatkumoa.
Siinäs näette ihmiset, osaahan chapeau olla ihan kiltti.
Todellakin kiitoksia kommentistasi. Sanavapaus on luotu jokaiselle enkä minä pelkää kritiikkiä, tämä on kuitenkin vain keskustelupalsta. Nyt tuli vain jotenkin yliluonnollisen ylistetty olo (vieläkin punastuttaa, kun myhäillessäni kirjoitan tätä).
Elokuviin viitatessa itseasiassa kerrotaan tarinasta aina jotain sellaista, jota ei suoraan tule/tulisi ilmi. Ehkä minun ei pitäisi sanoa tätä, mutta taidanpa selventää silti:
Tässä tekstissä voidaan esimerkiksi olettaa, että ehkä "Molopään" mielestä päähenkilön ajotyyli muistutti jollain tavalla päätöntä kaahausta...
Jotenkin kadehdin tapaasi kirjoittaa. En pidä siitä, että kadehdin, sorrun siihen vielä nykyäänkin turhan helposti. Mutta teksteistäsi pidän. Niissä on jotain... autenttista. Elämänmakuista, tavallaan, mutta samalla jotain kiehtovaa arkirealistisen pinnan alla. Se tunne korostuu, mitä enemmän tekstejäsi pääsen lukemaan. Koen päähenkilösi jotenkin vahvasti. Plärps, mikä vuodatuksen pätkä tämätässänäin.
Anna tulla vaan, vuodata aivan vapaasti xD
Siis et pidä, mutta silti pidät? vähän vaikea käsittää, mutta otan sen kohteliaisuutena... kai. Läsnä oleminen lukiessa on minulle todella tärkeää. Vai onko siinä jotain vikaa, jos tahtoo kirjoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti ja helposti lähestyttävästi?
Jaa-a, kiitos kuitenkin kommentistasi! se oli tärkeää minulle :)
Onnistuinpa näköjään taas ilmaisemaan itseäni selvästi. Tarkoitin: En pidä mahdollisesta taipumuksestani kateuteen. Pidän teksteistäsi, vaikka ne hieman herättäisivätkin minussa jollain tasolla kateutta.
Ai, ei se mitään. Ymmärtämistä saattoi vaikeuttaa myös se fakta, että minulla on lievä lukihäiriö, mitä tekstin ymmärtämiseen tulee...
Mutta kiitos siis. En kyllä halua aiheuttaa kateutta! usko pois, et tahdo olla minulle kateellinen ;)