Nimimerkki Bogey on paljon maininnut Jaakko Seikkulan ajatuksia ja kirjallisuutta. Luin uudestaan kirjoituksesi "Perhekeskeinen työ". Ihan hienoja ajatuksia ja ideoita Seikkulalla on, mutta valitettavasti niissäkin on omat ongelmansa.
Esimerkkinä psykoosin uusi hoitokäytäntö. Olen sitä mieltä, että perheenjäsenillä -erityisesti vanhemmilla - on usein oma osuutensa lapsensa sairastumisessa. Näin ainakin omassa kantaperheessäni, jossa on ollut aina hyvin pahoja ongelmia. En siis usko, että Seikkulan idea onnistuisi niissä perheissä, joissa on vakavia ongelmia.
Miten voisi onnistua? Jos kerran perheolosuhteet ovat se, mikä on sairastuttanut, niin miten ihmeessä koti voi olla takuuna toimivasta psykoosin hoidosta, kun juuri se on AIHEUTTANUT psykoottista käyttäytymistä? Yhtä hullu tilanne olisi se, jos raiskattu hakisi raiskaajaltaan tukea traumaattiseen kokemukseensa. Seikkula ei taida myöntää perheen osuutta psyykkisessä sairastumisessa?
Omasta kokemuksestani (vielä enemmän veljeni) voin sanoa, etta vanhemmilla ei riitä minkäänlaista ymmärrystä psykoosissa olevalle tai muista mielenterveysongelmista kärsivälle lapselleen. Eli, he eivät todellakaan alkaisi tukemaan ja keskustelemaan psykoottisen kanssa, vaikka kyseessä on oma lapsi. Tähän juuri kritiikkini ja järkytykseni perustuu ;omilta vanhemmilta ja muilta (psyykkisesti sairaiden hoitajilta) puuttuu lähes täydellisesti ymmärrys siitä, miksi ihmiset sairastuvat ja siitä, miten heitä tulisi hoitaa!!!!
Miten Bogey luulet, että vanhemmat, jotka eivät ole ymmärtäneet ja rakastaneet pientä lastaan, ymmärtäisivät ja rakastaisivat psykoosissa riehuvaa aikuista? Ja, kenen luulet lähettävän psykoottisen sairaalaan? Mt-työntekijän, lääkärin vai poliisiin? Ei, vaan vanhempien. Juuri vanhemmat eristävät lapsensa perheestään, ei kukaan muu. He haluavat päästä hänestä eroon. Totta kai viranomaisilla on oma roolinsa hoitoon viemisessä ja määräämisessä, mutta vanhemmat ovat juuri niitä, jotka ovat sitä ENSIMMÄISENÄ ehdottamassa. Se johtuu siitä, että he eivät suostu kuuntelemaan sitä purkausta, mitä psykoottinen purkaa!
Miksi muka suostuisivat, jos he eivät kestä edes pienen, kiltin lapsen "ininää"?
Valitettavasti perhekeskeinen työ ei onnistu perheissä, joissa vanhemmat ovat sairastuttaneet lapsensa. Usko pois, olen kokeillut kaikkia mahdollisia keinoja. Vanhemmat, jotka pahoinpitelevät lapsiaan ja/tai muuten ovat heille julmia, eivät todellakaan SUOSTU yhteistyöhön kasvatusneuvoloiden ym. kanssa. He ovat sitä mieltä, että heidän perheensä asiat eivät kuulu kenellekään ja voivat jopa raivostua, jos joku sanoo sanankin asioiden todellisesta laidasta.
Pahintahan tässä kaikessa on se, että monet viranomaiset ja terapeutitkaan eivät ainakaan tarpeeksi tajua perheen vaikutusta psyykkisessä sairastumisessa. Koko ajan ollaan selittämässä aivojen osuutta asiaan, jolle tunnutaan antavan aina suurempi ja suurempi merkitys.
Vaikka aivoilla on oma osuutensa asiassa, se on kuitenkin pienempi, koska ehdottomana ykkösenä tulevat kotiolot. Järkyttävää on myös se, että esim. monet psykiatrit eivät halua edes kuulla sairastumisen todellista syytä. No, kukapa HALUAISI, mutta entä jos se on totuus? Esim. Martti Paloheimon kirjoista : "Kotivammaiset", "Lapsuuden haavat" ja "Kotivammaisuuden synty" tyhminkin voi huomata, mistä on todella kyse. Samoin joistakin Tommy Hellstenin kirjoista kuten "Virtahepo olohuoneessa" voi huomata ainakin sen, miten hyvin ongelmien kieltäminen tapahtuu. Vaikka ongelma olisi virtahevon kokoinen, se pyritään kieltämään.
Voi toki olla, että jotkut vanhemmat suostuisivatkin yhteistyöhön auttavien tahojen kanssa, mutta olettaisin, että se vaatii sen, että heitä ei kyseenalaisteta ollenkaan. En tietysti kannata kenenkään syyllistämistä, mutta eräs tärkeä huomautus minun täytyy antaa. Syyttäminen ja TOTEAMINEN ovat aivan eri asioita. Olen huomannut, että monet ihmiset kokevat toteamisen syyllistämisenä. Mielestäni se on naurettavaa ja kertoo jotakin. Vaikkapa sen, että vanhempien kyseenalaistamiseen voi olla aihetta ja sen, että ihmiset tekevät kaikkensa, jotta totuus ei paljastuisi -edes vahingossa.
Tämä on erittäin huolestuttavaa. Niin kauan kuin asiaa ei myönnetä ja tunnusteta, psykiatrinen ja psykologinenkin hoito junnaa paikoillaan. Ammattiauttajien pitäisi tajuta, että esim. lääkitys ei auta, jos kyseessä ovat traumaattiset tunnekokemukset. Avain on josain aivan muualla kuin lääkehoidossa.
Tietysti kotivammaisen hoito on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mutta onko se mikään ihme? Kuka voi väittää, että perheväkivallasta paranee "siististi"? Siitä kun ei parane koskaan. Ainoa positiivinen muutos mikä voi tapahtua, on se, että hän oppii elämään tuskansa kanssa.
Mutta sekin onnistuu vain, jos hän saa riittävästi tukea ,välittämistä ja rakkautta osakseen. Niinpä kuritoimenpiteisiin keskittynyt sairaala ei voi auttaa välinpitämättömyydessä ja rakkaudettomuudessa elänyttä lasta. Oikeastaan, sairaalahoito voi vain pahentaa asiaa, koska siellähän esiintyy sitä samaa piittaamattomuutta ja "kuritusta" mitä lapsuudenkodissa aikoinaan. Ei siis ole ollenkaan ihme, että sairaalahoidosta ei ole kaikille hyötyä. (HUOM! kaikille, en tarkoita, etteikö kukaan hyötyisi siitä!)
Perheväkivaltaa on eriasteista, joten siksi hoidon tuloksellisuus voi vaihdella paljonkin. Lisäksi se, minkälaisia odotuksia ja toiveita ihmisillä on vaikkapa sairaalahoidosta ,vaikuttaa paljonkin. Siis kaikki perheväkivaltaa kokeneet eivät haavoitu niin pahasti, että esim. itsetunto on täysin nollilla. Näin kuitenkin tapahtuu tarpeeksi monelle, jolloin olisi syytä keskittyä enenmmän hoidettavan taustoihin.
Perheväkivallasta selviytymiseen vaikuttaa olennaisesti mahdolliset henkireiät, eli ihmiset ja asiat,mitkä voivat auttaa silloin kun on vaikeata. Jos näin on, voi olla ,että ihmiset joilla on ollut henkireikiä traumaattisten tapahtumien keskellä, eivät edes tarvitse ammattiapua. He ovat voineet selvitä niiden ihmisten tuella, jotka tukivat heitä aikoinaan. (Tämä on ehdottoman olennaista! En siis väitä, että kaikki perheväkivaltaa kokeneet ihmiset tarvitsevat apua, tai että kaikki ammattiapua hakevat tulevat väkivaltaisista perheistä!!) Tai, jos heillä oli/on ystäviä, he voivat saada tarvitsemansa avun ja tuen heiltä (riippuen tietysti elämäntilanteesta). Myös se, myöntääkö ihminen perheessään ilmenneet ongelmat ja mahdollisen sairastumisen, vaikuttaa ratkaisevasti avun hakemiseen ja sen onnistumiseen.
Olen sitä mieltä, että uusi hoitokäytäntö psykoosin hoidossa pitäisi keskittää sairaalaan, koska emme voi mennä -emme todellakaan- takuuseen siitä, että Seikkulan ehdotus toimii. Ehkä se toimii joissakin tapauksissa, mutta ei kaikissa.
Ammattiauttajienkin olisi syytä tutustua myös Paloheimon kirjoihin -hän on kuitenkin aika lähellä totuutta. Mutta, tietysti jos totuutta ei haluta nähdä ja myöntää, sille ei sitten voi mitään. Mutta älkää psykiatrit (varsinkin sairaalapsykiatrit) ihmetelkö, miksi potilaidenne kuntoutumista ei tapahdu, vaan psykoottinenkin voi joutua melkoiseen sairaalakierteeseen. Sellaiseen, mistä ei tunnu poispääsyä löytyvän.
Mielestäni sellainen on erittäin huolestuttavaa ja surullista. Surullisinta on se, että todellinen apu ja auttaminen ovat todella kaukana, kun ei suostuta katsomaan totuutta silmiin.
Esimerkkinä psykoosin uusi hoitokäytäntö. Olen sitä mieltä, että perheenjäsenillä -erityisesti vanhemmilla - on usein oma osuutensa lapsensa sairastumisessa. Näin ainakin omassa kantaperheessäni, jossa on ollut aina hyvin pahoja ongelmia. En siis usko, että Seikkulan idea onnistuisi niissä perheissä, joissa on vakavia ongelmia.
Miten voisi onnistua? Jos kerran perheolosuhteet ovat se, mikä on sairastuttanut, niin miten ihmeessä koti voi olla takuuna toimivasta psykoosin hoidosta, kun juuri se on AIHEUTTANUT psykoottista käyttäytymistä? Yhtä hullu tilanne olisi se, jos raiskattu hakisi raiskaajaltaan tukea traumaattiseen kokemukseensa. Seikkula ei taida myöntää perheen osuutta psyykkisessä sairastumisessa?
Omasta kokemuksestani (vielä enemmän veljeni) voin sanoa, etta vanhemmilla ei riitä minkäänlaista ymmärrystä psykoosissa olevalle tai muista mielenterveysongelmista kärsivälle lapselleen. Eli, he eivät todellakaan alkaisi tukemaan ja keskustelemaan psykoottisen kanssa, vaikka kyseessä on oma lapsi. Tähän juuri kritiikkini ja järkytykseni perustuu ;omilta vanhemmilta ja muilta (psyykkisesti sairaiden hoitajilta) puuttuu lähes täydellisesti ymmärrys siitä, miksi ihmiset sairastuvat ja siitä, miten heitä tulisi hoitaa!!!!
Miten Bogey luulet, että vanhemmat, jotka eivät ole ymmärtäneet ja rakastaneet pientä lastaan, ymmärtäisivät ja rakastaisivat psykoosissa riehuvaa aikuista? Ja, kenen luulet lähettävän psykoottisen sairaalaan? Mt-työntekijän, lääkärin vai poliisiin? Ei, vaan vanhempien. Juuri vanhemmat eristävät lapsensa perheestään, ei kukaan muu. He haluavat päästä hänestä eroon. Totta kai viranomaisilla on oma roolinsa hoitoon viemisessä ja määräämisessä, mutta vanhemmat ovat juuri niitä, jotka ovat sitä ENSIMMÄISENÄ ehdottamassa. Se johtuu siitä, että he eivät suostu kuuntelemaan sitä purkausta, mitä psykoottinen purkaa!
Miksi muka suostuisivat, jos he eivät kestä edes pienen, kiltin lapsen "ininää"?
Valitettavasti perhekeskeinen työ ei onnistu perheissä, joissa vanhemmat ovat sairastuttaneet lapsensa. Usko pois, olen kokeillut kaikkia mahdollisia keinoja. Vanhemmat, jotka pahoinpitelevät lapsiaan ja/tai muuten ovat heille julmia, eivät todellakaan SUOSTU yhteistyöhön kasvatusneuvoloiden ym. kanssa. He ovat sitä mieltä, että heidän perheensä asiat eivät kuulu kenellekään ja voivat jopa raivostua, jos joku sanoo sanankin asioiden todellisesta laidasta.
Pahintahan tässä kaikessa on se, että monet viranomaiset ja terapeutitkaan eivät ainakaan tarpeeksi tajua perheen vaikutusta psyykkisessä sairastumisessa. Koko ajan ollaan selittämässä aivojen osuutta asiaan, jolle tunnutaan antavan aina suurempi ja suurempi merkitys.
Vaikka aivoilla on oma osuutensa asiassa, se on kuitenkin pienempi, koska ehdottomana ykkösenä tulevat kotiolot. Järkyttävää on myös se, että esim. monet psykiatrit eivät halua edes kuulla sairastumisen todellista syytä. No, kukapa HALUAISI, mutta entä jos se on totuus? Esim. Martti Paloheimon kirjoista : "Kotivammaiset", "Lapsuuden haavat" ja "Kotivammaisuuden synty" tyhminkin voi huomata, mistä on todella kyse. Samoin joistakin Tommy Hellstenin kirjoista kuten "Virtahepo olohuoneessa" voi huomata ainakin sen, miten hyvin ongelmien kieltäminen tapahtuu. Vaikka ongelma olisi virtahevon kokoinen, se pyritään kieltämään.
Voi toki olla, että jotkut vanhemmat suostuisivatkin yhteistyöhön auttavien tahojen kanssa, mutta olettaisin, että se vaatii sen, että heitä ei kyseenalaisteta ollenkaan. En tietysti kannata kenenkään syyllistämistä, mutta eräs tärkeä huomautus minun täytyy antaa. Syyttäminen ja TOTEAMINEN ovat aivan eri asioita. Olen huomannut, että monet ihmiset kokevat toteamisen syyllistämisenä. Mielestäni se on naurettavaa ja kertoo jotakin. Vaikkapa sen, että vanhempien kyseenalaistamiseen voi olla aihetta ja sen, että ihmiset tekevät kaikkensa, jotta totuus ei paljastuisi -edes vahingossa.
Tämä on erittäin huolestuttavaa. Niin kauan kuin asiaa ei myönnetä ja tunnusteta, psykiatrinen ja psykologinenkin hoito junnaa paikoillaan. Ammattiauttajien pitäisi tajuta, että esim. lääkitys ei auta, jos kyseessä ovat traumaattiset tunnekokemukset. Avain on josain aivan muualla kuin lääkehoidossa.
Tietysti kotivammaisen hoito on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mutta onko se mikään ihme? Kuka voi väittää, että perheväkivallasta paranee "siististi"? Siitä kun ei parane koskaan. Ainoa positiivinen muutos mikä voi tapahtua, on se, että hän oppii elämään tuskansa kanssa.
Mutta sekin onnistuu vain, jos hän saa riittävästi tukea ,välittämistä ja rakkautta osakseen. Niinpä kuritoimenpiteisiin keskittynyt sairaala ei voi auttaa välinpitämättömyydessä ja rakkaudettomuudessa elänyttä lasta. Oikeastaan, sairaalahoito voi vain pahentaa asiaa, koska siellähän esiintyy sitä samaa piittaamattomuutta ja "kuritusta" mitä lapsuudenkodissa aikoinaan. Ei siis ole ollenkaan ihme, että sairaalahoidosta ei ole kaikille hyötyä. (HUOM! kaikille, en tarkoita, etteikö kukaan hyötyisi siitä!)
Perheväkivaltaa on eriasteista, joten siksi hoidon tuloksellisuus voi vaihdella paljonkin. Lisäksi se, minkälaisia odotuksia ja toiveita ihmisillä on vaikkapa sairaalahoidosta ,vaikuttaa paljonkin. Siis kaikki perheväkivaltaa kokeneet eivät haavoitu niin pahasti, että esim. itsetunto on täysin nollilla. Näin kuitenkin tapahtuu tarpeeksi monelle, jolloin olisi syytä keskittyä enenmmän hoidettavan taustoihin.
Perheväkivallasta selviytymiseen vaikuttaa olennaisesti mahdolliset henkireiät, eli ihmiset ja asiat,mitkä voivat auttaa silloin kun on vaikeata. Jos näin on, voi olla ,että ihmiset joilla on ollut henkireikiä traumaattisten tapahtumien keskellä, eivät edes tarvitse ammattiapua. He ovat voineet selvitä niiden ihmisten tuella, jotka tukivat heitä aikoinaan. (Tämä on ehdottoman olennaista! En siis väitä, että kaikki perheväkivaltaa kokeneet ihmiset tarvitsevat apua, tai että kaikki ammattiapua hakevat tulevat väkivaltaisista perheistä!!) Tai, jos heillä oli/on ystäviä, he voivat saada tarvitsemansa avun ja tuen heiltä (riippuen tietysti elämäntilanteesta). Myös se, myöntääkö ihminen perheessään ilmenneet ongelmat ja mahdollisen sairastumisen, vaikuttaa ratkaisevasti avun hakemiseen ja sen onnistumiseen.
Olen sitä mieltä, että uusi hoitokäytäntö psykoosin hoidossa pitäisi keskittää sairaalaan, koska emme voi mennä -emme todellakaan- takuuseen siitä, että Seikkulan ehdotus toimii. Ehkä se toimii joissakin tapauksissa, mutta ei kaikissa.
Ammattiauttajienkin olisi syytä tutustua myös Paloheimon kirjoihin -hän on kuitenkin aika lähellä totuutta. Mutta, tietysti jos totuutta ei haluta nähdä ja myöntää, sille ei sitten voi mitään. Mutta älkää psykiatrit (varsinkin sairaalapsykiatrit) ihmetelkö, miksi potilaidenne kuntoutumista ei tapahdu, vaan psykoottinenkin voi joutua melkoiseen sairaalakierteeseen. Sellaiseen, mistä ei tunnu poispääsyä löytyvän.
Mielestäni sellainen on erittäin huolestuttavaa ja surullista. Surullisinta on se, että todellinen apu ja auttaminen ovat todella kaukana, kun ei suostuta katsomaan totuutta silmiin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Enpä usko Seikkulan koskaan tarkoittaneenkaan, että Avoimen Dialogin mallia kaikissa tapauksissa maan ja taivaan välillä sovellettaisiin - se tulee varsin selväksi hänen kirjoituksistaan. Eklektinen lähestymistapa lienee tässäkin tapauksessa paras.
Mutta toisaalta... Tarkoitus perhekeskeisessä työssä onkin hoitaa PAITSI itse potilasta MYÖS hänen perhettään ja lähipiiriään (jos puhutaan verkostokeskeisestä työstä, mistä Seikkula on myös paljon kirjoittanut, työhön otetaan mukaan perheen lisäksi myös ystävät, työtoverit jne.) Tarkoitus olisikin nimen omaan järjestää ongelmaiselle perheelle foorumi, jossa jokainen perheenjäsen (tai sosiaalisen verkoston jäsen) voi puhua itseä huolettavista asioista ja jokaisen kokemista ongelmista. Tarkoitus olisi nimen omaan päästä puhumaan ongelmista - murtaa kieltäminen, josta Hellstenkin kirjoittaa.
Perheväkivaltakin on yleensä oire jostain. Ainakin itse pidän parempana, että pyritään auttamaan perhettä ratkomaan omia ongelmiaan kuin turvaudutaan suoraan huostaanottoihin tai muihin vastaaviin. Perhekin on yleensä motivoituneempi muuttamaan asioita, jos heidän ääntään kuullaan ja heidät nähdään tasavertaisina yhteistyökumppaneina eikä asiantuntijoiden hoidon kohteena. Ja tämä on perhe- ja verkostokeskeisen työn kantava idea.
Ongelmat voivat tuntua vuoren kokoisilta ja täysin ylitsepääsemättömiltä, mutta verkostokeskeisen työn ajatuksiin kuuluu se, että neuvottomuuden ja toivottomuuden kohtaaminen perheen ja sosiaalisen verkoston kanssa työskenneltäessä on hyvä asia. Kuten eräs opettajani yliopistolla luennon päätteeksi sanoi: "Jos teistä tämän luennon jälkeen tuntuu, ettette ymmärrä enää mistään mitään... No, se on pelkästään hyvä asia. Se merkitsee, että teillä on edellytykset oppia jotain uutta. Vanhoista fakkiutuneista käsityksistä pitää päästä eroon, jotta ne voidaan korvata uusilla ja paremmilla." Tämä on mielestäni fiksuimpia asioita, mitä minulle on koskaan sanottu.
Aivan samoin neuvottomuus ja toivottomuus myöskään perheen kanssa työskenneltäessä eivät ole pahoja asioita. Sen tunteen kohtaaminen, että eletään perhehelvetissä, jossa ei näy valoa edessä eikä takana, merkitsee samalla sen ymmärtämistä, että tilanne ei voi jatkua näin - on pakko ruveta näkemään virtahepo olohuoneessa. Usein pahimman toivottomuuden jälkeen alkaa syntyä ratkaisuehdotuksia.
Ja jos näin saadaan vietyä koko perheen tilannetta eteenpäin, on se aina parempi kuin ottaa lapsi huostaan ja hoitaa häntä yksilönä. Tällöin unohdetaan vanhemmat, joiden ongelmia (kuten sanoin, perheväkivaltakin on oire jostakin!) ei huostaanotto yms. auta yhtään. Uskoisin myös pysyvämpiä tuloksia saatavan aikaan, jos perhe saatetaan keskustelemaan keskenään ja siten mahdollisesti ymmärtämään toisiaan ja toistensa näkökantoja. Anteeksianto lienee parempi kuin tulehtuneiden haavojen jättäminen märkimään.
Mutta kuten sanoit - jos perhe (tai sosiaalinen verkosto laajemmin) ei suostu yhteistyöhön, ei voida tehdä perhekeskeistä työtä. Ei tietenkään. Ja muutenkin perhekeskeisen työn sovellettavuus tietenkin riippuu paljolti perheestä.
Kannattaa lukea monessa alan oppilaitoksessa oppikirjana oleva Jaakko Seikkulan "Sosiaaliset verkostot - ammattiauttajan voimavara kriiseissä". Kyseisessä kirjassa käsitellään varsin syvällisesti myös monia pointteja, joita itse nostit esille. Kannattaa myös tutustua eri perheterapiasuuntauksiin kuten esim. Milanolaiseen, systeemiseen ja strategiseen perheterapiaan. Niissä on varsin hyviä ajatuksia esim. itse oireen näkemisestä epätoivoisena ratkaisuyrityksenä.
Ja näin loppukaneettina: totuudet ovat yleensä aika subjektiivisia ja suhteellisia asioita. Siksi minä en absoluuttisiin totuuksiin uskokaan.
Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin, en usko absoluuttisiin totuuksiin, koska totuus on aina katsojan silmässä. Aivan samoin pidän typeränä ryhtyä etsimään yhtä hoitomuotoa, jonka sitten pitäisi auttaa joka vaivaan.
Ihmiset ovat erilaisia, vaivat ovat erilaisia, elämäntilanteet ja -kokemukset ovat erilaisia... Tämän vuoksi tarvitaan myös erilaisia hoitomuotoja.
Kuten olen itse aiemminkin kirjoittanut, jotkut haluavat tavata muita samaa kokeneita ja vertailla omia kokemuksia muiden kokemaan - heille ryhmäterapiat ja vertaisryhmät lienevät paikallaan. Jotkut taas mieluummin haluavat keskittyä pohtimaan vain omaa minuuttaan ja omaa elämäänsä - heille ehkä yksilöpsykoterapia on paras vaihtoehto. Akuutista psykoosista kärsivälle ei ehkä kannata antaa syväpsykoanalyysia, mutta toisaalta esim. Ben Furmanin kovasti markkinoimat ratkaisukeskeiset terapiatkaan eivät varmaankaan kaikille sovi - esim. oman sisareni ongelmat juontavat juurensa nuoruusiän traumaattisiin kokemuksiin ja hänen täytynee käsitellä nämä kokemukset ennen kuin hän voi siirtyä eteenpäin. Toiset eivät vielä koe olevansa valmiita puhumaan ongelmistaan - he ehkä hyötyvät jonkinlaisesta luovuusterapiasta. Ja tiedänpä niitäkin, jotka ovat kieltäytyneet terapiasta ja pyytäneet lääkitystä, koska eivät ole kokeneet olevansa valmiita puhumaan ongelmistaan.
Mielestäni kaikenlaisten pakettiratkaisujen tarjoaminen aina halventaa ihmisen oikeutta omaan yksilöllisyyteen ja omiin yksilöllisiin tarpeisiin. Minusta moisiin yleisiin, "kaikille parhaisiin mahdollisiin" hoitomuotoihin ei tulisi edes pyrkiä vaan sen sijaan pyrkiä kehittelemään yksilöllisiä, erilaisille ja erilaisissa elämäntilanteissa eläville ihmisille soveltuvia hoitomuotoja.
Jos katsotaan tutkimusnäyttöä siitä että perheen sisäinen vuorovaikutus olisi syynä psykoosin kehittymisessä niin käsittääkseni tällaista tutkimukseen perustuvaa tietoa ei kovinkaan paljon ole. Sieltähän niitä syitä on psykooseille haettu mutta ainakaan minä en ole vakuuttunut niiden suuresta roolista. Tietenkin yksittäisen potilaan kohdalla asia voi olla toinen ja muuta tällainen tilanne on tullut vastaan.
Sen sijaan neuroottisuudessa, ahdistuneisuushäiriöissä ja masennuksessa nämä syyt näkyvät käytännön työssä erinomaisen hyvin.
Perinteisestihän hoito-, kasvatus- (erityisesti erityisopetus-) ja sosiaalialan asetelma on ollut varsin asiantuntijakeskeinen: asiantuntija kertoo perheelle, että "ongelma on tämätämätämä ja ratkaisu siihen on tämätämätämä." Perheen roolina on lähinnä päätökseen sopeutuminen.
Nyt kun näkemykset näillä aloilla ovat hiljalleen siirtymässä perhekeskeisempään suuntaan, pyritäänkin kysymään jokaiselta perheenjäseneltä, mikä juuri hänen käsityksensä on ongelmasta ja miten juuri hän sitä lähtisi ratkaisemaan. Asiantuntijat tuovat omaa tietouttaan ja omia havaintojaan mukaan, mutta heidän tarkoituksenaan on lähinnä toimia työryhmänä perheen kanssa - tasaveroisina yhteistyön tekijöinä.
Kummassa asetelmassa uskoisit perheen olevan motivoituneempi ja vähemmän puolustuskannalla asiantuntijoita kohtaan? Asiantuntijakeskeisessä asetelmassa, missä heille sanellaan toiminnan ehdot ja huostaanoton yms. pakkotoimien uhka leijuu ilmassa, vai perhekeskeisessä asetelmassa, missä heiltä jokaiselta erikseen kysytään, kuinka he näkevät ongelman ja sen ratkaisuvaihtoehdot? Ei esim. perheväkivalta ole mikään perheen muusta todellisuudesta ja elämästä irrallinen ilmiö - se on oire jostain perhejärjestelmän ongelmasta. En usko, että yksikään perheväkivaltaan syyllistyvä mies ajattelee: "Hihhei, onpas hienoa taas päästä töistä kotiin hakkaamaan vaimoa ja lapsia!" Useinkaan esim. perheväkivaltaiset miehet eivät HALUA lyödä vaimoaan ja lapsiaan. Usein väkivalta lähtee neuvottomuudesta - kun sanat loppuvat, nyrkit alkavat puhumaan. Ei osata ratkaista ongelmia keskustelemalla niistä. Usein väkivaltaiset miehet haluaisivat puhua ongelmastaan ja saada apua siihen. Mutta jos perhettä uhataan pakkotoimilla ja heidän elämäänsä pyrkii sanelemaan jokin perheen ulkopuolinen taho, on luonnollista, että he nousevat puolustuskannalle.
Tämän takia itse kannatankin malleja, joissa perheenjäsenet saavat suunvuoron. Esim. väkivaltainen tai päihdeongelmainen isä saa suunvuoron ja voi kertoa, kuinka hän näkee ongelmat sekä sen ratkaisumahdollisuudet ja mitä juuri hän olisi valmis tekemään asian eteen. Useinkaan ongelmaperheissä ei olla asioita keskusteltu loppuun asti - virtahepoa ei olla suostuttu näkemään keskellä olohuonetta - ja hoitokokoontuminen voi olla ensimmäinen tilanne, missä jokainen perheenjäsen todella kuulee muiden ajatuksia ja näkemyksiä ongelmasta. Tällaisesta ajatusten jakamisesta voi syntyä aivan uudenlaista ymmärrystä ja mahdollisuuksia nähdä tilannetta toistenkin silmin. Myös motivaatio hoitoon ja muutokseen säilyy korkeammalla, jos muutoksen avaimet annetaan perheelle eikä heidän toimiaan säädellä jostain ylemmän auktoriteetin taholta.
Ei varmastikaan jokainen perhe löydä tietä anteeksiantoon ja muutokseen. Verrattuna huostaanottoon ja perheen rikki repimiseen se on minusta kuitenkin tavoittelemisen arvoinen päämäärä.
Asiasta on kirjoittanut Jaakko Seikkulan lisäksi myös esim. Jyväskylän yliopiston apulaisrehtori ja erityispedagogiikan professori Paula Määttä kirjassaan "Perhe asiantuntijana", jossa hän käsittelee jonkin verran myös professionalismia ja medikalisaatiota yleisemmälläkin tasolla. Kirja on alunperin kirjoitettu erityisopetusta varten, mutta sen periaatteet soveltuvat nähdäkseni täysin myös mielenterveystyöhön.
Täytyy nyt korostaa, että en minäkään ajattele, että asioista olisi olemassa jonkinlainen absoluuttinen totuus. En tietenkään, en sentään ole tyhmä. Kirjoituksessani yritin nimenomaan painottaa, että asia ei kyllä aina ole niin, että esim. perheessä on ongelmia. Mutta ihmeen usein näin on, mikäli Paloheimoon on uskomista. Absoluuttinen totuuus ja asioiden yleisyys eivät mielestäni ole samoja asioita.
Olen samaa mieltä kanssasi ainakin siitä, että jos perhe on tasavertainen suhteessa asiantuntijoihin, yhteistyö onnistuu paremmin. Ja varsinkin, kun kaikkia kuunnellaan, ilman muuta. Mutta, ongelmahan on siinä, että perhe ei välttämättä suostu yhteistyöhön. Sitähän koko kirjoitukseni käsittelee. Aivan samaa mieltä olen kanssasi myös siitä, että pitäisi löytää jokaiselle yksilöllinen hoitomuoto, eikä tarjota vain yhtä ja samaa hoitomuotoa kaikille. Eli, myös lääkitys voi olla hyväksi, jos asianomainen sitä itse haluaa.
Onko tässä nyt jokin väärinkäsitys? Minä jos kuka korostaa ihmisten yksilöllisyyttä tunteissa ja kokemuksissa samoin kuin hoitomuodoissa. olen myös sitä mieltä, että aina ei ole kysymys perheongelmista, vaan jostain muusta. Mielestäni en yleistä mitään asiaa, vaan tuon esille, että miten paljon joitakin ilmiöitä -kuten perheväkivaltaa - on/on ollut ihmisillä, jotka hakevat ammattiapua.
Hyvä, kun vastasit kirjoitukseeni. Se aina selventää asioita. Sitten on parempi ajatella asioita uudelleen ja laajentaa näkemyksiään. Kuitenkin toiveeni on, että esim. sairaalahoitoon kiinnitetään enemmän huomiota, koska joillekin siitä ei ole mitään hyötyä. Sairaalahoitoon liittyy mielestäni monia eettisiä ongelmia, joita ei voi sivuuttaa. Niillä kun on hyvin iso vaikutus potilaiden kuntoutumiseen.
Taidetaanpa olla asioista samaa mieltä. :) Kiitoksia selvennyksistä.
Mitapa tuohon enaa lisaisi...
Kiitos positiivisesta palautteesta!