Olen ruvennut vihaamaan muiden vauvoja ja lapsia. Itseasiassa inhosin niitä jo ennen raskauttani, mutta vihaamaan aloin vasta raskausaikanani. Minulla ei ole siihen mitään syytä, eikä muutenkaan minkäänlaisia "huonoja-kokemuksia" lapsista. Synnytyssairaalassa ollessani minulta paloi jatkuvasti hermo muiden lapsiin, jotka itkivät jatkuvasti. Oma lapseni on erittäin rauhallinen ja itkee vain pari kertaa päivässä/ yössä. Rakastan häntä eniten koko maailmassa. Vauvani on 3kk ikäinen poika ja olen yksinhuoltaja, enkä ole koskaa tuntenut itseäni liian väsyneeksi hoitamaan vauvaani. En kykene edes jättämään lastani oman äitini hoitoon, edes pariksi tunniksi. Nyt minua inhottaa suunnattomasti muiden rääkyvät kakarat esim. linja-autossa, ettei oma poikani saa nukutuksi. Inhoa muita lapsia kohtaan on lisännyt myös se, että neuvolan-tädit, sukulaiseni ja ystäväni ylistävät vauvani ihanaa iloista ja rauhallista luonnetta, sekä minun vauvan hoitotaitojani. Mistä tämä kummallinen vihamielisyys johtuu?
Osaisiko joku selittää miksi...
mama 3kk
10204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Siitä että sairastat narsistista persoonallisuus häiriötä......
Sulla on käynyt hirvittävän hyvä tuuri lapsesi persoonan suhteen toistaiseksi. Ymmärrätkö, että vauvasi on niin pieni että asiat ehtivät muuttua vielä moneen kertaan. Oma kuopukseni oli kuin unelma 5 kk ikään, asti jolloin sairastui allergiaan ja öinen huuto ja heräilyrumba alkoi.
Jos tuossa vaiheessa käytät noin vahvaa sanaa kuin viha niin kehoitan jättämään lasten lukumäärään siihen yhteen. Mitä jos seuraava lapsi olisi huutavaa sorttia ja vihaisit sitä?
Jotkut ihmiset eivät vain kestä vauvojen itkua, siitä vihan tunne. Kaikkia paitsi kuuroja ja yli-ihmisiä itku ärsyttää jossain kohtaa. Silti sen tunteen kanssa vain pitää osata elää.
En kyllä osaa sanoa mistä johtuu, mutta todella outoa (ja huolestuttavaa) tuo on.
Sanoit että "esim. linja-autossa, ettei oma poikani saa nukutuksi".. Sinuna miettisin sitä, että joku päivä se voi olla sinun lapsesi, joka kitisee linja-autossa niin, ettei jonkun vauva saa nukutuksi. Tunteeko tuon vauvan äiti silloin inhoa sinun lastasi kohtaan? Tuskin.
Itseänikin ärsytti kun lapsi oli vauva ja heräsi kesken päikkäreiden ulkona vaunuissa nukkuessaan, kun naapurin lapset mellastivat ulkona, mutta en minä manannut heitä mielessäni maan alimpaan h*lvettiin. Lähdin sitten vain lenkille tai otin sisälle nukkumaan, ja ajattelin että tuo nyt vain on asia jolle en mahda mitään enkä haluaisikaan. Muidenkin lapsilla on oikeus elää ja lapsethan tunnetusti elävät äänekkäästi.
Oletko miettinyt sitä, että voi olla, että jonkun kitisevän lapsen äiti siellä linja-autossa mielessään harmittelee sitä, ettei jonkun vauva saa nukuttua rauhassa kun oma lapsi pitää ääntä? Itse ainakin harmittelisin, mutta ei kyllä tulisi mieleen että tuon vauvan äiti nyt inhoaa minun lastani.
Kun liikkuu julkisilla paikoilla, on vain tajuttava se, ettet ole lapsesi kanssa se maailman napa. Jos et sitä pysty hyväksymään, yritä ajoittaa käyntinne kaupungilla yms silloin, kun lapsen ei tarvitse nukkua. Toisaalta olisi hyvä, että vauva tottuisi hälinää eikä välittäisi vaikka ympärillä olisi melua.
Jotkut vauvathan nukkuvatkin paremmin meluisassa ympäristössä.
Minun lapseni tosin oli myös sellainen vauvana (ja nykyäänkin) ettei pysty nukkumaan kuin hiljaisuudessa. Siksipä en edes enää yritysten jälkeen vienyt häntä meluisaan ympäristöön päiväunien aikaan.
Se on atavistinen ilmiö siltä ajalta, jolloin emme vielä olleet nykypäivän ihmisiä, vaan elämän taistelua käyviä esi-isiä.
Oman lajin jäsenten jälkikasvut olivat uhka omalle pienokaiselle, ja ravinnon hankinta jakautui liian monien syötäväksi, jos klaanissa oli yhtä aikaa liian monta uutta jälkeläistä.
Oli siis syytä tuhota toiset vastasyntyneet, niin että omalle jäisi paremmat eloonjäämismahdollisuudet.
Kun lapsesi voimistuu ja kiinnostuu ulkomaailmasta, pääset ikävistä tunteistasi, sillä lapsi opettaa enemmän kuin uskotkaan.
Minulla on ollut sama ilmiö kissojani kohtaan. Olen erittäin eläinrakas ihminen ja kissat ovat meillä olleet jo pitkään. Ei ole ollut rajaa sillä, miten on kissoja hemmoteltu: on hulppeat kiipeilypuut, on ulkoiluttamiset ja hyvät ruoat ja kaikki. Olen kissaihminen henkeen ja vereen.
Raskaana ollessani suhtautumiseni kissoihin muuttui kummasti :( Niihin alkoi mennä hermo. En ole mitään pahaa kissoille tehnyt, mutta ne kyräilevät minua ja minä kyräilen niitä. Ei ole mielessä enää helliä tunteita kissoja kohtaan :,( enkä minä voi sille mitään. Tämä on kummallista, koska enhän minä ole sellainen ihminen - minähän tykkään kissoista ja omista kissoistani etenkin!!
Minä veikkaan että kyse on hormoneista. Kuten joku tuossa edellä jo sanoikin, ehkä tällainen kumma reaktio on perua luolassa-asumisajoilta. Ehkä äidin on pitänyt olla vihamielinen kaikkia muita tarvitsijoita ja kitisijöitä kohtaan ja keskittyä kaikinvoimin siihen omaan jälkeläiseen? Eihän siitä mitään tulisi, jos oman vauvan sijasta sitä hoivailisi kissoja ja muita pien-eläimiä?? Tai naapurin kakaroita? Ehkä tämä on luonnon tapa varmistaa, että äidiltä viimeinenkin energianripe menee sille omalle vauvalle.
Mulla oli sama ongelma kun sain poikani joka ei yleensä itkenyt kertaakaan päivässä. Ehkä 2 krt viikossa. Ärsytti toisten vauvojen inhottavat kimeät äänet tai rääkymiset kun poikani yritti nukkua. Vitutti siihen pisteeseen että teki mieli lyödä muiden inhottavia parkuvia räkänokkia jotka peläsytti poikani.
Nyt poika 1v ja on inhottava rääkyvä räkänokka kun ei saa tahtoaan läpi. Hirveä meteli mutta sen kestää kun on oma lapsi. Onneksi tuokin kiukuttelu tapahtuu ehkä kerran päivässä eikä milloinkaan muualla kuin kotona.
Ekat puoli vuotta ollaan onnenkukkuloilla ja lasta jaksaa hoitaa 24h ilman vaikeuksia. Sen jälkeen alkaa univaje sakottamaan ja yrität ottaa edes 3min tirsat sohvalla kun vauva leikkii matolla.
"joka ei yleensä itkenyt kertaakaan päivässä. Ehkä 2 krt viikossa"
Minusta tuo kuulostaa todella huolestuttavalta. Eikös se ole niin että terve vauva itkee? Tietysti liika on liikaa, mutta jos vauva ei itke kuin kahdesti viikossa, niin jotenkin se kuulostaa erikoiselta.
Ei vauvan tarvitse välttämättä itkeä ja huutaa. Jotkut äidit oppivat ennustapaan lapsensa tarpeet niin hyvin, ettei vauvan tarvitse itkeä yhtään saadakseen kuivan vaipan, ruokaa, unta, viihdykettä, syliä jne..
Terveellä lapsella ei ole esim vatsavaivoja, joten olet väärässä, jos pidät asiaa huolestuttavana. :)
Todella huolestuttavaa. Onko niin, että jos vauvasi jossain vaiheessa väistämättä itkee ja "rääkyy" alat häntäkin vihaamaan. Tai inhoamaan? Onko vauvasi ihana vain siksi, ettei itke?
On järkyttävää lukea tekstiäsi ja tarvitset ehdottomasti ammattilaisen apua. Jos oikeasti rakastat lastasi, haet apua itsellesi mahdollisimman pian.
En missään nimessä ala vihaamaan tai inhoamaan omaa lastani, kun hän itkee. Oma lapseni on kaikinpuolin ihana ja rakkain minulle koko maailmassa. Koko tekstin pointti oli se, että miksi tämä vihan-tunne kohdistuu MUIHIN LAPSIIN. Tätä kohtaa ilmeisesti edellinen kirjoittaja ei oikein ymmärtänyt. Ja kyllä, minulla on ammattiapua vakavan paniikkihäiriöni takia.