Kuinka monta "ex-heteroa"

Täällä yksi, vasta reippaasti aikuisena, päällä 30 vuotiaana tiedostin olevani muuta kuin hetero. Ihastuminen ja kiinnostus naiseen ehkä herätti tietoisuuden omasta biseksuaalisuudesta. Lisäksi kiinnostus miehiin on hiipunut yleisellä tasolla, enkä nyt kaipaa miestä tai koe kiinnostusta miehiin. Nykyiseen identiteettiin olen kaiketi kasvanut ja kypsynyt pikkuhiljaa. Asiaa pohdittuani olen toki tiedostanut, että jotakin merkkejä naisiinpäin olemisesta on ollut aiemmin, Tosin vasta naisihastumisen ja miesinnostuksen hiivuttua havaitsin oman " ei heteroseksuaalisuuden" selvemmin.

Toki ns. heterona ollessani en kokenut olevani mikään ylettömän heteroseksuaalinen ja vaikka sinänsä ihastuin miehiin, en ole kokenut miesvartaloa kovin eroottisena.( Ehkä em. selittää sen että en miesten kanssa " juttuja " tehdessäni koskaan ollut erityisen kostea tai en aina edes kostunut ollenkaan)
Vaikka identiteettiä ei kysytty, niin olen bi/panseksuaali. Sanon näin siitäkin huolimatta, että en koe enää kiinnostusta miehiin. Mutta lesbo identiteetti ei sovi ja uskon, että jos olisin ollul lesbo, olisin kaiketi ihastunut naisiin jo teininä.

No, itse olen vieläkin nuori (18 vuotta tulee täyteen juuri), mutta vasta vähän aikaa sitten tajusin olevani kiinnostunut naisista... Olen kasvanut koko ikäni uskonnollisessa perheessä, eikä nuorempana juolahtanut mieleenkään, että tyttöön voisi ihastua. Ensimmäisen kerran taisin iskeä silmäni samaan sukupuoleen 12:n vuoden iässä, en silloin tosin ymmärtänyt olevani ihastunut, kun eihän se olisi ollut mahdollista.
Samanlaisia on vuosien varrella ollut useampiakin, varsinaisesti tajusin suuntautumiseni vasta ihastuttuani hyvän ystäväni serkkuun noin vuosi sitten. Siinä vaiheessa pälkähti mieleen, että saattaisin olla bi/lesbo. Ei se kyllä minään järkytyksenä tullut, totesin vaan, että näinhän se on:)

En varsinaisesti ole koskaan pitänyt itseäni täysin heterona,
koska en ole kokenut ihastumisen tunteita miehiin tai kokenut
heitä kiihottavina.

Mutta, en valitettavasti ole aikaisemmin pystynyt myöntämään itselleni olevani lesbo ennen kuin nyt. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut monia laukaisevia tekijöitä, jotka ovat vihdoin ja viimein pakottaneet katsomaan totuutta silmiin, kun faktoja ei käy kieltäminen.

Vaikka välillä koen surua, että elämää on kulunut hukkaan. Koen saaneeni uuden alun ja mahdollisuuden elämään. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, miltä tuntuu olla korvia myöten ihastunut tai kun sukat pyörii jaloissa.
Se on aika huumavaa, kuplivaa, mutta välillä myös raastavan suloista.

Elämä tuntuu ihanalta ja elämisen arvoiselta, verrattuna "entiseen", jota voisi
kutsua jonkinlaiseksi semi-elämäksi.

Minulla on aina ollut tunne että pidän naisista, ja eräs ihana tyttö lopulta auttoi minua löytämään itseni. Joskus nuorempana menin kavereiden mukana näihin poikajuttuihin, mutta ne eivät oikeasti tuoneet semmoista lämmintä oloa.
Miksi en koskaan enää törmää häneen? Joskus saatamme kohdata jossakin, mutta hän ei tiedä että pidän hänestä, katseet ja kaikki. Hän on varmasti täysin hetero.

Täällä yksi yli nelikymppisenä tajunnut, että enhän minä hetero olekaan. Olen kyllä ollut pari kertaa ihastunut naiseen mutta ne ovat olleet ohimeneviä enkä ole niiden eteen mitään tehnyt. Jotenkin ajattelin että kaikilla heteroilla on näitä kokemuksia mutta ei niin kai olekaan. Naisten kanssa sänkyyn meneminen ja seurustelu ei kuitenkaan tullut edes mieleen ennenkuin rakastuin yhteen naiseen aivan mielipuolisesti. Miehen kanssa ei ole koskaan tuntunut samalta, vaikka rakastunut olen miehiinkin. Miesvartalo ei myöskään ole koskaan saanut sellaista tunnetta aikaan kuin naiset nykyään. Tunteet naisia kohtaan ovat paljon kokonaisvaltaisempia kuin aiemmin miehiä kohtaan. Tajusin heti että näin minun kuuluukin tuntea, vaikka vaikeaa on välillä ollut kun ei muutos heterosta lesboksi voi tietenkään kivuton olla. Tunnen siis olevani nyt lesbo, koska en tunne miehiin minkäänlaista seksuaalista kiinnostusta. Menneisyydestäni huolimatta. Olen myös löytänyt syitä myöhäiseen heräämiseeni. Nuoruudessani pikkukaupungissa homous oli kamala asia ja kauhea kohtalo. Perheemme henkinen ilmapiiri ei myöskään rohkaissut tuntemaan oikeaa itseään. Minusta kiinnostuneita miehiä vain tuli eteen joten heidän myötään "siirryin" heteropuolelle. Uskon nykyään että en ollut aiemmin valmis olemaan oma itseni. Vähän surullista mutta en osaa katua. Elämä meni näin mun kohdalla. Nyt olen melkeinpä syntynyt uudestaan.

En ole koskaan pitänyt miehiä seksuaalisesti kiinnostuavina, en näe miesvartalossa mitään eroottista. Silti muistan muutaman poikaihastuksen jotka kaikki ajoittuivat välille ala-asteen loppu---lukion alku, mutta ne voi laskea kaikki yhden käden sormilla. Näin heidät enemmänkin romanttisessa mielessä, mutta mitään läheisyyttä/halailua enempää en heidän kanssaan olisi halunnut.

Siinä sivussa olen aina ihastunut naisiin, muistan iskeneeni silmät tyttöön ensimmäisen kerran jo 7-vuotiaana. Mitään identiteettikriisiä ei missään vaiheessa ollut, koska olen aina pitänyt naisiin ihastumista normaalina. Tosin en kyllä hehkuttanut ihastuksistani kavereilleni samalla tavalla kuin he puhuivat pojista. Pidin asian omana tietonani enkä ollut siitä moksiskaan, vaikka olihan sitä välillä vaikea peittää jos oli korviaan myöten rakastunut rinnakkaisluokan tyttöön :D

Vasta lukiossa aloin kunnolla miettiä seksuaalista suuntautumista, aiemmin en jaksanut miettiä mihin lokeroon kuulun. Kun tiedostin viimein että kyllä ne naiset kiinnostaa ja VAIN naiset, niin kaapistatulemisen paineet iski siinä vaiheessa. Tajusin että jossain vaiheessa elämääni minun on pakko kertoa muillekin olevani lesbo, varsinkin kun niitä poikaystäväuteluita olin saanut kestää jatkuvasti. Aiemmin ignorasin ne mutta siinä vaiheessa ne alkoivat ärsyttää toden teolla kun tiedostin oikean suuntautumiseni lopullisesti. Pelotti, miten muut suhtautuvat asiaan ja vatvoin sitä päässä ihan liikaa. Muutama ystäväni tietää jo suuntautumiseni, mutta kaapistatulo jatkuu silti varmaan koko loppuelämän, aina kun tutustuu uusiin ihmisiin.

Itse olen juuri viimeisen vuoden ajan käynyt jonkinlaista kriisiä seksuaalisuudestani(olen nyt 20.v). Ihastuin naiseen vuosi sitten ja siitä on pikkuhiljaa ajatukset lähteneet luisumaan enemmänkin naisiin päin. Minulla oli silloin elämässäni takana eräänlainen kriisi, johon oli kuulunut vahvasti se että minun äitini oli kokoajan yrittänyt työntää minua polulle, joka ei sovi minulle(opiskeluun liittyen jne). Lopulta sain hermoromahduksen ja minun piti ryhtyä työstämään asioita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisen masennuksen. Kun oli päässyt alkuun itseni etsinnässä, tämä ihastuminen tapahtui ja sen jälkeen olen huomannut löytäväni monista muistakin naisista viehettäviä piirteitä. Haluan tässä kohtaa myös huomioida että seksuaalinen herääminen minulla on tapahtunut vasta 19.v(masturboin silloin ensimmäistä kertaa, vaikka aluksi tunsin syyllisyytä), koska perheeni on ollut hyvin kahlitseva ja minä taas pyrin kaikin puolin olemaan juuri sellainen kun minun toivottiin olevan.

Ainoastaan yksi asia häiritsee minua tässä uuden puolen löytämisessä; monet myöhäisheränneet sanovat että ovat kokeneet ihastuksia tai jotain tunteita naisia kohtaan jo nuorena(ja ovat sitten kieltäneet ne tai jättäneet huomiotta), tai huomanneet muita merkkejä ilmassa, mutta minulla ei ehdottomastikaan ole tällaista ollut. Olen ainoastaan ihastunut miehiin, vaikka useimmiten feminiinisen näköisiin sellaisiin. Mutta Miehiin. Ja minä myös koin koko LGBT maailman itseeni kuulumattomaksi. Eli aika hyvin hämmennetty soppa minulla on käsissä. Toisaalta tuntuu kuin olisin juuri löytänyt itseni ja tunnen itseni vahvemmaksi kuin ennen. Mutta toisaalta tuntuu että olen ehkä väärässä itseni suhteen koska en ole koskaan aikaisemmin tuntenut näin?

En tiedä olenko bi vai lesbo, mutta tällä hetkellä tunnen että sana hetero ei ainakaan kuvaa minua.

Täälläkin yksi, joka on elänyt heteroelämää ja luopunut siitä, kun ei sitä vaan saanut istumaan omiin nahkoihin millään, vaikka kuinka yritti. Ihastunut olen sekä miehiin että naisiin, tai niin olen ainakin aikaisemmin luullut. Miehet vaan ei ole saaneet mun kehossa aikaan mitään reaktioita (niin että lasketaanko sitä ihastumiseksi, jos se on vaan pään sisällä, eikä ollenkaan kaulasta alaspäin?). Ja naisia en ole uskaltanut edes lähestyä ennen kuin nyt yli kolmekymppisenä, joten en tiennyt että jotain muuta, jotain näin todellista, voi olla olemassa. Ihan nuorena en tajunnut että mitään muuta kuin heteroita on olemassa, ja 19-vuotiaana huomasin tykkääväni tytöistä eli ajattelin olevani bi.

Ja tavallaan se oli se yksi nainen, joka tämän vyyhdin sai lopulta aukeamaan, vaikka esim halu suudella naista oli tullut vastaan jo aikaisemmin. Tähän ihanaan naiseen olin ihastunut vuosikausia, mutta mitään en tehnyt koska niin ei vaan kuulu tehdä... Sitten kun olin heittänyt romukoppaan jo kaikki muut asiat, joita tein vaan koska pitäisi, ja tämä nainen teki aloitteen, se oli menoa se.

Minulla on ollut 3 ex-heteroa! Niiden nimet oli Ping, Pang ja Pong. Kiinalaisia.

Tässäpä eräs ns. myöhäisherännäinen. Vuosia ehti kulua turhan paljon ennenkuin uskalsin irrottautua ympäristön paineesta. Paikkakunnan vaihto ja uusi elämä, uusine tuulineen mahdollistivat sen, että uskalsin tulla ulos kaapin takanurkasta, alimmaisen hyllylevyn alta. Ensimmäinen kongkreettinen kokemus naisen kanssa vasta 45 vuotiaana. Seurasi vuosien ihmettely ja sulattelu asian suhteen. Sitten totaalinen rakastuminen ja yhteiseloa on nyt kestänyt viisi vuotta rakastamani naisen kanssa.

Minä heräsin vasta 38v tunnustamaan lesbouteni.Mietin omaa seksualisuutta n.8v.
Oli ankara ja uskonnollinen kotikasvatus.En ole vielä kumppania löytänyt,mut muutamia tapailuja ollut.

Olin teini-ikäisenä hyvin ihastunut parhaaseen ystävävääni(niin fyysisesti kuin romanttisellakin tasolla) ja hän särki sydämeni kun löysi poikaystävän. Sen jälkeen vähän niin kuin blokkasin kaikki tuommoiset ajatukset, ympäristö "auttoi" kyllä hyvin siinä (perhe ei todellakaan hyväksynyt homoseksuaalisuutta), kunnes vähän myöhemmällä iällä n. 18- 19-vuotiaana rupesin taas pohtimaan omaa seksuaalisuuttaani, kun ihastumisia naisiin alkoi taas tulla. Nyt viimein 24-vuotiaana olen myöntänyt täysin asian itselleni ja myös muille, tulin kaapista tässä alkusyksystä.

Yli kolmekymppisenä vasta, sitä ennen miehiä, sitten tuli ensimmäinen nainen ja hänen kanssa edelleen yhdessä :)

Olin umpihetero kunnes opiskelukaveri ihastui muhun ja siitä alkoi monivuotinen suhde. Hän lähti sitten miehelään ja päätin ettei enää ikinä naista.

Kunnes sitten rakastuin tulisesti naiseen ja tällä tiellä sitä ollaan.
Heteroaikana mulla oli älyttmästi miessuhteita.

Here I am, varhaisteini-iän pokailin poikia, 15v rakastuin ystävääni ja aloimme seurustella. Totuutta oli vaikea itselleen myöntää, ja kesti kauan hyväksyä uusi identiteetti. Aluksi kuvittelin, että se on vain se yksi tyttö, jos hänestä joskus eroaisin nii miehiin lankeaisin. Mutta kummasti nykyisin kiinnostaa vain ja ainoastaan kuumat naiset!

Ymmärsin olevani kiinnostunut naisista vasta n. 25vuotiaana,
vaikka ihastuin jo lapsena tyttöihin samanlailla kuin poikiin.
Ennen kuin ymmärsin olevani kiinnostunut, ajattelin tyttöjä/naisia poikien/miesten kautta, ikäänkuin olisin sitä sukupuolta. Ajattelin itse olevani (normaali) hetero ja että nää oli vaan tälläisiä ajatuksia, joita ajattelin naisista miesten näkökulmasta, ei suoraan omia ajatuksia heistä.. Ajattelin naisia miesten kautta mm. kiihottuakseni, mutta en sittenkään hoksannut mitä olin..

Täällä yksi. Oon tosin aina himan "pelännyt" olevani kiinnostunut myös naisista, mutta koska en ole halunut erottua joukosta olen aina sivuttanut ne tuntemukset. 25-vuotiaana myönsin asian itselleni ja johtui siitä, että koin samantapaisen ihastumisen, kuin mitä aijeminkin olin kokenut, mutta kohde oli myös ihastunut minuun. Enhän mä enään voinut itseltäni kiletää totuutta siinä vaiheessa. Vaikka pelottikin naista lähestyminen, oli se paras päätös minkä olen koskaan tehnyt. Tuntui siltä, että iso kivi olisi tipahtanut harteilta. :)

minä heräsin vähän päälle parikymppisenä, vaikka lapsuudesta asti olin ollut ihastunut tyttöihin, en osannut tulkita niitä tunteita. Vaikeaahan se on silloin, kun ei ole mitään roolimallia, minun perheeni on konservatiivinen, ja olen heille vielä kaapissa. Tämä ei haittaa, koska asun heistä kaukana ja olen sinkku.

Olen yrittänyt muutaman kerran seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta se alkaa aika nopeasti inhottamaan. En tiedä olenko bi vai lesbo, luulen että jälkimmäinen, mutta en mielellään ala lokeroimaan itseäni.

Olen 29-vuotias ja viimeisen parin vuoden aikana olen pohtinut valtavasti seksuaali-identiteettiäni. Olen "aina" tiennyt olevani vähintäänkin bi, mutta silti olen löytänyt itseni heterosuhteista. Vaikka takanani onkin muutama pitkä miessuhde, niiden pohjavire on ollut ennen kaikkea kaverillinen. En ole koskaan saanut esimerkiksi orgasmia ja yleensäkin seksistä on jäänyt tyhjä ja surullinen olo. En tiedä miltä tuntuu haluta kumppaniaan ja vaikka olenkin haaveillut lapsista "sitten joskus", olen kuvitellut itseni yksinhuoltajaksi. Mies ei vain ole sopinut näihin ajatuskuvioihini ja vierailtuani ensimmäistä kertaa sateenkaariperheessä ymmärsin miksi; kaikki näytti ja tuntui ensimmäistä kertaa oikealta.

Haaveilin pitkään naisen suutelemisesta. Romantisoin sitä parhaan kykyni mukaan vuosikaudet ja kun se viimein tapahtui puitteet olivat kaikkea muuta kuin täydelliset. Mutta mitä suudelmaan tuli, se oli aivan täydellinen. Muu maailma hävisi ympäriltämme enkä ollut koskaan aiemmin kokenut mitään vastaavaa.

En ole koskaan käynyt treffeillä, seurustellut tai rakastellut naisen kanssa, mutta koen olevani lesbo. Ihastunut olen kyllä. Juuri niin että koko keho tuntuu menneen ihan sekaisin sen ihanimman naisen läsnäollessa ja tuntuu kuin paikallani olisi jonkinlainen pahvinen minä, joka ei juuri osaa puhua muusta kuin säästä (jos siitäkään). Jotenkin eteneminen on tuntunut mahdottomalta, osaltaan olosuhteiden pakosta ja osaltaan siksi että seuraava askel on tuntunut niin suurelta, kokonaisvaltaiselta... ja todella pelottavalta.

Viimeinen miessuhteeni päättyi, kun ymmärsin etten voi enää kieltää itseäni. Lisäpotkua antoi toki ihastuminen erääseen naiseen. Olosuhteet olivat ja ovat valitettavasti sellaiset, etten ole uskaltanut lähestyä häntä, vaikka tiedänkin hänen pitävän naisista.

Voimaa ja vertaistukea olen saanut netistä (tosin tämä palsta on valitettavasti ollut paikoitellen kaikkea muuta kuin voimauttava ja rohkaiseva), kirjoista ja tapahtumista. Sen sijaan vihapuheen määrä on yllättänyt, esimerkiksi työpaikalla. Tekemistä siis riittää varmasti loppuelämäksi.

Ala-asteikäisenä harvemmin tuli edes ajateltua mitään seksuaalisia suuntautumisia, tosin 10-v ihastuin kevyesti yhteen tyttöön ensimmäistä kertaa. Olin ihan hämilläni, koska olinhan " ihan normaali 100% hetero" =) Noh se unohtui, mutta vuoden päästä ihastuin taas tyttöön ja sillä kertaa hälytyskellot soivat, että eihän tässä mitään heteroita olla. Nykyään koen olevani yhä enemmän naisiin päin, enkä usko että tulen enää koskaan pitämään itseäni täysin heterona.

Mie oon aina ihastunut ihmisiin.
noin 7 vuotiaana oon ollu ihastunut pari vuotta vanhempaan poikaan ja samoihin aikoihin noin 25 vuotiaaseen naiseen!

Parikymppisenä yritin etsiä miestä (oon siis nainen), ja löysinkin vihdoin. Olin rakastunut! tein pari lasta mutta tiedostin koko ajan et ihastun naisiin ja haluan loppupeleissä naista enempi kuin miestä.
Nykyisin elelen yksin, ei vaan oo tullut kohdalle sitä naista joka veis jalat alta...

Ei sitten järkevämpiä aiheita löydy?

Itse en oo koskaan ollu ihastunut varsinaisesti keneenkään naiseen, oon aina ollut (tälläkin hetkellä) miesten kanssa. Viimeisen vuoden (yli?) oon kuitenkin tapellut pääni sisällä tän asian kanssa, seksistä en ole oikeestaan koskaan erityisesti nauttinut miesten kanssa, ja päässä sekä unissa pyörii vain naiset.
En oo eroottisessa mielessä ikinä suudellut naista, saatika mitään enempää. Silti en saa sitä pois päästä, ja oon huomaamattani (vahingossa?) ruvennut kiinnittämään huomiota enemmän naisten kroppiin.
Silti en ainakaan tällä hetkellä pystyisi kuvittelemaan esim. seurustelevani naisen kanssa.. Nää on hienoja ja tosi helppoja juttuja onneks. -.-

Täällä jotkut näistä jutuista on kuin mun elämästä. Mää tulin kaapista 2 vuotta sitten(oon nyt yli 30) . Aluksi ajattelin olevani biseksuaali, mutta mitä enemmän asiaa aattelin sitä vähemmän tunsin sitä mun identiteetiks. Olin ajatellut joskus aikaisemmin, et oonkohan sittenkin lesbo, mutta vasta tänä vuonna alkukesällä mulle kunnolla valkeni, et oon lesbo. Ja lesbona mun on hyvä olla. Ennen sitä, kun 2 vuotta sitten myönsin itelleni pitäväni naisista, olin vuosikausia ahdistunut, elin kuin turkiseläin joka on 24/7 liian pienessä häkissä. Olin myös ummessa fyysisestikin, en oikein osannu arvostaa itteäni naisena enkä tuntenu itteeni seksuaalisesti. Määkin olin silloin, kun elin jatkuvasti ahistuneena ja yritin vielä kovasti ihastuu miehiin ja kiihottuu heistä rutikuiva ja paikat oli ihan kireet(kerran gynegologi sanoi, ettö onkohan mulla emätintä ollenkaan), mut nyt kun ei enää samalla tavalla ahista ja kun tiiän mikä oon, niin en oo enää koko ajan kuiva eikä mun paikoissa mitään vikaa oo. Mää oon aatellu, et olin sulkeutunu ja kuiva niin henkisesti kuin ruumiillisesti, kun mun ruumis ei ollu valmis vastaanottamaan ketään miestä. Nyt kun aattelen naisii, niin mun ruumis reagoi ihan eri tavalla. Et kyllä musta nainen vielä tuli.

Lapsena ja teininä en oikein katellu poikia enkä halunnu jutella heistä. Kun monet tytöt kiinnostu pojista ja alko seurustelemaan, mulla ei koskaan ollu ketään. Jotain ihastuksia oli ja ihastumisen yrityksiä, mut ei enempää, ja jos yritin ajatella seksiä miesten kanssa, niin enpä kiihittunu, jos aina ees aattelin mitään seksiä. Lapsena jo aattelin, että jos mää joskus harrastan seksiä jonkun kanssa, niin sen on parempi tapahtua litteellä alustalla eli toisen naisen kanssa.

Ja mää en sanois olevani ex-hetero, koska kaikki asiat huomioon ottaen en mikään hetro koskaan oo ees ollu.

Mä oon ollut täysin hetero. Kunnes eräs nainen tuli vastaan. Maailma pyörähti ympäri ja siitä asti olen häntä ajatellut. Ja ajattelen vieläkin vaikka tapahtumasta on jo vuosia vierähtänyt. Nyt ehkä jo rohkeus riittäisi asian kertomisen, mutta taitaa jäädä ikuisesti vain oman pääni sisään. Ehkä joku tulee vielä vastaan. Ja ikä lähestyy neljäkymmentä.

Hei, Täällä kirjoittelee yks joka on hiljattain rakastunut naiseen.
Olen himpun yli 40 ja olen tällä hetkellä avioliitossa miehen kanssa. Meillä on pieniä lapsia.
Se, minkä olen nyt kokenut, on järisyttänyt mun koko maailman. Vuosien varrella olen pari kertaa ihastunut naiseen, mutta jossain alitajunnassa työnsin ajatukset pois. Nyt kun olen ollut naisen kanssa, ymmärrän paljon menneisyydestäni. Miksi heterosuhteissa on aina tuntunut, "et jotain puuttuu". Ensimmäinen pitkä suhde kariutui siihen, et meistä tuli kämppiksiä. Sitten tämä nykyinen pitkä suhde.. Tuli lasten aika ja kaikki vaan jotenkin meni. Mutta taas muutama vuosi sitten, kun vauva-aika alkoi olla ohi, huomasin seksuaalisen kiinnostukseni lopahtavan (eikä se koskaan ole ollut mikään vau-kokemus mulle). Vaikka rakstankin miestäni paljon. Hän on ihana puoliso ja rakastava isä. Silti koin, että jotain puuttuu, tai että minussa on jotain vikaa kun en vaan halua häntä seksuaalisesti. Olen ollut "hyvä vaimo" ja harrastanut seksiä mieheni kanssa, vaikka ei olisi tehnyt mieli.
Nyt tiedän syyn. En todellakaan ole aseksuaali, päinvastoin. Vasta naisen kanssa oleminen sai minut tajuamaan tämän. En edes tajunnut, millaista oikeasti voi olla. Miten hulluna sitä voi ollakaan johonkin ja haluta toista niin älyttömästi ja kokonaisvaltaisesti. Tuntea kuinka koko universumi huutaa: KYLLÄ!
Avioliittomme on tällä hetkellä vaakalaudalla. Kiellänkö itseni ja elän lapsilleni vai eroanko ja olen rehellinen itselleni eka kertaa ikinä? Onko minulla tässä tilanteessa lupa olla onnellinen?
Tuntuu että pää hajoaa. Mieheni tietää tästä kaikesta. Tietää, että minulla on naisen kanssa suhde. Ja on tietenkin täysin rikki tästä. Toisen satuttaminen on minulle niin vaikeaa. Mutta silti teen sitä nyt jatkuvasti.
Haaveilen elämästä tämän naiseni kanssa ja molemmilla on vahvat tunteet. Haluamme toisemme.
Mutta miten ihmeessä voin rikkoa kaiken?
Pelottaa myös miten perheemme reagoisivat asiaan. Olemme kaikkien silmissä "se täydellinen perhe". :(
Välillä tämä ahdistus saa niin suuren otteen, etten tiedä jaksanko edes seuraavaan päivään.
Tiedän vain, että olen nyt löytänyt itseni. Ja kyllähän se on hämmentävää.
Olisi ihana kuulla ja keskustella muiden kanssa, jotka ovat käyneet samoja juttuja läpi.
Tiedän, että meitä perheellisiä äitejä on paljon, jotka kamppailevat saman asian kanssa.

16v oon nyt ja oon bi älysin sen 13vuotiaana kun ihastuin luokkalaiseen tyttöön se ihastus kesti 1v ja siin sit ei ollu mitään vähää aikaa mut 8lk ihastuin samalla luokalla olevaan aivan älyttömän mukavaan kauniiseen tyttöön... pikkuhiljaa tunteeni häntäkohtaan vaan kasvoi ja kasvoi ja lopulta rakastuin häneen. Tälläkin hetkellä ajattelen kuinka ihanaa ois suudella hänen kanssaan. Pahinta on että hän on kaverini tällä hetkellä. On niin ihana halata häntä tuntuu kun sydän pysähtyisi. Vaikeinta on ajatella asiasta kertomisesta hänelle mutta aion kerätä voimia siihen!