Mä luulen ymmärtäväni millaista on olla narsisti. Luin aiheesta tuossa netistä erilaisia julkaisuja ja mieleeni tuli eräs vaihe lapsuudestani..
en muista ikääni tarkalleen... luulen sen olleen about 6-7 v. Muistan ajasta että hetken silloin tunsin olevani maailman kaunein ja parhain kaikessa. Pukeuduin mielelläni juhlahameisiin ja koruihin. peilailin itseäni peilistä ja pidin itseäni maailman kauneinpana lapsena jonka tiesin. Haaveilin että varmasti voittaisin missikisat ihan helposti (olin niitä seurannut lähi aikoina silloin tv:stä)
Silloin tuli tv:stä näitä tenavatähti kilpailuja ja se sai mut innostumaan leikkimään sitä kotonakin. Muistan luulleeni että mulla on maailman kaunein laulu ääni. Lauloin mielelläni naapureille postilaatikoiden luona ja halusin ihailua siitä kuinka mahtavan kaunis ja upea ääninen olin.
Se tunne oli mielettömän upea. tuntui kuin olisin maailman napa.. valitettavasti se kehitysvaihe meni myös ohi ja totuus asioiden oikeasta tolasta kolahti pää nuppiin aikas rajusti. Ulkonäköäni en juurikaan hetken päästä miettinyt, enkä misseydestä tai prinsesssana olosta enää haaveillut mutta laulu ääneni luulin olevan ihan hyvä..
KUNNES.. koulussa tuli tilanne jossa laulu äänestäkin annettiin arvosana. murska tuomiohan mulle pienelle koululaiselle tuli. arvosana oli 6 ja koulun kuoroon ei mitään asiaa. Silloin hävisi se viimeinenkin suuri luulo itsestäni.
Tämä kai normaali vaihe lapsen kehityksessä, mutta narsististahan sanotaan että osa hänestä on jäänyt lapsen kehitystasolle. Luulen että tuo mun muistikuva omasta narsistisesta ajasta lapsena vastaa aika paljon sitä mitä narsistinen aikuinen kokee.
en muista ikääni tarkalleen... luulen sen olleen about 6-7 v. Muistan ajasta että hetken silloin tunsin olevani maailman kaunein ja parhain kaikessa. Pukeuduin mielelläni juhlahameisiin ja koruihin. peilailin itseäni peilistä ja pidin itseäni maailman kauneinpana lapsena jonka tiesin. Haaveilin että varmasti voittaisin missikisat ihan helposti (olin niitä seurannut lähi aikoina silloin tv:stä)
Silloin tuli tv:stä näitä tenavatähti kilpailuja ja se sai mut innostumaan leikkimään sitä kotonakin. Muistan luulleeni että mulla on maailman kaunein laulu ääni. Lauloin mielelläni naapureille postilaatikoiden luona ja halusin ihailua siitä kuinka mahtavan kaunis ja upea ääninen olin.
Se tunne oli mielettömän upea. tuntui kuin olisin maailman napa.. valitettavasti se kehitysvaihe meni myös ohi ja totuus asioiden oikeasta tolasta kolahti pää nuppiin aikas rajusti. Ulkonäköäni en juurikaan hetken päästä miettinyt, enkä misseydestä tai prinsesssana olosta enää haaveillut mutta laulu ääneni luulin olevan ihan hyvä..
KUNNES.. koulussa tuli tilanne jossa laulu äänestäkin annettiin arvosana. murska tuomiohan mulle pienelle koululaiselle tuli. arvosana oli 6 ja koulun kuoroon ei mitään asiaa. Silloin hävisi se viimeinenkin suuri luulo itsestäni.
Tämä kai normaali vaihe lapsen kehityksessä, mutta narsististahan sanotaan että osa hänestä on jäänyt lapsen kehitystasolle. Luulen että tuo mun muistikuva omasta narsistisesta ajasta lapsena vastaa aika paljon sitä mitä narsistinen aikuinen kokee.
Vastaukset 13
Vanhimmat
myös ns. narsismia (tosin varmaankin ihan tervettä sellaista vielä) on sellainen toiminta esim. että plussaa täälä omia kommenttejaan. itserakkaus ja oman mielipiteen tykkäys.. toisen itsestään eriävän mielipiteen miinustaminen.. sehän juurikin oon sitä narsismia parhaimmillaan. (ei tarkoita että ihminen olisi narsisti vaan että ihminen tykkää itsestään.joka edelleen on tiettyyn pisteeseen asti ihan hyväksyttävää ja tervettä.)
Terve itsestä tykkääminen on sitä, että tykkää myös muista yhtä lailla. Sairas itsetykkääminen on saatu toisia väheksymällä, alentamalla ja aliarvostamalla.
Olisikin tuota, niin ei olisi niin paljon ongelmia.
Jos sinä olisit tuossa iässä nähnyt kuolevan linnun tai koiranpennun, niin olisit tullut murheelliseksi, tuskin tuossa iässä olisit myöskään varastanut, harrastanut fyysistä väkivaltaa, tuntenut kateutta kaikkia kohtaan...
Narsistit ovat ikävä kyllä paljon pahempia :(
Kyllä tuohon ikään kuului kateutta. Muistan hyvin että kun pikkusisko sai uuden barbin niin mä tulin kateelliseksi koska sillä nukella oli hyvin kaunis vaaleanpunainen hame. kateuksissani piilotin sen hameen kaminan takaakse.
Pikkusisko itki ja huusi kun ei seuraavana päivänä löytänyt sitä barbin hametta. vanhemmat etsi sitä aamulla hikihatussa ennen tarhaan &töihin lähtöä.
Mulle tuli syyllinen olo sitä itkua ja vanhempien tuskailua katsoessa että lopulta hain sen itse takasin. Ja annoin siskolleni.
Samassa iässä myös kateuksissani jotain pientä saatoin kaverilta tai tarhasta ns. varastaa. esim. barbin kengät tai kindermuna sormuksen.
Myöhemmin tajusin sen asian olevan väärin ja toiminta loppui. Silloinkin jollain tasolla ymmärsin että en oikein tee koska muistan piilotelleeni niitä vanhemiltani.
Joskus aikuisena luin aiheesta jotain ja ymmärsin että aika yleinen lapsen kehitykseen liittyvä vaihe. Varastelua ei minulla enää teini iässä ollut ja kouluikään päästessäni se loppui.. mutta kyllä sitä vielä aikuisenakin mietin välillä että olinko vähän vinksahtanut lapsi kun sillai toimin.
Nykyajan mittapuun mukaan sinua on laiminlyöty koska vanhempasi eivät ole vieneet sinua terapiaan. Ehkä hyvä niin. Se mikä oli ennen normaalia ja kehitykseen kuuluvaa, on nykyisin merkki sairaudesta ja kaikesta muusta mahdollisesta pahasta.
Vanhempasi ovat päässeet helpolla kun tekivät/saivat sinut aikoinaan, eikä vasta nyt :)
Se on toi kaiken sairaalloistaminen mikä on meikäläistä ihmetyttänyt jo pitkään.
Jos ei oo hymynaama ja "oikeanlainen" koko ajan, eiku pilleriä naamaan tai joku diagnoosi nyt vähintäänkin. Ihmisten pitäis jotenkin olla heti valmiina ja käsi lipassa eikä "sekoilla" itteään enemmän tai vähemmän raiteilleen.
Eiköhän noi penskatkin oo aina tehnyt jos jonkinlaisia kolttosia ja kuulunee normaaliin kehitykseen sekin. Mun mielestä mikään pettäminen, jättäminen tai väkivaltakaan ei tartte aina sitä diagnoosia kylkeensä.
Totta kai väkivaltaan tai esim kiusaamiseen pitää puuttua mutta kuinka epäinhimillistä se on, sitä en tiedä.
Niin.. jos asiaa pidemmälle miettii niin ollaanhan me ihmiset kautta historian ratkaistu ristiriitoja esim. sotimalla. väkivaltaa on kautta aikojen ollut ihmisten historiassa terveillä ja vähemmän terveillä.
Ihmissuhteet päättyy, tulee näkemys ja mielipide eroja.. rakkaus loppuu.. ja siksi jompi kumpi jättää tai katkaisee välit ystäväänsä. Syynsä hällä siihen ja toisinaan ihmiset ei vain syystä tai toisesta halua asiaa selventää. Ei se sairasta ihmisestä tee.
pettäminen voi tapahtua myöskin monenlaisista syistä. väärin toiminta on mutta ihminen on erehtyväinen. ei kukaan meistä virheetön ole. tärekintä kai on se että tuntee syyllisyyttä, katumusta ja ymmärtää tehneensä väärin ja yrittää tulevaisuutta kohden parantaa tapansa.
itse olen monenmoisia virheitä elämässäni tehnyt ja myöskin tekemisilläni toisia loukannut mutta myöskin läheisiltäni anteeksi pyytänyt ja saanut. elämässä me jokainen ollaan elämän eka luokkalaisia. ja virheiltä ei silloin voi välttyä.. välillä sitä loukkaa toisia tahtomattaan tai vähän vahingossa.. itse välillä olen saattanut toimia tai sanoa jotain ennen kuin olen asiaa tarkemmin harkinnut ja ajatellut... ja toisinaan olen toiminut väärin koska ei ole ollut riittävästi elämän kokemusta ja elämän tuomaa viisautta..
Eiköhän se ihminen nimenomaan älynsä vuoksi ole se vaarallisin ja väkivaltaisin.
Väkivaltaankin voi olla todella monta syytä, onko ne hyviä, se ei ole oleellista. Niin vain on. Ja sillä on ihmismaailmassa moniamonia muotoja.
Sitten on muuten vielä olemassa nekin ihmiset, jotka eivät vain näe "moniavioisuudessaan" mitään väärää. Ehkä silloin pitäisi vain keskittyä lähinnä sopivan ja samoin ajatttelevan kumppanin löytämiseen jotta ristiriitoja ei niin tulisi.
Kun ihminen opettelee "ihmiseksi", siinä saa ohikulkijat joskus vähän osumaa. Se ei reilua tietenkään ole mutta näin se menee. Kokemuksen ja iän myötä nimenomaan voi oppia olemaan vähemmän haitallinen ympäristölleen ;)
Sitten on kuitenkin niitä ihmisiä, vaikkei narsisteja oliskaan, jotka eivät vain tajua syy-seuraus-suhdetta omien tekemistensä kanssa ja näin näkevät toiset syylliseksi milloin mihinkin ongelmaansa.
Jos ajatellaan vaikka kaltoinkohtelusuhdetta, jossain muodossaan, niin perinteinen tie on se, että koetetaan muuttaa sitä toista, selittää, vaatia oikeudenmukaisuutta ja koetaan toisen tuhoavan elämän. On olemassa ihmisiä jotka niin tekevätkin, siis tuhoavat, mutta en oo ollenkaan varma tajuaako ihminen sitä aina koska ei näe metsää puilta.
Voidaan ajatella että narsisti(kin) tuhoaa oman elämänsä, kuten uhrikin. Siinä sitten niitä mustelmia tulee koska molemmat keskittävät huomionsa vain siihen toiseen kuin myös siihen, että toinen voisi muuttumalla parantaa toisen.
hmph... olipas monimutkaista =)
Eilen tuli leffa 'Taken' missä isä etsi ryöstettyä tytärtään, ja oikeutuksen tunteen vallassa listi vinon pinon pahiksia retkellään. Näin se mieli vaan toimii.
Mut ei sulla. Sun tyttös olisi saanut jäädä sinne - tosin eihän sulla tyttöä ole eikä vaimoakaan
Lynett puhu asiaa ja suhun taisi vähän kolahtaa
Tunsit tuossa iässä syyllisyyttä :) Jo pienet vauvat pystyy erottamaan hyvän pahasta jollain tasolla... NARSISTI EI PYSTY!
Kuinka pitkälle syyllisyydentunne tai häpeä on ympäristön tuomaa ?
Kysymyksenasettelulla: Kuinka paljon ja mistä asioista tuntee häpeää ihminen, joka on koko elämänsä elänyt vailla kosketusta toisiin ihmisiin, voisi ehkä löytää jonkinlaisen vastauksen.
Tosin asian tutkiminen tuota kautta lienee hankalampaa..