en kaipaa!

Täällä toinen joka ei kaipaa perinteistä parisuhdetta yhdessä asumisineen ja avioliittoineen. Mutta seurustelushde jossa molemmilla omat asunnot ja oltaisiin sitoutuneita henkisesti ja fyysisesti ilman yhteistä asuntoa olisi toiveissa. Mitään satunnaisia sutinasuhteita en kaipaa senkään vertaa kuin parisuhdetta enkä mitään vakipanojuttuakaan.
Tahdon oikean ihmissuhteen jossa aikaa vietetään yhdessä ja jaetaan elämää, mutta ei olla 24/7 saman katon alla. Vaikea yhtälö. Löytää vastakappale jonka kanssa tunteet ja toiveet kohtaa ja löytää oikea balanssi sitoutumisen / vapauden suhteen.
Erona aloittajaan minä taas en koe olevani sekaisin vaikka haluankin jakaa elämäni ja sitoutua ilman yhteistä taloutta ja asuntoa.
Jää varmaan pelkän haaveen tasolle sillä kohtaamissani miehissä mättää aina jompikumpi, joko tunteet eivät kohtaa ja mies ei halua minkäänlaista sitoutumista seurusteluun vaan pelkän panosuhteen tai sitten tunteet kohtaavat mutta mies tahtoo tällöin myös yhdessä asumista ja perheen perustamista.
Aina voi kuitenkin haaveilla että onni potkaisisi.

kyllä mä tarvin perinteisen parisuhteen, ja niin edespäin. kyllä mä tahtoisin yhdessäasumisen ja sen semmoista. musta siinä ei ole mitään järkeä jos ei asuta yhdessä. musta se on sitten ihan sama jos nai kaikkien kanssa jos ei tahdö sitoutua.. jossei sitä arkea vietetä yhdessä. niin se on ihan sama sitten onko sitä suhdetta vai ei.

Täälläkin yksi aivan sekaisin oleva ilmottautuu joukkoon. En tahdo irtosuhteita, en tahdo parisuhdetta (kai?), mutta etenkään en tahdo viettää loppuelämääni yksinkään. Kaipaan suunnattomasti läheisyyttä, rakkautta, yhdessä olemista ja elämän jakamista kumppanin kanssa, mutta samalla pelkään joutuvani ansaan johonkin urautuneeseen parisuhteeseen, jossa ollaan vain tottumuksesta tai yksinäisyyden pelosta, vaikka yhdessä oleminen muuttuisi pelkäksi saman tilan jakamiseksi.

En taida oikein tietää itsekään enää mitä oikein haluan, vaikka luulin tietäväni. Ei ole hyvä yksin, ei ole hyvä yhdessä, mutta mikä sitten on hyvä. Haluan rakkautta ja rakastaa, mutta samalla pakenen jokaista tilannetta, jossa olisi lainkaan realistisia mahdollisuuksia, että tutustuminen johtaisi edetessään kiinteään parisuhteeseen. Haluan, mutta en halua, tahdon kumppanin ja sitoutumista ja kuitenkin pakenen tilanteita missä pienintäkään mahdollisuutta siihen.

Sen sijaan roikun tällaisessa välitilassa, löysässä hirressä ja ikävöin tällä palstalla täysin saavuttamatonta ihmistä, jonka kanssa annoin tutustumisen aikoinaan johtaa pitemmälle tietoisena ettei meistä ikinä tulisi paria. Ajatellen kai, että en kiinny ja rakastu liikaa, kun suhteella ei mitään tulevaisuutta kuitenkaan. Ei ole kyse siitä, että kumpikaan olisi varattu, suhteella ei vain muutoin onnistumisen mahdollisuuksia. Kenties rakastuinkin häneen juuri siksi, koska en paennut niin kuin yleensä teen, kun en nähnyt riskiä rakastumiseen. Tyhmää tiedän, eihän sydän ole koskaan muillakaan kuunnellut järjen ääntä.

Kaiken tämän seurauksena en enää tiedä itsekään mitä edes haluaisin. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat toinen toistaan ikävämmistä vaihtoehdoista valitsemiselta. Olen onneton ja elämä tuntuu raskaalta ja merkityksettömältä, yksinäiseltä ja tyhjältä ja ratkaisua ulos tästä en tiedä. Olen todella sekaisin. Olen joko liian monimutkainen elämälle tai sitten elämä on liian monimutkainen minulle. Meneeköhän koko loppuelämä tässä samassa umpisolmussa olemiseen. :(

Mutta mä haluan. Ja olen siitä varma. Näen asian hyvin selvästi. En ole vihainen siitä ettei hän halunnut sitä kanssani. Löydän jonkun joka haluaa. Ja se on hänen ansiotaan. Että hän päästi irti kun ymmärsi ettei meitä tule.