Sun pitää ennenkuin sä lähdet tällaiseen hommaan ainakin kertoa jollekin aikuiselle. Ennenkuin katoat kokonaan paikalta. Meillä on joskus niin välinpitämättömiä tai kiireisiä lähimmäisiä, ettet voi edes koskaan luottaa. Mitä sitten olisiko hän mies vai nainen? Mistä olisitkaan saattanut unelmoida, kun olit nuori? Parisuhteesta ja sitten sitä olisivat jatkaneet turvallisuus, kuutamollinen, ja pihapiirin rauhan, ja sitten aivan loppujen aitan, niin harrastemielinen nikkarointi, kuin sisustuskin. Jos saisit valita, olisitko itse parisuhteessa samansukupuoliseen, vai eri sukupuoliseen? Jos se olisikin vain vaarallista.... Jos olisitkin vain aivan itse unohtanut sen kaiken luottamuksen, ja kaikki olisi vialla, taas, sen unohtamisen takia. Olisit vain luottanut väärään, ja vaaralliseen väkivaltaiseksi käyneeseen ihmiseen, ja jäänyt turvallisesti odottamaan, parempaa tulevaisuutta huomista. Koska jos et illmoita, olet vain alttiina vaaralle.
Taivaalta satoi vettä, se oli syksyn pimeyden, tiputtamia rentoja pisaroita, joille taivas ei enää tarjonnut valoa, jotta ne olisivat hohtaneet, tai käyneet kipeää tikareiden lailla. Se ei loistanut ja valaissut enää kävelemääsi polkua, joka oli jo lehtienkin pudottaman maan peittämää, ja se johti, kun kävelit teiden vieruksia, toistuvasti, tulevaisuuteen saakka. Jos menisin ulos, se ja lakastuvien kasvien laho, loisi samantien todellisuuden. Nostaisin sisällä jalkani ylös ja katselisin, vain ahdistuen pimeää iltaa. Iltapäivä alkoi olla jo kulunut illaksi, kuuta ei vain näkynyt, kun se vaihtui illaksi. Turvallisuuden loi sisätila, mitäänsanomaton niin ankea ja ankarakin, tuttu. Se vaihtoi päivät kuukausiksi, minuuttien lailla lyövien sekunttien kokoaminen, matelevien tuntien, kiiruhtamatta tai paikallaan seisomatta, ajaksi. Melkein pimeää jo. Mä olisin tarvinnut jotain rennompaa, ehkä hieman ajattomampaa matkaseuraa, aina niin kosmopoliitin ja tärkeän, kuriirienkin köyttämän reunuksen, lisäksi. Se oli kuin vankila, vaikka kynttilä olikin koko ajan, vakan alla. Se oli kuin kiihkomielisyyden luoma täysin hullu punos, jossakin mustamarja-pensaiden aitauksien alla. Peitossa lehtien alla....
Miksi mä sitä seuraani vanhemmilleni esittelisin? Kuinka edes kehtaisin? Mistä punoksesta mä puhuin? Se oli jo täydellinen ja ajat sitten valmistunut, se katsoi ajanpatinoimani säännöllisesti, joskus kuin kuihtuvat koiranputket maalaispellon laidalta. Ne havisivat tuulessa, mutta mikään ei voinut muuttaa,niiden tietä tai tarua.... Nostin päätäni ja kurkiparvi lensi aallokkojen ylitse, tuoden vain samanaikaisesti pullopostilla viestin sivilisaatiosta, tai sen läheisyydestä meren rantaan. Alkoi hämärän lisäksi olla jo pimeää, samantien poimin sen, katsellen.... Osallistumatta, antoi ajan vain viedä, sen löytäisi joku muu, rantaa tai paria tuonnempana. Kunpa se tavoittaisi mannerta.
Mä luulisin,että kaikki, ihan kaikki ihmiset miettivät näin.
Taivaalta satoi vettä, se oli syksyn pimeyden, tiputtamia rentoja pisaroita, joille taivas ei enää tarjonnut valoa, jotta ne olisivat hohtaneet, tai käyneet kipeää tikareiden lailla. Se ei loistanut ja valaissut enää kävelemääsi polkua, joka oli jo lehtienkin pudottaman maan peittämää, ja se johti, kun kävelit teiden vieruksia, toistuvasti, tulevaisuuteen saakka. Jos menisin ulos, se ja lakastuvien kasvien laho, loisi samantien todellisuuden. Nostaisin sisällä jalkani ylös ja katselisin, vain ahdistuen pimeää iltaa. Iltapäivä alkoi olla jo kulunut illaksi, kuuta ei vain näkynyt, kun se vaihtui illaksi. Turvallisuuden loi sisätila, mitäänsanomaton niin ankea ja ankarakin, tuttu. Se vaihtoi päivät kuukausiksi, minuuttien lailla lyövien sekunttien kokoaminen, matelevien tuntien, kiiruhtamatta tai paikallaan seisomatta, ajaksi. Melkein pimeää jo. Mä olisin tarvinnut jotain rennompaa, ehkä hieman ajattomampaa matkaseuraa, aina niin kosmopoliitin ja tärkeän, kuriirienkin köyttämän reunuksen, lisäksi. Se oli kuin vankila, vaikka kynttilä olikin koko ajan, vakan alla. Se oli kuin kiihkomielisyyden luoma täysin hullu punos, jossakin mustamarja-pensaiden aitauksien alla. Peitossa lehtien alla....
Miksi mä sitä seuraani vanhemmilleni esittelisin? Kuinka edes kehtaisin? Mistä punoksesta mä puhuin? Se oli jo täydellinen ja ajat sitten valmistunut, se katsoi ajanpatinoimani säännöllisesti, joskus kuin kuihtuvat koiranputket maalaispellon laidalta. Ne havisivat tuulessa, mutta mikään ei voinut muuttaa,niiden tietä tai tarua.... Nostin päätäni ja kurkiparvi lensi aallokkojen ylitse, tuoden vain samanaikaisesti pullopostilla viestin sivilisaatiosta, tai sen läheisyydestä meren rantaan. Alkoi hämärän lisäksi olla jo pimeää, samantien poimin sen, katsellen.... Osallistumatta, antoi ajan vain viedä, sen löytäisi joku muu, rantaa tai paria tuonnempana. Kunpa se tavoittaisi mannerta.
Mä luulisin,että kaikki, ihan kaikki ihmiset miettivät näin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.