emmäätiiä...

en mä tiiä mitä mun pitäs kirjottaa ku emmää toivo ees saavani semmost vastausta joka vois auttaa tai kysyä "Mitä pitäisi tehdä?" kun ei siihen ole mitään vastausta..Mä vaan kerron vähän itestäni, hassua kun ei se auta ketään,mua tai teitä,ajanhukkaa..:(

Oon 14 v tyttö. Eli meen kasille. Kutosella mua alettiin kiusata mm. läskiksi. Mä masennuin totaalisesti ja usein mietin itsemurhaa, mietin vain. ei käytännössä ois tullu mieleenkään. enimmäksee se oli sitä et mietin minkälaista olisi olla jos ei olisi. toiveajattelut siitä että joku päivä herään siihen että tää on vaan painajaista, tai ees unta, tai et mitään tätä ei olis oli aika yleisii mun mieles.. Kellekkään mä en mitään sanonut, osittain siks ettei ollut ketään niin läheistä ystävää, vain tyyliin bestiksiä ja näitä yleisimpiä "oot miu bestis 4-ever!!" ja sitten vaa piettii hauskaa mutta ikinä ei mitään puhuttu..
Siinä se kutonen meni, en tiedä miten kestin sen, opettaja oli epäreilu ja kauhea mua kohtaan, ja vanhempiin kohdistin sen energian ja pahanmielen.. Ja ylensöin.
Seiskalle mennessä ajattelin että jes, vihdoin! ei enää kiusaamista! ja niin kävi, minulla oli 2 hyvää ystävää, ja niinpä aloin vihdoin "elää." en kokenut olevani enää masentunut,ahdistunut tai muuta, itsetunnon kanssa oli tietysti vielä ongelmia, mutta sitä tulee olemaan aina. aloin silti olemaan tasapainoisempi. vanhemmatkin huomasivat sen, ja koulussa meni hyvin, kokeista kaseja ja ysejä. siinä sivussa lopetin ylensyömisen, olin onnellinen, laihduinkin 10 kiloa ja olin hoikka. Sen sijaan että muu luokka kohdistaisi kiusaamisensa minuun, tapahtui käänteisesti: he eivät huomanneet minua lainkaan. seiskan alussa se ei haitannut..
Seiskan lopussa asiat alkoivat taas mennä pieleen. Se, että minua ja 2 kaveriani ei kutsuttu luokan yhteisiin pippaloihin ja se että eräs hanni takertui meihin kokoajan kiinni, hänellä ei ollut ystäviä, sai mut jälleen kerran masentumaan.. Osa musta halusi olla hannin kamu, mua repi joka kerta kun se joutu olemaan yksin, mut se toinen puoli, kapinallinen teini, piti sellasta tekopyhänä... joten jätettiin hanni yksin. ja niin hän oli... tuskasta ajatellakkin.
Sitten aloin taas masentua ja sukset menivät ristiin 2 kaverini kanssa, yritin satuttaa itseäni olemasta sellainen kusipää, ja halusin vain kuolla! olin nyt yksin luokassa. jokainen päivä oli kuin pieni kuolema, enkä halunnut muuta kuin karkottaa ihmiset luotani, "ei kukaan munkaa muutenkaan halua olla, tälläsen läskin paskan" ja aloin taas ylensyömään.. elämä meni päin persettä tosiaankin.
Nyt, kesällä olen kerännyt itsetuntoa ja voimia, yrittänyt pitää masennuksen loitolla, se tulee niin salamyhkäisesti takaisin, kuin varjo. Ja se on aina mun päässä, joskus vallalla, joskus ei.. Mä halusin vaihtaa koulua, mutta siitä tulis niin hirveä projekti, että vanhemmatkaan ei anna... Nyt sitten odotan jälleen kerran paluuta kauhulla sinne, toivon että asiat olisi paremmin, mutta yhtä hyvin voin masentua jälleen..Ja kaikille tietty helppo olla pelkkää hymyä, opettajille sun muille, vaikka oikeasti vihaan itseäni,maailmaa ja kaikkea... Nyt vaan odotan. :( olen sairas. mielisairas tai jotain. ällöttävä. tälläseltä musta välillä tuntuu, ja joskus aivan varmasti tartun johonkin terävään ja viillän jotakin auki. :( on tää elämä niin vaikeaa mulle.....

Kuten alussa totesin, mä en kaipaa mitään neuvoja tai mitään, mä vaan kerroin tarinaani. kuka tätä nyt edes lukisi...:/ mielelläni kuitenkin joidenkin kanssa rupeaisin emailemaan ja näin.