Olen pian 27 vuotias mies. Elämäni ei ole ollut helppoa esim. koko peruskoulun ajan minua kiusattiin päivästä toiseen, eikä minulla ollut yhtään kaveria. Lukiossa minulla oli yksi kaveri. Sitten lähdin yliopistoon opiskelemaan ja ajattelin silloin, että nyt kaikki muuttuu, kun pääsen muualle. Ajattelin, että yliopistossa on fiksua ja mukavaa porukkaa. Nyt opintoni ovat päättyneet ja voin todeta, että opiskelijaelämäni ole melkein yhtä paskaa kuin mitä peruskoulukin oli. Opinnot sinänsä sujuivat hyvin, vaikka ei viimeisinä vuosina ollut oikein motivaatiota. Ajattelin, että yliopistosta saan kavereita, mutta en ole saanut kuin yhden ja häntäkin näen parhaimmillaan kerran kahdessa kuukaudessa. Hänellä on oma elmänsä. Lukiokaveriani näen myös tosi harvoin.
Olin aktiivisesti mukana yliopiston ainejärjestössä ja yhdessä harrastusporukassa, mutta kummassakaan minua ei loppujen lopuksi oikein hyväksytty porukaan mukaan, vaan jäin ulkopuoliseksi. Harrasusporukassa meni hiukan paremmin, mutta en minä sieltäkään oikeita kavereita saanut. Olen yrittänyt eri tavoin tutustua ihmisiin yliopistolla ja muuallakin, mutta ketään ei ole kiinnostanut tutustua minuun. Harrastusporukassa on oli ihan mukavaa, mutta ei sielläkään ketään kiinnostanut, että kuka minä olen tai mitä minulle kuuluu yms. Jokunen viikko sitten menin tutustumaan yhteen harrastusporukkaan, mutta siellä kukaan ei edes moikannut. Kukaan ei esitellyt itseään tai kysynyt, että kuka minä olen. Se visiitti taisi jäädä yhteen kertaan.
Tyttöystävää olen myös kaivannut, mutta naiset ovat tehneet hyvin selväksi, että en heille kelpaa, koska olen heidän mielestään ulkonäöltäni vastenmielinen. Olen urheillut paljon ja olen hyvässä kunnossa, en polta ja alkoholiakin käytän vähän. Minulle on sanottu, että olen mukava, fiksu ja hyväkäytöksinen, mutta se ei riitä. En siis enää usko, että saisin tyttöystävääkään. Se ei ole mahdollista minun ulkonäölläni, vaikka olisin kuinka mukava ja fiksu. Tyttöystävä asian eteen olen myös aktiivisesti koittanut tehdä jotakin tutustumalla ihmisiin, mutta tulen aina torjutuksi. Aika monta kertaa minulle on valehdeltu päin naamaa ja sitten on ollut sellaista, että tyttö on ensin oikein mukava, mutta loppujen lopuksi kohtelee minua kuin ruttoa.
Työpaikka minulla on ja olen siihen tyytyväinen. Kaikki muu onkin sitten pielessä. Perjantaina työpäivän päätteeksi rupean odottamaan, että tulisi maanantai ja pääsisin taas töihin. Minulla ei ole mitään muuta kuin työ. Arki-illat ja viikonloput menee yksin ollessa. Tykkäisin tehdä kaikenlaista ja keskustella asioista, mutta ei ole ketään. Kukaan ei koskaan soita tai kysy, että tehtäisiinkö jotakin. Kukaan ei välitä, eikä ketään kiinnosta. Olen joillekin ihmisille puhunut ihmissuhdeongelmistani, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Harvoin minulle tapahtuu nykyään mitään mukavaa tai harvoin on mitään mukavaa tekemistä. Minä voisin tehdä töitä seitsemänä päivänä viikossa, kun ei minulla muutakaan ole. Urheilemaankaan en pysty, kun jalka on sökö. Urheilu oli tärkeä osa elämää, mutta sitäkään en pysty harrastamaan.
Olin ennen positiivinen, iloinen, reipas ja optimistinen. Nyt olen lähinnä kyyninen, aina huonolla tuulella ja apaattinen. Mitään ei oikein huvita tehdä ja välillä tulee itkeskeltyä. Töitä on kiva tehdä. Illat ja viikonloput menevät seuraavaa työpäivää odotellessa. Aikaisemmin jaksoin vielä uskoa, että asiat olisivat vielä jonain päivänä paremmin, mutta jokin on sisältäni viime aikoina kuollut. Se on usko parempaan huomiseen ja siihen, että asiat voisivat muuttua parempaan suuntaan. Nyt vallalla on lähinnä tunne, että ketään ei oikeasti kiinnosta, eikä kukaan välitä. Ainoa toiveeni olisi, että olisi muutamia oikeasti hyviä kavereita ja tyttöystävä. Sen lisäksi jotain mukavaa tekemistä. Muuta en kaipaa. Tuntuu vain, että olen kuollut sisältäni. Ei ole enää uskoa ja toivoa parempaan huomiseen.
Olin aktiivisesti mukana yliopiston ainejärjestössä ja yhdessä harrastusporukassa, mutta kummassakaan minua ei loppujen lopuksi oikein hyväksytty porukaan mukaan, vaan jäin ulkopuoliseksi. Harrasusporukassa meni hiukan paremmin, mutta en minä sieltäkään oikeita kavereita saanut. Olen yrittänyt eri tavoin tutustua ihmisiin yliopistolla ja muuallakin, mutta ketään ei ole kiinnostanut tutustua minuun. Harrastusporukassa on oli ihan mukavaa, mutta ei sielläkään ketään kiinnostanut, että kuka minä olen tai mitä minulle kuuluu yms. Jokunen viikko sitten menin tutustumaan yhteen harrastusporukkaan, mutta siellä kukaan ei edes moikannut. Kukaan ei esitellyt itseään tai kysynyt, että kuka minä olen. Se visiitti taisi jäädä yhteen kertaan.
Tyttöystävää olen myös kaivannut, mutta naiset ovat tehneet hyvin selväksi, että en heille kelpaa, koska olen heidän mielestään ulkonäöltäni vastenmielinen. Olen urheillut paljon ja olen hyvässä kunnossa, en polta ja alkoholiakin käytän vähän. Minulle on sanottu, että olen mukava, fiksu ja hyväkäytöksinen, mutta se ei riitä. En siis enää usko, että saisin tyttöystävääkään. Se ei ole mahdollista minun ulkonäölläni, vaikka olisin kuinka mukava ja fiksu. Tyttöystävä asian eteen olen myös aktiivisesti koittanut tehdä jotakin tutustumalla ihmisiin, mutta tulen aina torjutuksi. Aika monta kertaa minulle on valehdeltu päin naamaa ja sitten on ollut sellaista, että tyttö on ensin oikein mukava, mutta loppujen lopuksi kohtelee minua kuin ruttoa.
Työpaikka minulla on ja olen siihen tyytyväinen. Kaikki muu onkin sitten pielessä. Perjantaina työpäivän päätteeksi rupean odottamaan, että tulisi maanantai ja pääsisin taas töihin. Minulla ei ole mitään muuta kuin työ. Arki-illat ja viikonloput menee yksin ollessa. Tykkäisin tehdä kaikenlaista ja keskustella asioista, mutta ei ole ketään. Kukaan ei koskaan soita tai kysy, että tehtäisiinkö jotakin. Kukaan ei välitä, eikä ketään kiinnosta. Olen joillekin ihmisille puhunut ihmissuhdeongelmistani, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Harvoin minulle tapahtuu nykyään mitään mukavaa tai harvoin on mitään mukavaa tekemistä. Minä voisin tehdä töitä seitsemänä päivänä viikossa, kun ei minulla muutakaan ole. Urheilemaankaan en pysty, kun jalka on sökö. Urheilu oli tärkeä osa elämää, mutta sitäkään en pysty harrastamaan.
Olin ennen positiivinen, iloinen, reipas ja optimistinen. Nyt olen lähinnä kyyninen, aina huonolla tuulella ja apaattinen. Mitään ei oikein huvita tehdä ja välillä tulee itkeskeltyä. Töitä on kiva tehdä. Illat ja viikonloput menevät seuraavaa työpäivää odotellessa. Aikaisemmin jaksoin vielä uskoa, että asiat olisivat vielä jonain päivänä paremmin, mutta jokin on sisältäni viime aikoina kuollut. Se on usko parempaan huomiseen ja siihen, että asiat voisivat muuttua parempaan suuntaan. Nyt vallalla on lähinnä tunne, että ketään ei oikeasti kiinnosta, eikä kukaan välitä. Ainoa toiveeni olisi, että olisi muutamia oikeasti hyviä kavereita ja tyttöystävä. Sen lisäksi jotain mukavaa tekemistä. Muuta en kaipaa. Tuntuu vain, että olen kuollut sisältäni. Ei ole enää uskoa ja toivoa parempaan huomiseen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen juuri eräässä koulutuksessa. Kouluttaja kertoi tehneensä paljon työhöottohaastatteluja ja kertoi, että näkee jos ensimmäisen minuutin sisällä, uskooko hakija pääsevänsä työhön sukooko pärjäävänä.
Et varmaan ole ruma ja on olemassa tyttöjä jotka pitävät juuri sinunnäköisestä tyypistä. Ongelma on enemmänkin henkinen. Jotenkin olemuksesi viestittää toisille, että sinua on vaikea lähestyä ja tehdä tuttavuutta. Eleet, ryhti, katseet ilmeet, liikkuminen ja kehon asennot viestittävt sinusta.Voit yritää jutella kaikkea mukavaa, mutta uloinen olemus viestittää ristiriitaa.
Jos sitten oikein yrittää ja tuppaa itseään porúkoihin niin sekin voi olla teennäistä. Voi olla että puheessa toisten kanssa ei oel sosiaalia taitoja. Voit olla tyly, äreä, pelokas, arka.liian järkiperäinen, asiallinen, tai filosofi. Varmaan olet porukassa se joka teitoisesti valitsee sen hiljaisimman sopen, olet vähäpuheinen ja odotat sittenkin että sen toinen on se joka tutustuu. Sinulle on tullut tuo pitkältä aikaväliltä kokemuksen myötä asenne jaukos itseesi, että seurnai ei kiinnosta ketään. Jos sinulla on tuo kuva itsetäsi niin viestit sitä koko ajan tahdot tai et.
Kaikki mahdollinen onnelliseen elämään ja ihmisuhteisiin on sinulla auki. Sinulla on niin paljon muita elämisen perusasioita kunnossa: hyvä koulutus, työ. et läytä päiheitä ym. Se on vain niin että jokaisella tässä elämässä ajoittain jokin tekijä ontuu. Sinulla on kaikki muuten hyvin, mutta on tuo sosiaalinen anemia. Toisella voi olla että ei opiskeu ja työ onnistu, on päihdeongelmia, terveys reistailee, on taloudellisia probleemoja.
Sinun pitää saada tuo positiivisuus jotenkin esiin.
Yleensä sinunlaisesta saa saa sitten kun se tärpää niin todellsien ja jopa elinaikaisen ystävän ja kumppanin. Et ole mikään hörhöilijä ja pintaliitäjä. Ja hyvää kannattaa odottaa.
"Sinulla on kaikki muuten hyvin, mutta on tuo sosiaalinen anemia. "
No se ei ole mikään ihan pieni ongelma. Yritä löytää joku ratkaisu ennenkuin on liian myöhäistä.
Itsellään tuhos vuosien saatossa halun tehdä mitään ja työurakin tuhoutu sen takia. Ja nytkun elämässä ei ole jälellä mitään elämisen arvoista uuden elämän rakentaminen onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Otan osaa.
Odotas kun täytät 40v, ja olet edelleen samassa tilanteessa, yksin.
Sitten nuo uskomukset kaikenlaisesta paremmasta huomisesta ovat jos mahdollista
vieläkin synkemmät. Jos jäät samaan jamaan, ihmiset alkaa luultavasti kohtelemaan
sinua aina vaan huonommalla tavalla ja lopulta muistat vain nuo pahat muistot,
ne jää mieleen.
Vaikka tätä väitetään hyvinvointivaltioksi, täältä löytyy myös samalla maanpäällinen helvetti. Päällisin puolin asiat ovat muka ok, mutta pinnan alla kytee koko ajan.
Paljon hys hys asioita ja muokkautuneita käytäntöjä, mistä ei saa julkisesti
keskustella, kaikki rakentuu kieroutuneelle valheelle, valehtelijoiden yhteiskunnaksi.
Pitää opetella ilmeenkään värähtämättä valehtelemaan ja kieroilemaan,
sellaiset täällä pärjää parhaiten.
Aina parempi jos onnistut muodostamaan jonkin lahkokunnan ja alat toimia noin
koko lahkokunnan voimin.
Ja tämä siis tässä yhteiskunnassa, netin kun aukaiset niin sieltä tulvahtaa
koko muun maailman kaikki vastaava soopa sun elämääs, halusit tai et.
VAI NIIN
Laittakaa välejä jos kirjoitatte pitkästi.. ei noita jaksa lukea kukaan.
Aivan kuin olisit kirjoittanut minusta. Itsekin olen kohta 27-vuotias yliopisto-opiskelija, ja kaikki ajatuksesi ja koko tilanteesi on kuin minun elämästäni. Tosin minulla ei lukiossa ollut ainuttakaan kaveria. Yliopistolla minulla on yksi kaveri, mutta en näe häntä koululla paljon, sillä hänellä on siellä omat isommat kaveriporukkansa. Minullakin on työpaikka, mutta en voi sanoa odottavani sinne menemistä, sillä se on melko yksinäistä työtä, ja se vain masentaa minua enemmän. Olen suoraan sanottuna kyllästynyt yrittämään ystävystyä kenenkään kanssa, kun se ei näytä tuottavan minkäänlaista tulosta. Yliopiston kaverini on ainut ihminen koko elämässäni, joka on tehnyt aloitteen ja lähestynyt minua. Kaikkina muina lukemattomina kertoina olen itse joutunut aloitteen tekemään, tuloksetta, enkä enää jaksa edes vaivautua. Tuntuu siltä, että meidän kaltaisemme ihmiset on vain yksinkertaisesti tarkoitettu olemaan ikuisesti yksin.
Aikas vanha aloitus, mutta vastataan nyt kuitenkin..
Ap:lle: Kirjoituksesi sai ainakin tämän 27-vuotiaan naisen kyynelehtimään..Yritän kirjoittaa tähän jotain "hienoa", mutta en tietenkään löydä niitä oikeita sanoja..En voi muuta todeta, kuin että tuo tarinasi sopii aika hyvin myös mun elämään..Mua ei ole tosin pahemmin kiusattu koulussa, koska olin vielä lukioon asti ns. normaali (mitä tulee mm. käyttäytymiseen ja ulkonäköön) ja mulla oli paljon kavereita, biletin, harrastin kaikkea jne. Pian lukion jälkeen sairastuin anoreksiaan, myöhemmin psyykkiseen sairauteen ja sen sen tuomien liitännäissairauksien takia ulkonäköni muuttui aika kamalaksi. Kaikki kaverit hävisivät saman tien!! Ainoat kenen kanssa olen voinut jotain jutella, ovat itsekin olleet psyykkisesti sairaita..(nykyisen poikaystäväni tapasin psykiatrisella osastolla). Varsinkin tuon ulkonäköjutun takia mulla on jäänyt monta tuhatta juttua kesken tai en ole kehdannut edes yrittää! Ja synkinpinä aikoina pyörii itsemurha-ajatukset..Naisena voin tietty parannella ulkonäköä meikillä, kampauksilla jne., mutta ei niitäkään aina jaksa laittaa ja parannella pitkin päivää menee kauheesti aikaa aamuisin jne. Nykyään joudun välttelemään suuria ihmisjoukkoja ja varsinkin nuorisoa, ettei vaan joudu pilkan kohteeksi. Todella rasittavaa, kun ei voi enää tehdä mitään vapautuneesti ja positiivisella mielellä!
Muistapa se, että sä olet sentään käynyt yliopiston ja olet vakkaritöissä, onnittelut siitä sulle! =) Tienaat varmasti paremmin, mitä osa niistä räkänokista, jotka on sua piinannu kouluvuosina!!
Kunnon palkalla voit tehä vaikka mitä kivaa! Ja ajatteleppa jos oisit köyhä ja ruma!! =D Jos se sun ulkonäkö vaivaa liikaa, niin sähän voit vaikkapa kohentaa sun ulkonäköäs eri keinoilla (riippuu tietysti, mikä on se sun ulkonäköä rumentava juttu, onko kyseessä esim. joku epämuodostuma?). Ja kattele ympärilles, on niitä muitakin rumia ihmisiä!! Harva vaan on yhtä älykäs kuin sä!
No, täytyypä tästä lähteä nukkumaan! Sori, jos oli kauhiasti kirjoitusvirheitä, ei jaksa nyt laiskana tarkistaa.. =)
p.s Voisin muuten olla sun kaveris, mutta mä vähän luulen, et tarttet eniten niitä mieskavereita!! Mulla tosiaan on jo (on/off) poikaystävä, josta tuossa jo aikaisemmin mainitsin..
Ja vielä lisäyksenä: Just naiset ovat ensimmäisenä kääntäneet mulle selkänsä! Sen sijaan moni mies on hyväksynyt mut tällasenakin ja on pysynyt vuodesta toiseen matkassa mukana. Se vaan on niin, et välillä kuitenkin kaipaan myös sitä naispuolista seuraa. Moni mun entisistä naispuolisista kavereista ei hyväksynyt mm. sitä, että haluan elää mahdollsimman vapaata elämää eli en mm. haaveile naimisiin menosta, enkä lapsista, haluan matkustella, harrastaa lemmikkien kanssa ja en halua esittää koko ajan jotain hemmetin prinsessaa. =D