Ajattelin nyt kirjottaa tänne taas vaihteeks jos tulis vähän parempi olo.
Alotetaan vaikka siitä et mun oireita on tutkittu jo vähän yli 2 vuotta, eikä mitään oo löytyny.. ja oon aika maassa sen asian kanssa. Itseasias liianki. Nä oireet vaan vaikutttaa liikaa mun elämää ja sitä on vaikee sietää. Mut ei siitä sen enempää...
Vähän yli kuukausi sitten meijän koira lopetettii siks ku se oli liian vanha. ja minähä en sitä kestäny, vaikka se oliki tarpeen lopettaa.
Sit yks ilta, mulla oli kaveri kylässä jonka olis pitäny jäädä meille yöksi, mut ei sitte jäänytkää vaan lähti. Soittelin mun KOKO puhelinluettelon läpi et jos johonki vois mennä tai joku vois tulla meille. Mut ei. Sitte tuli vaan tosi yksinäine olo, ja kaikki se oireiden tuottama stressi, läheisen menetys, yksinäisyys kaatu päälle ja viilsin ranteet auki. En jotenki edes tajunnu mitä tein. Ja oon viillelly sen jälkeen varmaan 7 kertaa.
Ja nyt. Aloin ihmettelee et miks ees viillän. Sit ymmärsin: siitä tulee hyvä olo koska tietää mistä kipu johtuu, näkee sen veren. Sit alko tehdä hirveesti mieli viiltää taas, koska nautin siitä kivun tuottamast nautinnosta..
Olen kyl edelleenki sitä mieltä et viiltely on helvetin tyhmä tapa. Sitte joutuu peittelee niit arpii koko elämäs..
Alotetaan vaikka siitä et mun oireita on tutkittu jo vähän yli 2 vuotta, eikä mitään oo löytyny.. ja oon aika maassa sen asian kanssa. Itseasias liianki. Nä oireet vaan vaikutttaa liikaa mun elämää ja sitä on vaikee sietää. Mut ei siitä sen enempää...
Vähän yli kuukausi sitten meijän koira lopetettii siks ku se oli liian vanha. ja minähä en sitä kestäny, vaikka se oliki tarpeen lopettaa.
Sit yks ilta, mulla oli kaveri kylässä jonka olis pitäny jäädä meille yöksi, mut ei sitte jäänytkää vaan lähti. Soittelin mun KOKO puhelinluettelon läpi et jos johonki vois mennä tai joku vois tulla meille. Mut ei. Sitte tuli vaan tosi yksinäine olo, ja kaikki se oireiden tuottama stressi, läheisen menetys, yksinäisyys kaatu päälle ja viilsin ranteet auki. En jotenki edes tajunnu mitä tein. Ja oon viillelly sen jälkeen varmaan 7 kertaa.
Ja nyt. Aloin ihmettelee et miks ees viillän. Sit ymmärsin: siitä tulee hyvä olo koska tietää mistä kipu johtuu, näkee sen veren. Sit alko tehdä hirveesti mieli viiltää taas, koska nautin siitä kivun tuottamast nautinnosta..
Olen kyl edelleenki sitä mieltä et viiltely on helvetin tyhmä tapa. Sitte joutuu peittelee niit arpii koko elämäs..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Otan osaa koiran menetykseen. Olen kokenut saman.
Vanhan koiran lopettaminen oli inhimillinen ja hyvä teko, huomattavasti parempi, kuin katsoa vierestä kuinka eläin kärsii. Joskus täytyy jatella sitä joka kärsii eikä vain omia tunteitaan.
Oletko kertonut vanhemmillesi miltä susta tuntui kun koira poistui teidän perheenne keskuudesta? Kannattaisi puhua heille, sillä perheesi muutkin jäsenet elävät suruaikaa eli ovat tunteneet aivan samoin kuin sinä. Muiden kuuleminen voisi auttaa sinuakin tajuamaan, ettei surun tunteminen ole paha ja tuhoisa asia. Suru menee ohi aikanaan ihan niin kuin mikä tahansa voimakas tunnereaktio. Ensin se tuntuu murskaavalta, mutta pikkuhiljaa sen luonne muuttuu ja siitä voi puhua, sitä voi kuvailla ja sen kanssa voi oppia elämään.
Itsensä viiltely tuntuu tyhmältä just siksi, ettei siinä ole mitään järkeä. Miksi sinä satuttaisit itseäsi vieläpä fyysisestikin, ajatuksissa tapahtuvan surutyön lisäksi?! Aiheuttaa itselleen kaksinkertainen tuska. Eihän siinä ole mitään tolkkua.
Jakamalla suruajatukset muiden kanssa kevenee surun paino eikä se tunnu enää niin ylitsepääsemättömältä. Surukin on vain prosessi, joka etenee ja laantuu ajan myötä, ei se jää ikuisesti päälle ahdistamaan sun mieltäsi.