Valtiovalta voisi toki ottaa itselleen sellaisenkin roolin, että se
puolustaisi ihmisoikeussopimuksia ja valvoisi niiden toteuttamista ja siten kansalaisten ihmisoikeuksia. Demokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tulisi palvella kansalaisia ja valtion edesauttaa tällaista menettelyä. Sen sijaan kantelijoiden ja heidän lastensa järkyttävät elämänkohtalot ja viranomaismenettelyn aiheuttamat syvät ja korjaamattomat traumat viipaloidaan hallituksen selityksessä juristerian mikroskoopin lasilevylle näytepaloiksi.
Näin häivytetään kokonaiskuva tapahtumista ja ihmisistä inhimillisinä
olentoina, jotka rakastavat lapsiaan ja ovat vuosia joutuneet elämään
epävarmuudessa ja ahdistuksessa, jopa epätoivossa perheittensä ja lastensa vuoksi. Viipaloinnin jälkeen todetaan, että henkilö on itse aiheuttanut tapahtuneen, kun ei ole tyytynyt viranomaisen päätöksiin, vaan on käyttänyt lakisääteistä oikeuttaan ja vastustanut niitä.
Tästä asenteesta on erinomaisena esimerkkinä yksi kanteluista. Siinä hallitus toistaa selityksessään viranomaisten toteen näyttämättömän väitteen siitä, että isän ja isovanhempien kielteinen asenne viranomaisten päätöksiä kohtaan heijastuu lapsiin, joten tapaamiset tuli rajoittaa minimiin ja kieltää kokonaan. Sen sijaan äiti, joka on tyytynyt viranomaisten ratkaisuun saa tavata lapsiaan. Tämä viranomaisasenne tulee jatkuvasti esiin lastensuojelutapauksissa;
vanhemmille sanotaan suoraan, että jos he valittavat viranomaisen sanelemista ratkaisuista, lasten tapaamiset loppuvat kokonaan.
Lastensuojelutoimet kohdistuvat valtaosin toimeentulotukea hakeviin kouluttamattomiin ja vähävaraisiin ihmisiin. Heistä harva on niin valistunut, että tuntee oikeutensa ja osaa vaatia valituskelpoisia päätöksiä. Etenkin lastensuojeluasioissa perhe kokee sosiaalista häpeää, eivätkä monet rohkene tämänkään vuoksi nousta viranomaista vastaan.
puolustaisi ihmisoikeussopimuksia ja valvoisi niiden toteuttamista ja siten kansalaisten ihmisoikeuksia. Demokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tulisi palvella kansalaisia ja valtion edesauttaa tällaista menettelyä. Sen sijaan kantelijoiden ja heidän lastensa järkyttävät elämänkohtalot ja viranomaismenettelyn aiheuttamat syvät ja korjaamattomat traumat viipaloidaan hallituksen selityksessä juristerian mikroskoopin lasilevylle näytepaloiksi.
Näin häivytetään kokonaiskuva tapahtumista ja ihmisistä inhimillisinä
olentoina, jotka rakastavat lapsiaan ja ovat vuosia joutuneet elämään
epävarmuudessa ja ahdistuksessa, jopa epätoivossa perheittensä ja lastensa vuoksi. Viipaloinnin jälkeen todetaan, että henkilö on itse aiheuttanut tapahtuneen, kun ei ole tyytynyt viranomaisen päätöksiin, vaan on käyttänyt lakisääteistä oikeuttaan ja vastustanut niitä.
Tästä asenteesta on erinomaisena esimerkkinä yksi kanteluista. Siinä hallitus toistaa selityksessään viranomaisten toteen näyttämättömän väitteen siitä, että isän ja isovanhempien kielteinen asenne viranomaisten päätöksiä kohtaan heijastuu lapsiin, joten tapaamiset tuli rajoittaa minimiin ja kieltää kokonaan. Sen sijaan äiti, joka on tyytynyt viranomaisten ratkaisuun saa tavata lapsiaan. Tämä viranomaisasenne tulee jatkuvasti esiin lastensuojelutapauksissa;
vanhemmille sanotaan suoraan, että jos he valittavat viranomaisen sanelemista ratkaisuista, lasten tapaamiset loppuvat kokonaan.
Lastensuojelutoimet kohdistuvat valtaosin toimeentulotukea hakeviin kouluttamattomiin ja vähävaraisiin ihmisiin. Heistä harva on niin valistunut, että tuntee oikeutensa ja osaa vaatia valituskelpoisia päätöksiä. Etenkin lastensuojeluasioissa perhe kokee sosiaalista häpeää, eivätkä monet rohkene tämänkään vuoksi nousta viranomaista vastaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hallinnon perinteet näkyvät erinomaisesti myös siinä, että vaikka
Hallintomenettelylaki velvoittaa viranomaisen neuvomaan, miten tyytymätön asianomistaja saisi asiansa vireille, ei tällaista ohjausta käytännössä ole. Etenkään lastensuojeluasioissa viranomainen ei ole sisäistänyt ohjausvelvollisuuttaan, vaan katsoo olevansa ‘lapsen edun’ ylin tulkki, jonka menettelytapoihin vanhemman on tyytyminen. Esim. huostaanottoihin liittyen on lukuisissa tapauksissa luettavissa viranomaisen päiväkirjamerkinnöistä, että vanhempi on vuosikausia moittinut tapaamisjärjestelyä ja vaatinut suusanallisesti huostaanoton purkua ja tapaamisten lisäämistä, mutta hänelle
on vastattu ainoastaan, ettei sellainen tule kysymykseenkään.
Oppi ‘lapsen edusta’ johtaa totalitarismiin
Se mitä Suomen valtiovallan vastauksesta voidaan lukea, on että intressissä on ajatuksellisella tasolla ajaa ainoastaan yhden ihmisryhmän lasten etua, jonka määrittely on vain ja yksinomaan lastensuojeluviranomaisen oikeus, ja jolla perusteella viranomaisella on laaja kontrollioikeus perheiden elämään. Vastauksissa toistetaan virheellisesti, että kansallinen laki on tarkoitettu suojelemaan vain lapsen etua, eikä mitään muuta.
Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea
hyvää ja kaunista. Elävässä elämässä ei tällaisesta ole suurtakaan hyötyä päin vastoin, löyhä määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.
Tämä johtaa autoritaarisiin, epädemokraattisiin ja mielivaltaisiin menettelytapoihin. Lapsella tai vanhemmilla ei ole oikeutta määritellä sitä, mikä on yksittäisen lapsen tai perheen etu kussakin erikseen harkittavassa tilanteessa, eikä kansalaisilla ole todellista oikeutta osallistua itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon silloin kun viranomainen tekee intervention perheen asioihin.
Demokraattisen yhteiskunnan keskeinen tunnusmerkki on se, että kansalaiset ovat tasavertaisia lain edessä, ja kaikki kansalaisiin kohdistuvat toimet perustuvat lakiin. Tämä tarkoittaa mm. sitä, ettei kenenkään edun huomioon ottaminen aiheuta sitä, että toinen joutuisi sen vuoksi oikeudettomaan asemaan. Myöskään lapsen etu ei voi olla tällainen seikka. Laillisuuden sijaan suomalaiset viranomaiset toimivat lapsen edun ideologian perusteella. YK:n lapsen oikeuksin sopimusta on ylitulkittu siten, että kenenkään muun kuin
lapsen oikeuksilla ei ole merkitystä. Tämä lähtökohta johtaa myös lapsen oikeuksien polkemiseen.
YK:n lapsen oikeuksien olennaisin sisältö on se, että lapsi on itsenäinen oikeussubjekti. Hallitus ei vastauksessaan ilmaise mitään mielenkiintoa tai aitoa pohdintaa kantelijoiden lasten yksilöllisen edun arvioimiseksi tai toteuttamiseksi. Kuten vastauksesta näkyy, hallituksen lähtökohta on se, että lapsi itse ei olekaan oikeussubjekti vaan todellinen oikeussubjekti on ‘lapsen
etu’, jonka määrittely on valtion monopoli.
Tämän edun nimissä lapsia mm. käytetään todistajina vanhempiaan vastaan. Heitä saatetaan painostaa, johdatella ja manipuloida antamaan vanhemmistaan perättömiä lausuntoja, eikä heille kerrota heidän oikeudestaan kieltäytyä antamasta tällaista todistusta. Suomen laissa huostaanotto on lapseen kohdistuva hallinnollinen vapaudenriisto, jota ei sellaisenaan voida pitää lapsen edun mukaisena toimena kuin erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa.
Lapsen ensisijaisena etuna on pidettävä sitä, että hän saa kasvaa omassa perheessään, ja siksi huostassapito on lopetettava kun se ei enää ole lapsen etu. Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että kodin olosuhteet saadaan kuntoon, ja huostassapidon aikana viranomaisen on turvattava lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Hallituksen tulkinnassa lapsen edusta noudatetaan sitä linjaa, että vain lastensuojeluviranomainen voi ja saa tulkita, mikä on lapsen etu, ja perheeseen kohdistuvat interventiot perustellaan sillä, että lapsen ja vanhemman edut ovat ristiriidassa.
Tässä katsannossa lapset ovat yhteiskunnan omaisuutta ja doktriini lapsen edusta oikeuttaa kansalaisten kontrolloinnin. Vastaava ajattelu on ollut ominaista totalitarismille, jossa järjestelmissä järjestelmän vastustajia on mm. määritelty mielisairaaksi. K:n tapauksessa edellytettiin, että äidin olisi pitänyt osoittaa, ettei hän ole mielisairas. Tätä ei tosin koskaan ilmaistu hänelle itselleen, mutta lapset otettiin huostaan, kun ei ollut näyttöä siitä, etteikö äiti saattaisi olla mielisairas. Se, että Lastensuojelulaissa lastensuojelutyöntekijä määritellään lapsen edun valvojaksi aiheuttaa vastakkainasettelun, joka tulehduttaa perheen ja työntekijöiden välit.
Lastensuojelun näkökulmasta vanhemmat ovat ensimmäinen riskitekijä lapsen elämässä ja vain lastensuojelutyöntekijä voi tietää, mikä on missäkin tilanteessa lapsen etu - huoltajat eivät voi sitä tietää, vaikka he parhaiten tuntevat perheensä olosuhteet ja kulttuurin sekä lapsensa kehityshistorian, persoonallisuuden ja tavat.
http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/huostaanottokirja.pdf
Onko tiedossa ehdokkaita esim. eduskuntavaaleihin ehdokkaita, jotka ovat perillä lastensuojelun laittomista toimista?
Jos sellainen tulee esille niin, kannattaisi sellaisia ihmisiä äänestää eduskuntavaaleissa, koska muuten ei saada sitä oikeaa muustosta asioihin.
Nämä jotka nyt istuvat hallituksessa niin suurin osa ei tiedä näistä asioista juurikaan mitään siinä missä nämä ns. huostahullutkaan tiedä todellisuudesta mitään miten lastensuojelu viranomaiset käyttävät valtaansa niin ettei enään voida puhua todellisesta lasten edusta.
Sijaisperheetkin koostuvat ihmisistä
On myös otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet
sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Hallitus kuitenkin lähtee puolustamaan virheellisiä viranomaisinterventioita ja esittää, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Realistista olisi ottaa huomioon, että myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole.
Mitään ryntäystä sijaisperheiksi ei ole ollut, joten on ollut pakko valita heikompiakin ehdokkaita, joten valinnassa ei voida kiinnittää suurtakaan huomiota perheen ominaisuuksiin. Perheitä ei välttämättä valmenneta tehtävään, vaikka tehtävä on erityisen vaativa.
Kun perheen toimeentulo suurelta osin perustuu sijaislapsista saatuihin tuloihin, saattaa perheen sisällä ja etenkin suhteessa biologisiin vanhempiin syntyä erityisen vaikeita konflikteja.
Sijaisperheen intressissä on estää huostaanoton purku, koska se tarkoittaisi myös taloudellisia menetyksiä.
Sijoitettujen lasten ympärille kertyykin joukko ihmisiä, psykologeja,
psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä, järjestöjä ym., jotka hyötyvät tilanteesta (vrt. Lennart Hane: Rättvisan och psykologin, Stockholm 1993). Ongelma tiivistyy erään pohjanmaalainen ‘sijaisisän’
toteamukseen, että kyllä tämä homma paremmin kannattaa ja on siistimpääkin kuin sikalan pito.
Tilanteesta riippuen sijaisperheet saavat 3500-7000 mk/kk/lapsi, josta vain osa on verollista tuloa. Työttömyyden aikana tällaiset lisätulot ovat olleet sijaisperheille välttämättömiä. Erityinen ongelma ovat nk. perhekoti OY:t ja KY:t, jotka toimivat puhtaasti kaupallisella pohjalla. Tästä syystä niille myös maksetaan kuten laitoksille, eli vuorokausikorvaus lapsesta on 450-2.500mk/vrk/lapsi, joka tarkoittaa 13.500- 75.000 kuukausituloja. Koko
maksullinen sijaisperheinstituutio pitäisi tämän vuoksi asettaa
kyseenalaiseksi, koska ei ole selvää, että kaikki valitut perheet toimivat altruistisesti ‘lapsen edun’ nimissä.
http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/huostaanottokirja.pdf
Inkvisition periaate
Ongelmallista lastensuojeluasioiden hallinnollisessa käytössä on se, että lastensuojelun menettelytapoja ei käytännön tilanteissa säätele laki, vaan toimiin ryhdytään ‘lapsen edun’ -doktriinin perusteella.
Tällainen idealismi ei ota huomioon lainsäädännön kokonaisuutta ja käytännössä se johtaa länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaiseen tilanteeseen, jossa henkilön on viranomaisen edessä todistettava syyttömyytensä lapsen edun vastaiseen toimintaan, kun lastensuojelun puolelta esitetään moninaisia toteen näyttämättömiä väitteitä lapsen vaarantamisesta.
Lastensuojeluasioiden käsittelyssä toimitaan siis inkvisition periaatteella, joka ei ole ihmisoikeussopimuksen mukainen menettely. Sen vuoksi keskeiseksi ongelmaksi nousee se, miten viranomainen näyttää väitteensä toteen. Hallinnollisissa oikeuskäsittelyissä ei perinteisesti ole vaadittu viranomaiselta mitään perustelua esittämälleen näytölle, pelkkä virkavastaisuus riittää takuuksi siitä, että viranomaisen esittämät seikat ovat tutkittuja ja tosia. Lastensuojelulain valmistelutöissä on lähdetty siitä, että huostaanotto sellaisenaan on lapselle vahingollinen toimi, joten siihen voidaan mennä vain, jos lapsen olosuhteet ovat ilman huostaanottoa vielä vahingollisemmat.
Demokraattisessa yhteiskunnassa on lähdettävä siitä, että viranomaisen on näytettävä tämä vahingollisuus sekä huostaanottoa tehtäessä että tilanteessa, jossa haetaan huostaanoton purkua. Viranomaisen on kyettävä vertailulla osoittamaan eri vaihtoehtojen seuraamukset lapselle ja perusteltava ratkaisunsa tätä kautta pitävästi, riittävällä näytöllä ja asiantuntijoiden antamilla arvioilla. Pahin epäkohta ovatkin puutteet perheen tilanteen objektiivisessa tutkinnassa ja tietojen keräämisessä.
Koska lastensuojeluviranomaisen tehtävä on suojella lasta, on hänen mielestään koottava todistusmateriaalia vanhempaa vastaan, muutoin ei lastensuojelutoimiin voida ryhtyä. Tästä lähtökohdasta johtuen viranomainen kerää vain yhdensuuntaista todistusmateriaalia ja jättää
fair trial -periaatteen vastaisesti kaikki perheen ‘syyttömyyttä’ osoittavan materiaalin rekisteröimättä ja esittämättä oikeudelle. Erityisen ongelmallista tämä on tapauksissa, joissa vanhemman väitetään syyllistyneen lapseensa kohdistuneeseen vakavaan rikokseen, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, josta tarkemmin alempana.
Tällaisessa ‘todisteiden’ keräämisessä näyttötaakka on käännetty nurinpäin. Viranomaisen esittämien väitteiden kiistämisellä ei ole
merkitystä, eikä asianomistajalla ole käytännössä mahdollisuutta osoittaa väitteitä virheelliseksi.
Sosiaalityöntekijät sanovat, että kun heille tulee uusi asiakas he
ryhtyvät kokoamaan tietoa perheestä, koska myöhemmin saattaa tulla eteen lapsen huostaanotto ja se pitää voida perustella riittävällä materiaalilla. Tyypillistä on, että muistiin merkitään kaikki mahdollinen kielteinen tieto, mutta ei yhtään myönteistä tietoa. Huvittava, mutta kontrollin järkyttävää kattavuutta kuvaava esimerkki löytyy sosiaalitoimen muistiinpanoista yhdessä kantelutapauksessa.
Huostaanotto oli purettu ja 17-vuotias kehitysvammainen poika asui kotona. Ennen kotikäyntiä sosiaalityöntekijät olivat (äidin
tietämättä) olleet yhteydessä kouluun ja raportoivat seuraavaa:
‘Kouluun on kantautunut tietoja, että M:n käyttäytymisessä olisi parantamisen varaa, M olisi käynyt taloissa asuvien naisihmisten helmojen alle ja yrittänyt koetella muitakin paikkoja. M olisi myöskin hätyytellyt talossa olevaa kissaa... Keskusteltiin kotikäynnillä tästä asiasta ja äiti ilmoitti laittaneensa
taloon ilmoitustaululle pyynnön ottaa häneen yhteyttä sen, jolle nämä asiat olivat sattuneet. Kukaan ei kuitenkaan ole ilmoittautunut. Kissan omistajalta
hän kysyi, oliko M kiusannut kissaa, niin tämä henkilö kielsi sen ja sanoi, että hän itse ottaa tällöin yhteyttä ...’
Arvio perheestä ei voi olla objektiivinen ja tosiasioihin perustuva, kun tarkkailussa jokainen oletettu kissan kiusaaminen kirjataan, ja siitä pitäisi kyetä tekemään selkoa. Tällaiset yksittäiset tiedot ovat sinänsä merkityksettömiä, mutta kun niitä kirjataan vuosien varrella lukuisa määrä, niillä luodaan asianomistajasta hyvin omituinen ja kielteinen kuva, joka jää pysyväksi ja vaikuttaa asian käsittelyyn lastensuojeluviranomaisissa ja myös lääninoikeuksissa. Yhdessä tapauksista sosiaalityöntekijä on vuonna 1985 kirjannut huostaanottopäätökseen: ‘Äidillä on mielenterveysongelmia, jotka
ilmenevät poikkeavana käyttäytymisenä ja ihmissuhdevaikeuksina’. Täsmälleen samaa lausetta toistellaan vielä 10 vuoden jälkeen perusteena huostassapidolle.
Lasten käyttäminen pelinappuloina on vastenmielistä.
Alexader Stubb.
Venäläislasten kohtelu on saanut ikäviä piirteitä.
Yle uutiset 15.10.2012.
http://yle.fi/uutiset/stubb_lasten_kayttaminen_pelinappuloina_on_vastenmielista/6335167
----