Lähdin erittäin huonosta avoliitosta. Itse asiassa halusin erota jo monta vuotta sitten, mutta mies ei suostunut yhteisen omaisuuden erotteluun.
Niin sitä kuvittelisi, että jos toiselle sanoo, että haluan erota riittävän painokkaasti, se menee perille. Mutta ei. Puhuin, itkin, raivosin, kirjoitin, tein kaikkeni, jotta exäni olisi tajunnut, että en voinut sietää häntä. Lopussa tein laput, jotka kiinnitin t-paitani etumukseen ja selkään, jossa luki: Älä koske minuun, en pidä sinusta, haluan erota. Ei tehonnut sekään.
Mies oli sairaalloisen mustasukkainen, tutki kännykkäni ja sähköpostini sekä auton kilometrit otti ylös. Itse petti kuin sika, mutta muutaman ensimmäisen kerran jälkeen lopetin välittämästä. Menköön, kunhan ei minuun koske.
Meillä oli yhteinen lapsi, mies jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä, kun palasin sairaalasta nyytti kainalosta. Oli tuonut toisen naisen vuoteeseemme. Vihasin häntä niin paljon sen takia, että on valitettavasti sanottava, että minulle ei niinä helvetillisinä vuosina kehittynyt normaaleja äidin tunteita lasta kohtaan.
Miehellä oli tapana säännöllisesti muistuttaa "voimastaan" heittelemällä minua päin seinää ja vetämällä hiuksista ämmä hellan ja nyrkin väliin, kuten hän tapasi sanoa.
Henkistä pahoinpitelyä oli myös huolehtia siitä, että kodinhoitotuen lisäksi minulla ei ollut mitään rahaa. Rahan puute ja jatkuva väkivalta lamaannutti minut. Menetin kykyni toimia.
Kunnes sitten sain kerta kaikkisen tarpeeksi ja lähdin. Mukaani en saanut lasta, en muuta kuin päälläni olevat vaatteet. Asuin vähän aikaan autossa ja mietin mitä teen. Hankin työpaikan ja pääsin asumaan tuttavan luokse. Vuokraan minulla ei ollut varaa.
Pikkuhiljaa aloin päästä jaloilleni ja sain lapsen luokseni joka toinen viikko. Hain apua oikeusputoimistosta, jonka avulla sain talomme myyntiin ja yhteisomaisuuden purettua.
Näin mentiin vähän aikaa, kunnes ex alkoi tahallisesti laittamaan lasta muualle hoitoon mitään edes ilmoittamatta aina kuin oli minun vuoroviikkoni. Ilmoitin asiasta lastenvalvojalle, nyt asian on vielä kesken.
Viimeaikoina se vanha viha exääni kohtaan on taas noussut ja vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että se on menneisyyttä, en voi tunteelle mitään. En kestä nähdä hänen omahyväistä naamaansa. Haluasin vetää häntä konkreettisesti turpaan jokaisesta pahoinpitelystä, jonka hän teki minulle. Olen pulassa näiden negatiivisten tunteiden kanssa ja olen kovasti yrittänyt muuttaa niitä. Mutta en voi sille mitään, vihaan häntä ja toivon, että jonain päivänä hän saa ansionsa mukaan.
Niin sitä kuvittelisi, että jos toiselle sanoo, että haluan erota riittävän painokkaasti, se menee perille. Mutta ei. Puhuin, itkin, raivosin, kirjoitin, tein kaikkeni, jotta exäni olisi tajunnut, että en voinut sietää häntä. Lopussa tein laput, jotka kiinnitin t-paitani etumukseen ja selkään, jossa luki: Älä koske minuun, en pidä sinusta, haluan erota. Ei tehonnut sekään.
Mies oli sairaalloisen mustasukkainen, tutki kännykkäni ja sähköpostini sekä auton kilometrit otti ylös. Itse petti kuin sika, mutta muutaman ensimmäisen kerran jälkeen lopetin välittämästä. Menköön, kunhan ei minuun koske.
Meillä oli yhteinen lapsi, mies jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä, kun palasin sairaalasta nyytti kainalosta. Oli tuonut toisen naisen vuoteeseemme. Vihasin häntä niin paljon sen takia, että on valitettavasti sanottava, että minulle ei niinä helvetillisinä vuosina kehittynyt normaaleja äidin tunteita lasta kohtaan.
Miehellä oli tapana säännöllisesti muistuttaa "voimastaan" heittelemällä minua päin seinää ja vetämällä hiuksista ämmä hellan ja nyrkin väliin, kuten hän tapasi sanoa.
Henkistä pahoinpitelyä oli myös huolehtia siitä, että kodinhoitotuen lisäksi minulla ei ollut mitään rahaa. Rahan puute ja jatkuva väkivalta lamaannutti minut. Menetin kykyni toimia.
Kunnes sitten sain kerta kaikkisen tarpeeksi ja lähdin. Mukaani en saanut lasta, en muuta kuin päälläni olevat vaatteet. Asuin vähän aikaan autossa ja mietin mitä teen. Hankin työpaikan ja pääsin asumaan tuttavan luokse. Vuokraan minulla ei ollut varaa.
Pikkuhiljaa aloin päästä jaloilleni ja sain lapsen luokseni joka toinen viikko. Hain apua oikeusputoimistosta, jonka avulla sain talomme myyntiin ja yhteisomaisuuden purettua.
Näin mentiin vähän aikaa, kunnes ex alkoi tahallisesti laittamaan lasta muualle hoitoon mitään edes ilmoittamatta aina kuin oli minun vuoroviikkoni. Ilmoitin asiasta lastenvalvojalle, nyt asian on vielä kesken.
Viimeaikoina se vanha viha exääni kohtaan on taas noussut ja vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että se on menneisyyttä, en voi tunteelle mitään. En kestä nähdä hänen omahyväistä naamaansa. Haluasin vetää häntä konkreettisesti turpaan jokaisesta pahoinpitelystä, jonka hän teki minulle. Olen pulassa näiden negatiivisten tunteiden kanssa ja olen kovasti yrittänyt muuttaa niitä. Mutta en voi sille mitään, vihaan häntä ja toivon, että jonain päivänä hän saa ansionsa mukaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ai kun kuullostaa tutulta. Sillä erolla että mulla tilanne on VIHDOIN ohi, enää en kanna vihaa enkä muutakaan, ihminen on 100% yhdentekevä minulle, lapset sain oikeuden kautta luokseni, rankan taistelun jälkeen. Exällä ei ole enää mitään valtaa minuun. Lapsiaan tapaa kun huvittaa.
Ikinä tuskin tulet hyväksymään miestä ja hänen tekojaan mutta asiat helpottavat kyllä! Sulla on voimaa aivan mihin tahansa. Jos pystyit lähtemään, pystyt mihin vaan.
Mä voin myös kertoa että tunne exää kohtaan on sellainen että menis pari metriä mullan alle. Niin paljon kuin hän on meitä ja minua satuttanut henkisesti, en voi kuvitellakkaan antavani hänelle ikinä anteeksi ! Tää viha on toisaalta surullista ja säälittävää mutta ehkä myös keino puolustautua.
Mua niin lohdutettiin että kyllä se 7 vuodessa helpottaa niin kuin ystävälleni "kävi" .. no vuosi eletty tässä tunteessa -paljoa ei siis jälellä !
Ihan samat tunteet on täälläkin. 17-vuotta yritti ja yritti ja yritti. Omasta mielestäni kaiken, mutta sehän nyt tietenkin on vain oma totuuteni. Helvetillistä henkistä väkivaltaa, ja vaikka yritin, sen taistelun hävisin aina. Lopulta sain repäistyä itseni irti, mitä pidän, jos ei lapsia lasketa, elämäni rohkeimpana ja parhaimpana tekona.
Mutta ex-miehen välinpitämättömyys isyyttään kohtaan, saa edelleen vihana nousemaan infernaalisiin mittoihin. Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että jonakin päivänä pystyn antamaan anteeksi, ja hyväksymään sen, etten voi vaikuttaa toisen isyyteen millään tavalla. Aktiivisesti tätä prosessia yritän eteenpäin viedä, toivottavasti eräänä aamuna peilistä katsoo ihminen, joka on voittanut vihansa ja katkeruutensa, silloin sitä on lopullisesti vapaa.
Ollakseni ihan brutaalin rehellinen, jos voisin, tappaisin exäni. Yksi puukonisku jokaisesta lyönnistä, jokaisesta murtumasta, jokaisesta venähdyksestä, jokaisesta mustelmasta. Ja monta puukoniskua siitä henkisestä kärsimyksestä, että sai joka kerta pelätä kuolevansa, kun mies kävi päälle milloin mikäkin aseeksi kelpaava kätensä jatkona. Nämä ovat tietenkin vain visioita, hän ei ole sen arvoinen, että menisin vankilaan hänen takiansa.
Kuvittelin, että erossa pääsen eroon hänestä. Pääsinkin, mutta aikaisemmin pelko esti vihan tunteiden kokemisen ja nyt - miten ihmeessä saan tämän vihan jota häntä koen loppumaan?