Mikä mätttää??

Tarvitseeko eron jälkeen enää puhua muusta kuin lapsia koskevista asioista? Eiväthän eronneet lapsettomatkaan parit pidä eronsa jälkeen enää yhteyttä, jos on uudet kumppanit.

Kauanko erosta on aikaa? Sanotaan, että erosta toipuminen vie noin puolet siitä ajasta, mitä suhde kokonaisuudessaan kesti. Hyvin kauan siihen siis menee.

Joku käytti jossain äskettäin eron jälkeisestä suhteesta nimitystä "terapiasuhde". Minusta ilmaus on osuva. Pitkän suhteen jälkeen on jossain määrin riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta( kun ei ole aikoihin ollut aivan yksin).

Olen pohtinut asiaa paljon. Jouduin edellisen pitkän suhteeni alussa keskelle erosotkuja. Minä olin miehelle se terapiasuhde. Tämä pääsi minun avullani yli siitä entisestä suhteesta. Meidän suhteemme ei kestänyt pitkälti siitäkään syystä, että jäin tyystin kakkos- tai itseasiassa kolmossijalle (miehellä oli lapsi, joka oli ehdottomasti ykkönen) miehen prioriteettilistalla. Mies oli yli 10 vuotta turvautunut niin ongelmissaan, kuin hyvissäkin hetkissään vaimoonsa, eikä tämän ollut helppo yhtäkkiä opetella puhumaan minulle. Tunsin olevani ulkopuolinen lähes kaikessa (lapseenkin liittymättömissä asioissa). Mies jatkoi ex-vaimonsa kanssa keskustelemista niin suruista, kuin iloista. Aika alkoi kullata muistoja heidän välillään ja kumpikin on jälkeenpäin puhunut minulle siitä, että heidän välillään oli kuin olikin sitä syvää kaipausta, josta minä heitä toisinaan syytin (syy, miksi en sietänyt heidän lähes päivittäistä yhteydenpitoaan puhelimitse ja yli viiden minuutin tapaamisia).

Meidän eromme jälkeen roolit vaihtuivat taas. Mies löysi uuden suhteen, minä samoin (hyvin pian erosta). Mies alkoi soitella minulle huolistaan ja onnistumisistaan - samoin kuin minä hänelle. Aloin ymmärtää aina vain enemmän. Erostamme on kulunut nyt hieman yli puoli vuotta. Minun uusi suhteeni ei kestänyt (rehellisesti en alunalkaenkaan uskonut siihen. tarvitsin vain jonkun lievittämään minulle edellisen suhteen aikana muodostunutta läheisyysriippuvuutta). Nyt olen myös itse päättänyt kunnioittaa miehen uutta suhdetta siinä määrin, että en soita tälle ja tämän soittaessa sanon, etten ehdi puhua (jollei tämän ongelma koske jotain sellaista asiaa, jossa voin "ammatillisessa" mielessä auttaa).

Puhuminen ja kaikki kanssakäymien eron jälkeen herättää tunteita. Joillekin hyviä, joillekin pahoja. Kaiken lisäksi uskon, että riitaisasta erosta (huom. en tarkoita missään nimessä sitä, että lasten aikana pitäisi riidellä) toipuu nopeammin, kuin yhteisymmärryksessä tapahtuneesta erosta. Uskon kuitenkin, että eron jälkeinen yksinolo on tärkeää toipumisen kannalta.

Kannatan sitä, että eron jälkeen vanhempien välinen keskinäinen yhteydenpito karsitaan minimiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että mikäli lapset ovat jo sen ikäisiä, että osaavat itse puhua, nämä soittavat itse sille toiselle vanhemmalleen niistä ihanista tapahtumista, jotka haluavat molempien vanhempiensa kanssa jakaa. Sen sijaan ne vanhempien väliset välttämättömät lapsia koskevat asiat soitettaisiin vain, kun ne ovat ajankohtaisia tai kiireellisiä ja ne vähemmän kiireiset jutut listattaisiin paperille ja soitettaisiin kaikki sitten kerrallaan esim. kerran viikossa. Tavatessa (jos ei ole kysymys ihan pienestä lapsesta) vanhempien ei ole edes välttämätöntä nähdä toisiaan. Pointtini tämän kaiken suhteen on nimenomaan se, että eronnut pari pääsee mahdollisimman nopeasti yli toisistaan olemalla mahdollisimman vähän tekemisissä. Lapset ovat yleensä ainoa hyväksyttävä syy olla tekemisissä ex-kumppanin kanssa, mutta lapsia ei pidä kuitenkaan käyttää tekosyynä oman ex-kumppanin kaipuun lievittämiseen. Ainakin se on varmin tapa tuhota kummankin omat uudet ihmissuhteet.

Tuolle vaivautuneisuudelle voi olla monia syitä. Meillä mies "joutui" lopettamaan puhelun minun murhaavasta katseestani johtuen :). Tuollaisen hän sai osakseen aina, kun minun kuulteni (jos olin samassa huoneessa, autossa tai missä milloinkin) tämän ja ex-vaimon välinen keskustelu alkoi mennä turhan pitkäksi. Kun juttu ei ollut enää ytimekästä tärkeiden lasta koskevien tietojen vaihtoa, vaan jaarittelua tyyliin "mitä sulle kuuluu?", "miten teillä menee parisuhteessa?", tai puhelut olivat muutoin vain jokapäiväisiä ja häiritsivät meidän yhteisiä hetkiämme (meilläkään ei yhteistä aikaa ollut paljon molempien erilaisista työajoista johtuen). Oikeastaan oli äärimmäisen raivostuttavaa, kun ehdin hetkeksi illalla käpertyä sohvalle miehen kainaloon ja samassa soi puhelin ja tämän ex-vaimo soitti niinkin tärkeästä asiasta, kuin että tämä oli ostanut lapselle uudet kengät. Ei sillä, etteivätkö kengt olisi tärkeä asia, mutta tarvtseeko tuollaisesta asiasta soittaa erikseen? Raivostuttavaa oli myös se, kun jonain viikonloppuna (kun lapsi ei ollut meillä), olimme minun vanhempieni luona toisella puolella Suomea, istumme illallispöydässä ja miehen ex-vaimo soittaa miehelle, ettei saa lasta lukemaan kokeisiin. Mitä mies voisi ylipäätään tehdä asialle? Takaan, että noina hetkinä mies olisi kuollut, mikäli katse voisi tappaa ja tämän ainoa vaihtoehto oli sanoa exälle: "Nyt täytyy mennä".