En jaksa enää, en tunne enää iloa, en jaksa enää yllättyä mistään, tunnen vain ahdistusta ja häpeää ja itsesääliä. Itsetuntoni on koulun pihalla maahan poljettuna. Olen umpikujassa enkä näe ulospääsyä. Miksei kukaan voi edes halata minua ja sanoa että olet ihana. Olen niin yksin ja kaikki ahdistaa. En tunne edes itkeväni, ei tee mielikään, mutta silti silmistäni yrittää valua kyyneleitä ja se lisää häpeää kun joku näkee. Minua on kiusattu koulussa, olen aina ollut se jonka tunteista ei tarvitse välittää, minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus, enkä ole kertonut näistä kellekkään. En pystykkään. Saisin vaan lisää p-askaa niskaan. Ja varmasti jotain muutakin hämärää minussa on mutten tiedä mitä. Elän vain hetken kerrallaan ja yritän selviytyä kun en muuta voi.
tappakaa minut
already dead
22801
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Laki kieltää tuollaisen tekemästä,enkä muista
onks itsemurhaki jonkinsortin rikos jo.
mää symppaan sua....älä huoli kyllä se päivä joskus paistaa...
vaikka tuntuu ettei paistaiskaan...
Sitten voisit tilata ajan omalääkäriltä, tuo ikuinen kiusaaminen on loputtava ja vanhemmat/lääkäri/perhetyöntekijä (kunnan) osaa neuvoa miten edetä asiassa ja rakentaa kanssasi olosi jälleen hyväksi. Lähetän sinulle voimia ja ison halaksen..Jokainen ihminen on ihana ja arvokas-niin sinäkin!
Elä SINÄ vielä pitkään ja hyvää elämää!
Terv. Ymmärrän
ei sinussa mitään hämärää ole, kiusaaminen saa aikaan noita hämäri tuntemuksia kun hävettää ja harmittaa ja etsit itsestäsi syytä kiusaamiselle, löytämättä sitä koskaan. Ei sitä olekaan, ainut vika on kiusaajien korvien välissä. Nyt sinä pieni ihminen kerro jollekulle tämä kaikki pahuus, sillä vika ei ole sinussa etkä ole ansainnut saada huonoa kohtelua eikä elämäsi tarvitse tuollaista olla.
Ystäväsi
Itse olin samankaltaisessa tilanteessa muutama kuukausi sitten. Kunnes sain itseni jollain ilveella varaamaan lääkäriajan. Mietin pitkään tekosyitä, jotta en menisi sinne, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna siellä käyminen yksi elämäni tärkeimmistä päätöksistä. Lääkkeet auttaa.
Voi pientä nuorta kulkijaa. Jos olisit tuossa vierelläni niin halaisin ja rutistaisin. Veisin jonnekin tarjoaisin jotain lämpöistä juotavaa. Olet varmasit ihana kiva nuori. Minuakin josksu kiustattiin ja siksi ymmärrän sinua. Kun vuodet vierivät kiusaajat ovat menneet ja elämä on ihan ihanaa. Toivon enkeleitä vierellesi ja elämäsi poluille.
Kiitos kiitos. Ei minua siis enää kiusata kun en ole enää koulussakaa. Valmistuin keväällä amiskasta. Huonenna pitäisi mennä ekaan oikeaan työpaikkaan. Luonnollisesti pelkään munaavani kaiken kun tuo amiskan koulutus oli aika vaatimatonta ja en muutenkaan ole mikään luonnonlahjakkuus noissa hommissa ja aika hidaskin. Ahdistaa jo valmiiksi. Siellä on pienet tilat joissa paljon porukkaa. Mutta pakko mennä sinne kun ei ole muutakaan. Voi siis sanoa että olen aika epäpätevä. Porukat sanoo että töihinhän mennään oppimaan, mutta rohkean olla eri mieltä. Kyllä siellä pitää jo melko pitkälle olla homma hallussa. Ja jos ei osaa niin sitten nolaa itsensä. Ja sitten painaa päälle armeija. Sinne menin kesällä, ja viikon päästä tulin pois. Pidän touhua aivan pelleilynä. En aio käydä armeijaa koska en hyväksy tappamista enkä pidä koko armeijasta. Ja koska minulla on ainakin omasta mielestäni masennus ja on pakko ollakin koska oireet ovat semmoiset. No menin sitten varuskunta lääkärin puheille joka vertauskuvallisesti iski minua kasvoihin sanomalla "tuhannet miehet pystyy käymään armeijan niin mikset sinä?". Ja sanoi sen vielä silleen asiallisen ivallisesti. Pääsin kumminkin pois ja sain 2v lykkäystä ja aion hankkia vapautuksen. Jos en sitä saa niin menen totaaliin. Armeijasta pois tulon takia sain paljon paskaa niskaan. En ymmärrä, jos minun kaltaisia ihmisiä olisi enemmän, ei olisi sotiakaan? Ei ne useimmat rivisotilaat edes haluaisi toisiaan tappaa vaan ne muutamat ihmiset joiden ei itse tarvitse mennä rintamalle. Siinä pientä tarinaa.
Jatkanpa: eli en tajua miksi tilanteeni on tällainen etten voi kertoa tästä edes vanhemmille. Jotenkin minua on aina pidetty jotenkin voittajatyyppinä kun olen aina saanut hyviä arvosanoja koulusta. En kuitenkaan ole ollut mikään nössö tai hikari. Mutta rauhallinen ja hiljaisempi, järkevämpi kuin muut. Ja olen isäni puolen sukuun tullut. Olen siis muka kova jätkä enkä valita koskaan mistään. Siskoni valittaa sen sijaan koko ajan jostain ja sitä autetaan, se on aina ollut jotenkin heikompi. Menettäisin kasvoni jos menisin sanomaan että ahdistaa. En jotenkin enää osaakkaan. Minun mielestäni on jotenkin väärin että masentuneita mollataan. Masentunutta ei voi ymmärtää kuin toinen masentunut. Masentuneet ovat yleensä aina muita empaattisempia ja heilläbon erilainen ajatusmaailma kuin terveillä. Itsekin jotenkin havannoin ja tarkkailen muiden käyttäytymistä ja tekemisiä, ihmisten jotka eivät ajattele mitä tekevät vaan tekevät vaistojen varassa kaikkea sitä mitä ihmiset tekevät. Minä olen jotenkin tippunut siitä kyydistä. En enää olenko oma itseni. En tiedä millainen minun pitäisi olla. Mietin koko ajan mitä teen, onko se normaalia, tekevätkö muut näin. Kuuntelen Apulantaa, jotenkin ne jotkut biisit iskevät jotenkin niin minun maailmaani. Musiikki on mulle suunnattoman tärkeää, se pitää minut vielä järjissäni. Joskus toivon että menettäisin oikeasti järkeni jotta voisin rauhassa olla hullu. On koko ajan jotenkin tyhjä olo. En nauti enää mistään(paitsi musiikista). Ja jotkut elokuvat, joissa on järkeä, aiheuttaa jotain tunteita. Haluasin niin itsekin saada aikaan jotain suurta, kirjoittaa lauluja, maalata tauluja tai jotain, mutta kun ajukoppa kumisee tyhjyyttään, en saa mitään aikaan, en ole mitenkään luova ihminen. Vaikka olenkin ehkä ennemminkin jokin taiteilijasielu kuin normi-ihminen. Jollakin tasolla pelkään ehkä myös pimeää, se jokin lapsuudesta jäänyt pelko, näin aina hirvesti karmeita painajaisia, aina olin niissä yksin jossain pimeässä ja sitten jotain kamalaa tapahtui. Ja nykyäänkin on niin järkyttäviä painajaisia että pyrin huutamaan unissani mutten saa ääntä. Tiedän ettei pimeässä ole mitään pelottavaa mutten voi olla varma. Kaiken tämäm kertomani(enkä ole kertonut vielä läheskään kaikkea)voisi kuvitella että olen tosi epävakaa ihminen. Kukaan ei kuitenkaan ulospäin ole huomannut minusta mitään erikoista. Osittain siksi tästä on niin vaikea kertoa.
Ne yritti ehkä kannustaa: jos muutkin käyvät armeijan, mikset sinäkin - se mikä jäi sanomatta oli: et ole sen kummempi kuin muutkaan (et hyvässä etkä huonossa). Mikset hoida sitä hommaa siviilipalveluksella?
Itse olen kärsinyt samanlaisista oireista reilut 8 vuotta, olen koittanut 5 eri lääkettä, yhdestä oli apua reilun vuoden ajan jolloin masennus oli poissa mutta en uusiin ihmisiin uskaltanut tuolloinkaan tutustua. Nyt vedän kahta eri pilleriä naamaan, 4:s viikko alkamassa, mitään muuta en ole huomannut kuin vain sen, että väsyttää entistä enemmän.
Olen ollut nykyisessä työssäni o 5 vuotta ja joka päivä tuntuu, että en osaa mitään ja pelkään jokaista hommaa joka mulle annetaan.
En ole tutustunut tuon viiden vuoden aikana yhteenkään työkaveriin ja olen sielläkin kahvitauot aina suu kiinni.
Armeijan pääsin jotenkuten läpi joka oli helvetinmoinen ihme, en edes tiedä kuinka selviydyin sieltä, mutta pellekouluhan se oli.
En ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa ja ainoa ystäväni on oma veljeni jonka kanssa voin keskustella asiasta kuin asiasta, hänellä on kuitenkin oma elämä ja tunnen välillä, että olen pelkkä riesa hänellekkin.
Inhoan myös isoa osaa ihmisistä koska tuntuu, että kaikki ovat jonkinlaisia pintaliitäjiä, jotka ei ymmärrä minua ja sitä että tällaisia ihmisiäkin on jotka ei paljoa juttele eikä hymyile, en siltikään ole vihainen.
Itse olen tämän 8 vuoden aikana saanut kerrottuas vanhemmille ja veljelleni tästä masennuksesta ja sosiaalisista peloista, mutta en tiedä mitä odotan heiltä, mitä he voivat tehdä auttaakseen minua? Eivät osaa, nämä sanat olen kuullut ja, että ota niskasta kiinni ja ajattele positiivisemmin, olen yrittänyt tuloksetta.
Tällä hetkellä siis käyn myös ryhmäterapiassa jotta sosiaaliset taidot paranisivat, mutta olen usein aivan hiljaa, koska päähäni ei tule mitään ajatuksia, ihmettelen kun osa heistä suoltaa tekstiä solkenaan ja minun on vaikeaa saada edes yhtä lausetta aikaan, olenkin jo alkanut ajattelemaan, että minä vain olen tällainen jolla ei ole itseluottamusta ja pelkää sosiaalisia tilanteita ja on vaan masentunut jolle ei voi yhtään mitään.
Minua on mahdoton muuttaa.
Olen 52v mies,avioero viimevuoden lopulla, lähes 25v oltiin yhdessä,jos jostain saisin haulikon lainaan,niin piiput suuhun,ja loppu is tämä turhanpäiväinen "elämä" minkäs teet,kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta,yks vaihtoehto olis hypätä junan alle.Turha selittää, että lääkäri,,tai psykiatri auttaa.Minulla on ollut munuais-syöpä,välilevyn pullistuma 4- nikamavälissä,sormi poikki,polvissa alkava nivelrikko,jalka jäänyt linja-auton pyörän alle,solisluu murtunut,la paluu murtunut.Turhanpäiväinen elämä,saisi jo päättyä. Haimatulehdus ollut 2 kertaa.
Nuohan kaikki kommellukset kertoo elämästä, se on koetellut sinua. Toisia koettelee enemmän kuin toisia, päämäärä viimein kuitenkin sama. Hauta, taivas/jotainmuuta. Koskaan ei pitäisi sinne olla kiire. Elämä kun loppuu kuitenkin yhtä yllättäen kuin alkaa.
Haulikollaan ei saa kuin ruman naaman, eikä sitä kai vapaaehtoisesti kukaan tahdo?
Hei sinä ap-kirjoittaja!
Ajattelen, uskon tietäväni, et ole mitenkään poikkeava, luonnollinen herkkä nuori, jolla elämä on edessä, ja joka kokee epävarmuutta ottaessaan ensi askeleita nyt työelämään siirtymiseen. Kukaan ei ole valmis aloittaessaan työelämää, jokaisen on mentävä oppiaskeleensa onnistuen ja välillä takapakkia ottaen, se on normaalia.
Ajattelin tekstiäsi luettuani, että hyvin tuttua vuosikymmenten takaa, omaa epävarmuutta, hataraa itseluottamusta. Niin sinulla, kuin meillä jokaisella on oikeus armollisuuteen, siihen, että me emme ole täydellisiä. Ajan kanssa opimme, kun pidämme periaatteesta kiinni, että vaikeuksien kautta voittoon, jos niitä oppimisvaikeuksia tulee. Nuorena on uskallettava olla nöyrä myös itselleen, eli armollinen.
Toivon sinulle luottamusta elämääsi, olet paljon jo voittanut, kun kirjoitat tuntemuksiasi tälle palstalle! Elämä kannattelee, kun antaa siipien kannatella, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että putoaa, luottamus ja usko omaan elämään pitää sinut "ilmassa" turvallisesti.
Kaikkea hyvää sinun elämääsi, rakkaudella Santra
Alle puoli tuntia töiden alkamiseen ja minä taidan oksentaa kohta ja kädet tärisee stanasti ja ajatus ei kulje. Mitähån nekin aattelee kun näkevät minut.
No niin. Olen selviytynyt ruokatuntiin asti. Olen niin tuskallisen hidas näissä hommissa, eikä kehtaa koko ajan neuvoakaan kysyä.onko minulla oikeus tehdä niinkuin haluan ja lähteä sittenkin pois täältä. En edes omasta tahdosta tänne tullut vaan vanhempani eivät jaksaneet katsoa työttömyyttäni ja pakottivat tänne. Jos en ole onnellinen tässä työssä niin miksi minun pitäisi täällä olla? Voinko sanoa vaan reilusti että mietin vielä että haluanko jäädä tälle alalle. Olin ajatellut meneväni ihan toiselle alalle mutta siellä ei ole paljon paikkoja auki. On vasta ruokatunti ja olen jännittänyt ja panikoinut itseni aivan hermoraunioksi. Ja kohta takasin kuuntelemaan mitä seuraavana pitää tehdä. Olen siis autokorjaamossa. Aamulla töihin ajaessani toivoin että hirvi hyppäisi eteen ja kuolisin koska itsaria en kumminkaan tekisi vaikka haluaisin.
Kyllä sinun pitää saada itse päättää mitä haluat: Ei sitä jaksa jos on homma koko ajan kuin pakkopullaa ja on joutunut hommaan toisten pakosta. Et varmasti ole niin hidas kuin itsestäsi tuntuu. Ei kukaan ensialkaja mikään pikasuorittaja ole. Ole armollinen itsellesi.
Tarvitsisin varmaan jotain paniikkilääkkeitä että jaksaisin työpäivät. Koko ajan täysi paniikki päällä ja hikeä saisi olla toinen ihminen vieressä lastaamassa viemäriin. Pakko kai se on yrittää tuossa työpaikassa pysyä vaikka se niin ahdistavaa onkin, koska kotona en voi edes mainita lopettavani sen. Luultavasti isäni potkisi minut pihalle jos ei työ maistu. Kiva sitten työttömänä maksaa vuokria ja muita kuluja. Nyt yritän vain olla nukahtamatta jotta saisin nauttia vapalla olosta pidempään. Minä en kestä. Huomenna joudun tekemään ammattilaisellekin vaikean homman, eikä kukaan ole vieressä neuvomassa. Saattaa mennä sormi suuhun monta kertaa. Itse vielä kestän sen etten ole taitava, mutta se häpeän tunne mikä tulee kun ei osaa jotakin tehdä on valtava, kun on vielä valmiiksi itsetunto palasina. Pitää yrittää mennä vaikka hampaat irvessä itkua vääntäen. Olis kiva jutella jonkun kans vaikka sähköpostin välityksellä.
Just näiden vi*** kiusaaja kusipää mulkkujen takia suomessa on paljon masentuneita ja itseänsä vihaavia ihmisiä...
Mä oon NIIIIIIIN vittuuntunu näihin kovanaamapelleihin et toivon periaatteessa teijän kuolevan vaikka niin ei saiskaa toivoo. OOTTEKO TE NYT NIIN PALJON PAREMPIA KU TEITÄ HEIKOMMAT??
Mä säälin teitä!
Mä muistan nuoruudessani kaikki kiusaajani ja eipä ole nyt näkynyt vuosikymmenten jälkeen. Pakenevat vastuutaan mitä aiheuttivat
Älä hanki muille vankeusrangaistusta murhasta tai taposta, tee se itse.
älä tee sitä. tee ja kokeile kaikkee uutta. keskustelu on jo aika vanha ootko elossa
Itsekin aika usein tulee ajateltua että kunpa sitä joutuis vaikka jonkun sekopään ampujan uhriksi tai hirvi juoksisi eteen kun ajan autoa niin ei enää tarvitsisi jatkaa täällä kärvistelyä. Olen saanut tarpeekseni elämästä jo monta vuotta sitten.