Olen ollut naimisissa pari vuotta, yhdessä ollaan oltu 3 vuotta. Meillä on yksi lapsi. Asunto ostettiin puoli vuotta sitten.
En ole koskaan kokenut "järisyttävää rakkautta" puolisoani kohtaan, eikä hänkään minuun. Mistä päättelen näin, niin siitä, että suhteen alkuajoista lähtien ei välillämme ole sinkoillut kipinöitä tai ollut suuria tunteenpurkauksia. Seksi oli ihan onnetonta alkuaikoina ja ei oikein ottanut onnistuakseen, mutta ajattelin, että toinen jännitti (oli joskus saanut negatiivista kommenttia siitä asiasta) ja asia tulisi lutviintumaan ajan mittaan.
Kumppanini ei koskaan omatoimisesti halaillut, suukotellut, silitellyt minua. Enkä minäkään kyllä häntä. Kukkia hän kyllä toi, harva se viikko.
Tulin raskaaksi ja pohdimme, mitä teemme. Päätimme pitää lapsen ja muuttaa yhteen. Menimme naimisiin, koska niin "kuuluu" tehdä.
Raskausaikana meillä oli täysin kuollut seksielämä, mutta kukkia tuli sitäkin useammin kotiin.
Emme riitele kovinkaan usein, tietysti sanomisia on tullut ja varsinkin silloin kun lapsi syntyi. Luultavasti juuri siksi, koska ei ole suurta tunnetta mukana.
(Tämän tiedän siitä, että aikaisempi "Rakkaus" suhteeni oli yhtä myrskyä ja tulta). Tuntuu kuin eläisin jonkun hyvän kaverin kanssa. Ja tähän asti elämä on mennytkin ihan ok. Mutta en ole pettänyt kumppaniani kertaakaan, koska olen naimisissa.
Palasin äitiyslomaltani töihin ja tapasin erään miehen, kenen kanssa meillä oli ollut pientä juttua n.5 vuotta sitten. (ennen avioliittoani ja tätä nykyistä miestäni). Juttu ei lähtenyt erinäisten asioiden takia etenemään ja ns. jätimme asian.
Sitten tuli tilaisuus, että olisimme olleet molemmat toisella paikkakunnalla tämän "vanhan" miehen kanssa, mutta me molemmat peruimme viime tingassa mahdollisuuden näkemiseen. Miksi? Koska pelkäsimme, että se saattaisi ajaa meidät johonkin ja kumpikaan ei halua sotkea toisen elämää. (Mies tietää, että olen tätä nykyä naimisissa ja äiti).
Aikaa meni taas ja jälleen kerran satuimme törmäämään vahingossa. Halu nähdä toinen kasvoi ja kai jännitys siinä samalla, että tuntuuko / kolahtaako toinen enää kuten se oli tehnyt 5 vuotta sitten. Niinpä sovimme näkevämme.
Jo heti ekoista minuuteista lähtien kun näimme, ilmassa oli sähköä. Kun hän koski minua, vartaloni läpi meni aalto. Puristin häntä kädestä kuin hukkuva yrittää tarttua pelastajaansa. Tunsin järjetöntä intohimoa ekaa kertaa koko avioliittovuosien aikana ja toista miestä kohtaan.
Emme kuitenkaan hypänneet sänkyyn tämän toisen miehen kanssa, mutta jos olisi tullut tilaisuus, oltaisiin menty.
Nyt mietinkin, mitä tekisin. Anoisinko avioeroa miehestäni ja lapseni isästä, kenen kanssa arki sujuu, mutta intohimosta/rakkaudesta ei ole tietoakaan, enkä usko että tilanne tulee muuttumaankaan parempaan suuntaan - ja kyllä asiasta ollaan keskusteltu aikaisemmin lähinnä läheisyyden puutteesta.
Vai / ja kokeilisin elämää tämän toisen miehen kanssa, kenen kanssa koen intohimoa ja rakkautta vielä vuosienkin jälkeen.
Tiedän, että jos nyt lähtisin toisen miehen mukaan, menettäisin todennäköisesti kaikki välini lapsen isän puolen sukulaisiin. Tai jos jään avioliittooni, niin vuodet kuluvat samaan tahtiin kuin tähänkin asti ja haaveilisin aina rakkaudesta ja varsinkin siitä tunteesta. Ja todennäköisesti intohimoa hakisin yhdenyönsalasuhteista ja yrittäisin paikata jotakin puuttuvaa materiaalin kustannuksella.
Hankala tilanne.
En ole koskaan kokenut "järisyttävää rakkautta" puolisoani kohtaan, eikä hänkään minuun. Mistä päättelen näin, niin siitä, että suhteen alkuajoista lähtien ei välillämme ole sinkoillut kipinöitä tai ollut suuria tunteenpurkauksia. Seksi oli ihan onnetonta alkuaikoina ja ei oikein ottanut onnistuakseen, mutta ajattelin, että toinen jännitti (oli joskus saanut negatiivista kommenttia siitä asiasta) ja asia tulisi lutviintumaan ajan mittaan.
Kumppanini ei koskaan omatoimisesti halaillut, suukotellut, silitellyt minua. Enkä minäkään kyllä häntä. Kukkia hän kyllä toi, harva se viikko.
Tulin raskaaksi ja pohdimme, mitä teemme. Päätimme pitää lapsen ja muuttaa yhteen. Menimme naimisiin, koska niin "kuuluu" tehdä.
Raskausaikana meillä oli täysin kuollut seksielämä, mutta kukkia tuli sitäkin useammin kotiin.
Emme riitele kovinkaan usein, tietysti sanomisia on tullut ja varsinkin silloin kun lapsi syntyi. Luultavasti juuri siksi, koska ei ole suurta tunnetta mukana.
(Tämän tiedän siitä, että aikaisempi "Rakkaus" suhteeni oli yhtä myrskyä ja tulta). Tuntuu kuin eläisin jonkun hyvän kaverin kanssa. Ja tähän asti elämä on mennytkin ihan ok. Mutta en ole pettänyt kumppaniani kertaakaan, koska olen naimisissa.
Palasin äitiyslomaltani töihin ja tapasin erään miehen, kenen kanssa meillä oli ollut pientä juttua n.5 vuotta sitten. (ennen avioliittoani ja tätä nykyistä miestäni). Juttu ei lähtenyt erinäisten asioiden takia etenemään ja ns. jätimme asian.
Sitten tuli tilaisuus, että olisimme olleet molemmat toisella paikkakunnalla tämän "vanhan" miehen kanssa, mutta me molemmat peruimme viime tingassa mahdollisuuden näkemiseen. Miksi? Koska pelkäsimme, että se saattaisi ajaa meidät johonkin ja kumpikaan ei halua sotkea toisen elämää. (Mies tietää, että olen tätä nykyä naimisissa ja äiti).
Aikaa meni taas ja jälleen kerran satuimme törmäämään vahingossa. Halu nähdä toinen kasvoi ja kai jännitys siinä samalla, että tuntuuko / kolahtaako toinen enää kuten se oli tehnyt 5 vuotta sitten. Niinpä sovimme näkevämme.
Jo heti ekoista minuuteista lähtien kun näimme, ilmassa oli sähköä. Kun hän koski minua, vartaloni läpi meni aalto. Puristin häntä kädestä kuin hukkuva yrittää tarttua pelastajaansa. Tunsin järjetöntä intohimoa ekaa kertaa koko avioliittovuosien aikana ja toista miestä kohtaan.
Emme kuitenkaan hypänneet sänkyyn tämän toisen miehen kanssa, mutta jos olisi tullut tilaisuus, oltaisiin menty.
Nyt mietinkin, mitä tekisin. Anoisinko avioeroa miehestäni ja lapseni isästä, kenen kanssa arki sujuu, mutta intohimosta/rakkaudesta ei ole tietoakaan, enkä usko että tilanne tulee muuttumaankaan parempaan suuntaan - ja kyllä asiasta ollaan keskusteltu aikaisemmin lähinnä läheisyyden puutteesta.
Vai / ja kokeilisin elämää tämän toisen miehen kanssa, kenen kanssa koen intohimoa ja rakkautta vielä vuosienkin jälkeen.
Tiedän, että jos nyt lähtisin toisen miehen mukaan, menettäisin todennäköisesti kaikki välini lapsen isän puolen sukulaisiin. Tai jos jään avioliittooni, niin vuodet kuluvat samaan tahtiin kuin tähänkin asti ja haaveilisin aina rakkaudesta ja varsinkin siitä tunteesta. Ja todennäköisesti intohimoa hakisin yhdenyönsalasuhteista ja yrittäisin paikata jotakin puuttuvaa materiaalin kustannuksella.
Hankala tilanne.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Et kerro ikääsi? Ilmeisen nuori nainen kuitenkin olet. Elämä edessä...
Vanhat ihmiset puhuvat että seksillä on liian suuri merkitys parisuhteissa. Mielestäni tämä on totta silloin jos jompikumpi tunteen jäävänsä paitsi jostain. Kuten sinä nyt tunnet. Jos molemmat tyytynee yhteisestä sopparista seksittömään suhteeseen eikä kaipaa sitä niin silloin se on ihan ok.
Kehottaisin sinua keskustelemaan miehesi kanssa, rehellisesti. Oletteko koskaan edes puhuneet seksittömästä suhteestanne? Mistä tiedät ettei hänellä(kin) olisi joku nainen jossakin, joka saa viisarin värähtämään? Mistä tiedät ettei miehesikään kaipaa noita tunteita joita ei susta saa?
Miksi mies tuo kukkia sulle koko ajan...?
Koti, perhe, työ yms. ovat varmaankin helposti mitattavia arvoja ja siksi ne saavat yleisesti paljon arvostusta. Sitten on niitä arvoja, joita ei voi välttämättä edes sanallistaa kovin hyvin, saati tilastoida tai mitata. Esimerkiksi juuri ne toisen ihmisen aiheuttamat suuret väristykset. Ovat ne sitten mittaamattoman arvokkaita tai ei, niillä on varmasti suuri arvo ihmisen elämälle. Itsestä ainakin tuntuu, että edes hiljaa sisäisesti on pakko myöntää itselle, että jotakin tiettyä ihmistä kohtaan tunnetut suuret rakkauden ja intohimon tunteet ovat olleet sellaisia kokemuksia, jotka muokkaa omaa sielua pysyvästi ja niiden kautta oma suhde maailmaankin on muuttunut. Esimerkiksi se toista kohtaan tunnettu intohimo on tuonut todella kokonaisvaltaisen kokemuksen siitä, että on olemassa. On suuri yhteydenkokemus sen toisen kanssa ja samalla on niin eri ihminen, että ajatuskin siitä toisesta tuottaa käsittämättömiä olotiloja, magneettimaisia ja sähköiskuja. Olemassaolon kokemuksia tuntuu nykymaailmassa tulevan vähän, ehkä joskus, kun on vaikka ratsastanut jollain vähän vauhkolla hevosella metsäteitä ja ensin tuntenut sen vauhdin ja hevosen liikkeet ja sitten omalla keholla ja mielellä sulautunut siihen, ollut yhtä sen lämmön ja lihasten kanssa ja lakannut tajuamasta miten kovaa menee, vaikka vauhti kiihtyy, ollut vaan yhtä sen hevosen kanssa, niin ehkä sen tyyppiset kokemukset ovat sitä samaa. Ei tunnu irralliselta mistään, vaan juuri siltä, miltä pitääkin. Ne ovat vaikeasti sanallistettavia tunteita, mutta varmasti erittäin arvokkaita. Niissä on henkinen ulottuvuus. Vähän samantapainen kuin mitä suuri rakkaus tekee. Se saa olon sellaiseksi, että ei välitä pienistä ja hölmöistä ärsyynnytyksistä, vaan se rakkauden aikaansaama hyvä olo kantaa suunnattoman paljon.
Tuskin ap:n mies häntä pettää, ei minun mielestä pidä olettaa sellaista. Mutta siitä olen edellisen kanssa samaa mieltä, että kai se niin on, että jos kumpikaan suhteen osapuoli ei kaipaa läheisyyttä, niin tilanne on ok. Vaikea kyllä kuvitella miksi ei kaipaisi, koska ihminenhän on alkuperäisimmällään maailmassa juuri kehonsa välityksellä ja keholliset kokemukset ovat sellaisia, jotka vaikuttavat meihin suoraan ilman ajattelua. Ajattelu ja ruumiillisuus ovat kehon kaksi eri puolta ja on vaikea ajatella, että kukaan tuntisi olonsa tyydyttyneeksi pelkästä ajattelullisesta suhteesta (esim. turvallisuus yms. mitä voidaan ajatella) kumppaniin. Siitä tulee jotenkin sellainen olo, että ehkä ihminen nähdään todella kapeasti, jos ei ajatella sitä, kuinka tärkeää se kehollisuus on. Jää näkemättä puolet toisesta ja sen kokemuksesta ihmisenä. Tuntuu, että juuri kehollisuuden kautta (esim. tanssi) on enemmän sellaista välitöntä olemassaolon ja yhteyden kokemusta maailmaan. Se järjetön intohimo ehkä tuo esiin sitä henkistä tunnetta välittömästä yhteydestä toiseen ja halua sen järjettömän yhteyden tunteen täydelliseen kokemiseen ja kokemiseen niin, että ei voi enää ajatella, voi vain tuntea.
En usko, että sellaiset ihmiset, jotka eivät ole niitä tunteita kokeneet välttämättä ymmärtävät kuinka arvokkaalta vaikka se käsittämätön intohimo kokemuksena saattaa tuntua. Se ei varmaankaan ole järkeistettävissä. Mutta sen tärkeyden huomaa siitä, että sellaiset kohtaamiset muuttaa ihmistä. On vaikea ajatella, että voisi enää koskaan olla se ihminen, joka ei tietäisi miten suuria tunteita joku voi herättää. Tai sellainenkaan ihminen, joka myöntäisi vain järjellisten ja mitattavien asioiden olemassaolon.
Helpoin on silti olla ottamatta riskejä. Vanhanakin saattaa dementoitua eikä edes joudu kärsimään ajatuksista menetetyn rakkauden vuoksi. Se on varmasti se helpoin tie, jos saisin päättää muiden ihmisten puolesta, päättäisin ehkä niin. En tiedä ajattelenko sitten liian optimistisesti, että se tuska niitten suurten tunteiden toteutumattomuudesta ei enää kasva. Paitsi silloin vanhana, kun näkee koko elämänsä, mutta se on vain ohikiitävä hetki.
Miten niin ei kasva jos se tuska on läsnä joka päivä?eikö kuolemanhetken katumukseen liity koko elämänkirjo, itä on jättänyt tekemättä ja mitä on tehnyt, luen rivien välistä että sulla painaa jokin muu asiassa kuin mitä annat kuvan tai on paljon asioita joista et kerro enempää julistaessasi tuon paremman vaihtoehdon ap:lle, ehkä omasa elämässäsi, vaikka et ap:n tilannetta tarkemmin tiedä kokonaan....
On kyse myös siitä mikä on tärkeää, onko itselle tärkeää olla ei-eronnut vai ottaako se ylpeyden päälle ja käy häpeäksi?Onko suhde miehen sukulaisiin todella niin uniikki vai päinvastoin melko korvattavissa tai samantekevä?Pelko tulevaisuudesta lapsen kanssa tai uuden suhteen löytymisestä on myös relevantti, siksi kannattaa harkita asiat todella tarkkaan, mutta mikä mahtavinta, mahtavimman kumppanin kanssa kaikesta voi jutella ja sovitella lapsenkin kannalta parhaiten käyväksi.
Olen samaa mieltä, paitsi etten julistanut mitään. Kai jokaista vastaavissa tilanteissa huolestuttaisi toisen jaksaminen ja myös oma jaksaminen, jos pitäisi kohdata jotain sellaista, mitä ei ajatellut kohtaavansa. Olisi aika suuri paine kenelle vain olla liian suuri vaikutin toisen elämän olennaisimmissa asioissa, loppumisissa, jatkumisissa. Kun ne ei täysin suoraan koske itseä. Välillisesti tietysti koskee paljon. Ei siinä ajatuksessa sen kummempaa rivien välissä. Ne tunnekokemukset kyllä pyyhkivät kaikkia huolia pois, joten minusta niitä on ihan hyvä olla, edes sen hetken verran etukäteen.
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa.
Minä ja "salarakas" tapailimme aina tilaisuuden tullen,
pian opin jopa kotona valehtelemaan uusista ystävistä ja
harrastuksista jotta sain tavata tämän miehen.
Vuodet vierivät ja salasuhdetta jatkoimme viitisen vuotta.
Molempien lapset kasvoivat ja puolisot olivat tietämättömiä
suhteestamme. Kiduttavaa aikaa mutta emme kadu.
Hetket jotka olimme yhdessä antoivat voimaa jatkaa arkea.
Uskoimme ettei meillä ole tulevaisuutta ja erosimme.
Ajan kuluessa molemmat erosimme myös puolisoistamme.
Viisi vuotta eroni jälkeen kohtasin miehen sattumalta
kaupungilla, kävimme kahvilla, juttelimme mukavia
Ja liekki roihahti uudelleen
Tosi rakkaus on niin suuri voima jota järki ei tunne.
Ja jos todellisen rakkauden saa kokea, sen voiman tietää
ja se kantaa läpi elämän, kului vuosia vaikka kuinka paljon.
Ensitapaamisestamme on kulunut jo 22 vuotta, eikä rakkaus
mihinkään ole hävinnyt, kasvanut vuosi vuodelta enemmän.
Voimia päätökseesi!
Ihan utopistinen tarina entä jos ette olisikaan enää tavannu 5 vuoden päästä ja mikä muuten esti ottamasta yhteyttä toiseen?
Elämä kuljettaa
Ylpeys ja toisen "uuden" elämän kunnioitus
esti molempia ottamasta yhteyttä
Jälkikäteen ajateltuna täysin tyhmää
ja turhaa.
Ei "väliaika" ollut turhaa vaan molemmat
tahoillaan opettelivat elämää.
Jos ei oltaisi enään koskaan tavattu
elämä olisi jatkanut vaan kulkuaan
Mutta toisin kävi
Onneksi =)
"Kohtalo" lähettää merkkejä
kunhan vain ymmärtää ne
Surkeeta seksiä eikä tunteitakaan, aikamoinen kompromissiliitto!! Toisaalta onhan sekin parempi kun vaikka väkivaltainen tai hullu puoliso jos nyt jotain positiivista ajatellaan jos olet lehtiä viimepäivinä lukenut..
Mieti nyt kaikilta kanteilta et mikä kannattaa, onko miehelles ok jos etsitte molemmat itsellenne samalla uutta kun olette vielä aviossa vai miten ajattelitte tuon kumppanuusliiton kanssa tehdä, mahtuisko siihen sivusuhteita (tosin se aika inhaa kolmansille osapuolille ?).Onko sulla kiire johonkin, avioeronhan saa nopeaan ei tässä kai siitä olekaan kyse vaan siitä ettet oikein tiedä mitä haluat.
Voisiko sen toisen kanssa jutella vaikka positiiviseen sävyyn että mitä toisessa arvostaa ja mitä on ja mitä puuttuu?Riippuu varmaan miehestäs miten reagoi...
Miesten eroryhmissä ja avioeroa koskevissa tutkimuksissa on havaittu että miehet eivät useinkaan halua erota, ellei ole todella vetävä ja varma uusi kumppani tarjolla.
Miehille avioero tulee usein täytenä yllätyksenä, eivätkä edes tajua että naisen puolelta tunteiden kuolemista on tapahtunut jo pitkällä aikavälillä, johtuisko sitten miesten epäarvostuksesta tunteita kohtaan ylipäänsä vai mistä sokeudesta kyse?
Miehelle (miehen ego) on myös kova paikka, ehkä monesti kovempi jos eroaa, on avioeronnut, aivan sama millaisia ongelmat ovat olleet.Joillakin miehillä se ottaa jopa niin koville että ex pitää saada omaksi uudelleen ja uudelleen ja se lopulta tapetaan, surullista mutta totta!Joten miettikää aina minkälaisen miehen kanssa te olette tekemisissä!!!