Taidan vuodattaa ongelmani tälle palstalle. Ollaan mieheni kanssa pidetty yhtä kahdeksan vuotta ja molempien yhteisestä toiveesta ja rakkaudesta halusimme lapsen. Raskauduinkin melko nopeasti ja olin onneni kukkoloilla, oli rakastava mies, lapsi tulossa ja ensimmäisen oman asunnon osto allekirjoituksia vaille valmiita. Tuntui ettei mikään voinut mua masentaa. Alku raskaus menikin hyvin, kunnes alkoi toinen kolmannes, oloni heitti häränpyllyä ja aika paljon jouduin sairaalassa olemaan ja juoksemaan syynä raskausmyrkytys. Luotin mieheeni ja hän auttoi kaikessa missä vaan pystyi auttamaan. No kuitenkin, mieheni kysyi minulta kun makasin sairaalan sängyllä että pahastunko pahasti jos hän lähtisi kaverinsa polttareihin. Tuumasin ettei se minua haittaa kun kuitenkin sairaalassa makaan ja sain asiallista hoitoa. Mies sitten lähti ja tuli kahden päivän kuluttua mua hakemaan kotia. Ihmettelin kun ukko oli hirveän vaisu. Ei ollenkaan oma itsensä , hetken mietittyäni ajattelin et varmaan krapulaa ja annoin asian olla. Siinä sitten meni viikko jos toinenkin ja ihmettelin kun mieheni osteli kukkia, lahjoja millon mitäkin pientä, ja eipä tuollonkaa tullu mieleen et mitähän on tapahtunu. Olin vain kiitollinen et mull on nii hyvä mies ja täydellinen isä lapsellemme. Kaikki sujui oikeastaan synnytykseen asti hyvin, sain olla kotona,kuhan muistin käydä tekemmässä pissi testit ja lääkärin tarkistuksissa kävin useasti. Aloin jopa nauttimaan raskaana olostani. No lapsi syntyi viikolla 38 ja oli oikein terve mukula :) olin niin onnellinen että saatiin poju hengissä syliin ja ennen kaikkea terveenä. Kaksi viikkoa pojan syntymän jälkeen imetin poikaani sohvalla samalla katsellen kun mieheni täytti astianpesu konetta. Tuumasin että olen varmasti maailman onnellisin nainen kun minulla on tuommoinen mies. Mieheni meni hiljaiseksi, muuttui hyvin vaivautuneeksi ja tuli luokseni. Sanoi haluavansa tunnustaa jotain, on kuulemma miettinyt joka päivä mitenkä hän tämän mulle sanoisi. Siinä kierteli ja kaarteli ja tunnusti silloin polttari yönä suudelleensa/hipelöineensä ja hyväilleensä toista naista. Seksiä ei kuulemma harrastaneet. Tai niin haluan ainakin uskoa. Tuolloin tuntui että olis matto vedetty lattioineen päivineen alta. En aluksi edes ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Tuumasin vain et kiva kun kerroit ja jatkoin hölpättämistä jostain tv-sarjasta. Illalla sitten kelasin asioita ja otin asian puheeksi, itkin, taisin vähän huutaakkin ja poltin tupakankin että rauhoittuisin. Pian tämän jälkeen mulle diagnisoitiin synnytyksen jälkeinen masennus. Mieheni oli pahoillaan, taitaa olla vieläkin. Tuosta kaikesta on aikaa kaksi vuotta, ja vielä tänäkin päivänä mä kelaan tuota asiaa. Seksiä on, mutta itse en osaa enää nauttia siitä niinkuin ennen. Tiedän että tuosta tapahtumasta on jo aikaa, mieheni on todistanut tämän parin vuoden aikana uskollisuutensa minua kohtaan ja luottamus osittain palautunut. Muttakun en vain pääse yli tuosta kaikesta. Voitteko te auttaa mua selventää asioita, antaa jotain vinkkejä millä mä saan nää tuntemukset pois. Mieheni kanssa ollaan niin koluttu tää asia lävitse että mua alkaa jo itseänikin hatuttaa tää pähkäily ja asian ainanen nyplääminen.
voiko petetyksi tulemisen unohtaa?
petetty4
10267
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos joudut kysymään että unohdatko, et unohda. Kertoo siitä että sinua on syvästi loukattu!! Ja ymmärrän kyllä. Minua myös petetttiin kun olin raskaana, pettämisen taso vaan jäi epäselväksi kun mies ei myöntänyt muuta kuin että oli pettänyt. Ilmeisesti useammankin kanssa.. Voimia!
Käsittelen parhaillaan tietoa siitä, että mies on haeskellut naisseuraa tässä raskauteni aikana. Olen nyt raskausviikolla 38 ja meillä on ennestään yksi lapsi. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta. En ole koskaan ennen edes epäillyt mitään, luottanut vaan täysin siihen, että minulla on hyvä ja uskollinen mies. Itsellä ei ole koskaan käynyt pettäminen edes mielessä, vaikka vaikeita aikoja onkin välillä ollut. Pääasiassa kuitenkin olen elänyt siinä luulossa, että meillä on hyvä ja vahva liitto, jossa kerrotaan toiselle jos ollaan asioihin tyytymättömiä.
Ajatukset on aika solmussa. Välillä mietin erilleenmuuttoa, välillä mitä hankkisin miehelle joululahjaksi ja sitten yritän olla rauhallinen ja käyttäytyä normaalisti esikoisen edessä, vaikka olo ei todellakaan ole normaali. Mies pyytelee anteeksi, mutta on toisaalta sitä mieltä, että kun ei (omien sanojensa mukaan) ole edes tavannut ketään, niin mikäs ongelma tässä on. Mutta miten toiseen voi tällaisen jälkeen luottaa, kun silloin kun kuvittelee kaiken olevan oikein hyvin, puuhataan selän takana jotain mitä naimisissa olevan perheellisen ihmisen ei pitäisi edes harkita.
Hei. Luin kirjoituksesi useaan kertaan. Voin ehkä ymmärtää osan siitä mitä tunnet, en kuitenkaan hetimitenkään kaikkea. Otsikossasi kirjoitat, voiko petetyksi tulemista unohtaa. Ei, en usko. Et voi koskaan unohtaa sitä, sillä sinua on loukattu liian syvästi. Mutta. Voit ehkä oppia elämään asian kanssa. Monesti kriisi voi olla avain syvempään suhteeseen ja luottamukseen. Ihminen on erehtyväinen ja tekee virheitä. Missä menee raja, asiat ovat suhteellisia. Suudelma, hipelöinti... Onko se pettämistä? Onko nettiseuran ja vipinän saaminen elämäänsä pettämistä? ovatko kuumat seksifantasiat ja unelmointi pettämistä? Entä seksileffat, porno? Ajattelen, että kaikissa suhteissa raja on kuin veteen piirretty viiva.
Kirjoituksestasi huokuu kuitenkin miehesi inhimillisyys ja välittäminen. Ehkä hän oppi virheestään. Ehkä hän maksoi kalliit oppirahat. Luottamus on kuitenkin suhteen kulmakivi. Hän kuitenkin kertoi sinulle asiasta, ilman että olisi jäänyt kiinni asiasta. Se mielestäni kertoo siitä, että miehelläsi on terve omatunto.
Ajattelen, että olisi hyvä aukaista tuo kahden vuoden jälkeinen haava ja käydä kaikki läpi vielä kerran perusteellisesti. Luottamuksen rakentuminen vaatii aikaa, mutta se voi kannattaa... Suhteenne voi päästä syvyyteen, josta sinulla ei vielä ole edes aavistusta.
En ole - ainakaan vielä - joutunut kohtamaan tuollaista tilannetta, mutta olen jo kauan sitten tiedostanut että omalla kohdallani en kykenisi pääsemään yli vastaavasta. Asian voi antaa anteeksi, ihmisiähän tässä ollaan, mutta en pääsisi ikinä pettämisestä yli vaan märehtisin sitä loputtomiin, kostaisin jne jne. eli tuhon kierre olisi valmis. Ja miksi siis tuhlata molempien aikaa kun lopputulema on valmis.
Mutta sinuun ja kertomaasi: miehesi tuntuu ihan aidosti olleen pahoillaan, ei ainakaan näin kerrottuna vaikuta miltään krooniselta petturilta. Omatunto tallella! Mutta miten sinä kykenet asian kanssa elämään...Petetyt tuntuu tarvitsevan puolisoltaan syyn tapahtuneeseen, ennen kuin pääsevät eteenpäin. Kerrot että miehesi kanssa olette kolunneet asian läpi, pääsitkö selvyyteen mitä tapahtunut sitten oli? Veikö polttarihumu mennessään? Oliko suhteenne jotenkin miehen mielestä telakalla ja ulkopuolinen lohtu houkutti vai mitä tapahtui? Mikään syy ei ole toista oikeutetumpi, en sitä tällä tarkoita, mutta joskus kun näitä tarinoita lukee, petetty tuntuu pääsevän paremmin yli jos pettäjä ottaa tapahtuneesta aidosti syyn harteilleen, eikä syytä olosuhteita tms. Miten teillä?
Mieheni selitti niin hyvin kun pystyi illan tapahtumat, kertoi että tämä nainen oli ns. Pelannut peliä johon mieheni sitten tarttui leikkimielessä. Mutta juttu lähti sitten väärille raiteille ja hänellä lähti ns. Mopo käsistä. Havahtui sitten siihen kun huomasi tämän naisen olevan alusvaatteisillaan ja vihelsi pelin poikki. Toki alkoholia oli nautittu paukku jos toinenkin mutta ei sen syyksi sitä laittanut. Pahoillaan hän on ja vieläkin jaksaa muistuttaa ja välistä pyytää anteeksi. Anteeksi olen antanut, ja kovasti yritän asian kanssa elää, mutta aina kun mieheni kysyy voiko hän lähteä juhlimaan (onneksi ei käy usein) tapahtuma kertautuu mieleen ja tekisi mieli sanoa että et voi. Silti kuitenkin annan luvan. Yritän kovasti rakentaa elämääni siihen samaan tilanteeseen mitä se oli ennen. Ja aina kun harrastamme seksiä näen silmissäni sen toisen naisen. Se on varmaan kauheinta, jään miettimään että tekiköhän mieheni hänelle samoin kuin tekee minulle. Yms.. Rakastan miestäni ja tiedän mieheni rakastavan minua. Poikaamme hän rakastaa yli kaiken. Ehkä tää asia painaa viel enempi kun odotan tällä hetkellä kuopuksiamme. :) pelottaa jos koen saman uudestaan.
te olette yhdessä vain lasten takia.
sano miehelle että se on nyt ero, et jaksa etkä pysty elämään pettämisasian kanssa.
kerro suoraan miehelle miltä pettäminen tuntui sinusta ja tuntuu edelleenkin ja kysy pystyisikö mies elämään vastaavanlaisen asian kanssa jos sinä tekisit niin.
sitten pistät miehen pihalle.
Enpä ota kantaa siihen pystyykö unohtamaan,mutta miehesi on ollut todella ajattelematon.Pettäessään,ainakin melkein pettäessään,mutta vielä ajattelemattomampi kertoessaan seikkailustaan sinulle.Kerran et epäillyt miestä mistään,olisi vaan kantanut itse huonon omantuntonsa.Nyt tavallaan se pahamieli,jota mies tunsi,onkin sälytetty sinulle.
Siis en tarkoita,että pettäjien pitäisi valehdella,jos toinen kysyy asiaa suoraan,mutta mikäli toinen ei osaa epäillä mitään,miksi sitten kertoakaan mitään?Sen verran aikuisella miehellä pitäisi olla selkärankaa,että kantaisi tekojensa seuraukset itse.
Uskaltaisinpa melkein kirjoittaa, että unohtaminen voi olla vaikeaa, mutta tapahtuneen voi oppia antamaan anteeksi ja elämään sen kanssa niin, että se ei palaudu jatkuvasti mieleesi, eikä ajan myötä enää kirvele, vaan jää vain tapahtumaksi elämän varrella. Tämän kirjoitan kokemuksestani.
Aikaa se voi viedä, mutta jos rakastat miestäsi ja hän sinua, silloin taistelu suhteen puolesta kannattaa ja se kannattaa myös lapsenne/lastenne vuoksi.
Keskustelu miehesi kanssa on tärkeää, ei pelkästään tapahtumasta, joskus on osattava jauhaminenkin lopettaa. Tärkeää on oppia katsomaan samaan suuntaan, näin kävi, entä tämän jälkeen, miten tästä jatketaan, mitä sovitaan, missä menevät luottamuksen rajat. Erittäin tärkeää on varata omaa aikaa, omat harrastukset ja ystävät ja ennen kaikkea sellaisten vahvistavien asioiden löytäminen, jotka vahvistavat omaa itsetuntoa. Itsetuntoa, joka ei ole riippuvaista toisesta/toisista, vaan perustuu puhtaasti itsensä hyväksymiseen ja arvokkaana pitämiseen sellaisenaan. Eli omat, henkilökohtaiset asiat voivat vaikuttaa positiivisesti, niin että suhteen tarvitsema luottamus voi rauhassa rakentua uudelleen.
Voimia taistoon!
Mun mies petti mua pikkujouluissa työkaverin kanssa (voiko enää klassisempaa tilannetta olla..) pari vuotta sitten. Mulle oli selvää heti, että eroa ei oteta yhden virheen takia, vaan katsotaan miten jatkossa sujuu. Ihan kauhea tilanne se oli, ja sitä itkettiin yhdessä ja erikseen, puhuttiin asia halki eikä sitä ole juurikaan sen jälkeen esiin nostettu. Joskus tosi vihaisena olen sortunut asian ottamaan esille, mutta en enää pitkään aikaan. Olen oppinut elämään asian kanssa, vaikka en sitä todellakaan ole unohtanut. Anteeksi olen antanut, ei tästä muuten mitään tulisi. Meillä on 2 lasta, ja tuolloin pari vuotta sitten juuri ostettu talo. Ei siitä tilanteesta olisi ollut kovin helppo lähteä. Ja kuitenkin kun tiedän, että mies rakastaa mua ja lapsia, eikä halua erota, eikä hänellä ole tunteita tuota toista naista kohtaan, eikä mies ole sen jälkeen samaa virhettä tehnyt, niin luotan tulevaan ja uskon että asia unohtuu jossain vaiheessa niin, ettei se tule enää näinkään usein mieleen. En kyllä usko että se koskaan kokonaan unohtuu. Ja jos sama virhe toistuu, olen melko varma että sitten menee lusikat jakoon. En kuitenkaan kestäisi sitä enää uudelleen, sen verran se loukkasi ja satutti.
Laitan tähän linkin artikkeliin, joka ehkä paremmin, kuin edellinen kirjoitukseni kuvaa sitä, mitä tarkoitin.
http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Anteeksiantaminen-antaa-voimaa/544/
Meillä kävi niin, että lähennyimme syvästi vasta, kun suhde oli ollut vaakalaudalla. Meidän liiton pelasti ymmärryksemme, että lapsemme takia tarvitsemme toisiamme ja meidän on syytä kasvaa aikuisiksi kummankin.
Jokaisen elämä ja suhde on erilainen, mutta onnen löytämistä toivon sydämmestäni teillekin.