Rasismisi tai syrjintäsi ei ole kaunista, ethän tee sitä liioin tahallisesti, tai rajoitteilla sääntöjä, ja pakotteita käyttämällä. Ethän jätä ketään laimin-, tai heitteille? Tämä on hyvin surullista tämä teidän aivan fokusaatioton toimintanne, Amigo-vihreä kirjan mukaisesti Amigo-Elämä on nyt, oli hinnaltaa hyvin halpa kirja, jonka oli kirjoittanut Jorma Uinonen. Se sisälsi vain kolme lukua, jotka eivät ole edes elämästä, yhdessä meidän muiden ihmisten kanssa, origoa muistuttavalla maapallolla. Nämä luvut olivat kirjoitettu, uskontekemisen ratkaisuna, merkkipäivänä, eksymisenä, vaarassa, pelastuminen, ja turvassa. Miten olet pohtinut näitä elämässämme?
-Mitä te olette tehneet meille?
Kun olin ensimmäistä kertaa kirkossa, olin hyvin nuori, vasta reilu 1-vuotias. Se on isäni kotikirkko, ja hän kertoi siitä toimimalla hyvin vieraanvaraisesti, ja kutsuttuna. Hän esitti hyvin sitä kirkon "juttua", kuten jo jotkut kirkossa työskentelevät sanovat, ohjelmaa. Se oli hänelle luonnollista, ja hänen eleensä oli tuttu.
- "Ei sitä vammaista ei päästetä sinne kirkkoon",hän kertoi. Hän eli, ja hänen elämänsä oli yhtä sääntöä. Hänen leukaperänsä vavahtelivat ja vapisivat, origottomuuden maailman pahuuden jättiläisen seurauksena. Hän oli ystävällinen, ja eli kaksikielisessä perheessä, kaksikielisen kulttuurin ympäröimänä. Vammaiset olivat siis erotettu kirkosta, tajusi siis jo yksi-vuotiaskin.No, ketkä heitä hoitivat?, kysyin ja autoin isääni.
Mitä sä tavoittelisit vielä kirkosta isälläni?
- Ei se ole muuten sinun syysi, tai kenenkään muunkaan, ja olethan jo omaksunut objektin ominaisuuden, sen tuoman terveyden, mielen hyvinvoinnin kautta elämäämme, näin sydämmen asiani, sen lähimmäisyytenä, coping-keinona, joka ilmaisee ihmisessä inhimillisyyttä, aivan kuten isässäni, joka oli diakonin poika. Oli koska hänen diakoni isänsä, joka on nyt edesmennyt, työskenteli ennen minun syntymääni diakonina.
Minä: "Isi, nyt haluaa näin...."
Hän haluaa, että hänestä kerrotaan.
-Mitä te olette tehneet meille?
Kun olin ensimmäistä kertaa kirkossa, olin hyvin nuori, vasta reilu 1-vuotias. Se on isäni kotikirkko, ja hän kertoi siitä toimimalla hyvin vieraanvaraisesti, ja kutsuttuna. Hän esitti hyvin sitä kirkon "juttua", kuten jo jotkut kirkossa työskentelevät sanovat, ohjelmaa. Se oli hänelle luonnollista, ja hänen eleensä oli tuttu.
- "Ei sitä vammaista ei päästetä sinne kirkkoon",hän kertoi. Hän eli, ja hänen elämänsä oli yhtä sääntöä. Hänen leukaperänsä vavahtelivat ja vapisivat, origottomuuden maailman pahuuden jättiläisen seurauksena. Hän oli ystävällinen, ja eli kaksikielisessä perheessä, kaksikielisen kulttuurin ympäröimänä. Vammaiset olivat siis erotettu kirkosta, tajusi siis jo yksi-vuotiaskin.No, ketkä heitä hoitivat?, kysyin ja autoin isääni.
Mitä sä tavoittelisit vielä kirkosta isälläni?
- Ei se ole muuten sinun syysi, tai kenenkään muunkaan, ja olethan jo omaksunut objektin ominaisuuden, sen tuoman terveyden, mielen hyvinvoinnin kautta elämäämme, näin sydämmen asiani, sen lähimmäisyytenä, coping-keinona, joka ilmaisee ihmisessä inhimillisyyttä, aivan kuten isässäni, joka oli diakonin poika. Oli koska hänen diakoni isänsä, joka on nyt edesmennyt, työskenteli ennen minun syntymääni diakonina.
Minä: "Isi, nyt haluaa näin...."
Hän haluaa, että hänestä kerrotaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
-"Mitä Janne sanoi?"
En tiedä yritän juuri muistaa tätä kohtaa.