En vain enää halua elää, mutten halua kuollakkaan.
Mulla ei oo ystävii, vanhemmat ei kuuntele mua ja en tahdo käydä psykiatrilla tai terapeutilla. En koe sen auttavan, se lisää vain stressiäni.
Olen yrittänyt löytää ystäviä, enkä ikinä pääse tarpeeksi lähelle/kukaan ei tykkää musta. Ne haluu vaan olla omissa porukoissaan.
Oon kaiken lisäks ujo. En joskus uskalla puhua EDES veljelleni tai äidilleni.
En ikinä avaa suutani koulussa (no melkein ikinä), ja mua on sanottu liian hiljaseks, oudoks ja rumaks (selän takana toi ruma). En enää oikeasti tiedä mitä tehdä! Tuntuu kuin olisin palanen, joka ei kuulu tähän elämään.
Mun äiti yritti tehdä itsemurhaa, kun olin 9-vuotias. Hän sairastui sen lisäksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Isä polttaa päihteitä, ja veljen elämä on perseestä. Niin on munkin.
Mun murrosikä alkoi tavallista aijemmin (10- vuotiaana jo, nyt oon 11-vuotias).
Mieliala on heitelly tosi paljon, ja siitä on jatkuvasti vaivaa. Vihaan itseäni.
En pysty keskittymään kunnolla koulunkäyntiin. Sitten kun saa itse valita, kenen pari on, jään AINA yksin tai mulle pakotetaan se joka jää myös yli. Usein se onkin yksi kamala tyttö, jota kylläkin myös syrjitään. Mutta tämä tyttö on siis aivan hirveä, en missään nimessä halua hänen kaverikseen.
Mutta mun elämä on oikeesti ihan painajaista ;'( Pojat kysy tunnilla, että kuka sun paris on. Hävetti ihan sikana, kun jouduin vastaamaan, että ei kukaan.
Poika katto mua sit vähän oudosti ja sano: Ok...
Se tietenkin pitää mua rumana paskana, kun ei ees oo kavereita :(
Oon sietäny tätä paskaa ihan tarpeeks, pitäiskö vaan päättää tää elämä jo 11-vuotiaana? Ja ei kelpaa se, että joku sanoo, että "Mee puhuu terkkarille, psykiatrille tai kuraattorille". Oon jo koittanu, ja kuten sanoin, se tuotti stressiä ja vaivaa minulle. En koe sen auttavan millään tavalla.
Epäilen vahvasti, ettei kukaan vastaa tähän, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni vielä yhden mahdollisuuden elää. Jos siis niitä vinkkejä tulee...
P.S Harrastan jo näytelmäkerhoa, siellä on pari kaveria, mutta ne eivät ole mun koulussa ja ne asuu liian kaukana. En halua enkä jaksa aloittaa uutta harrastusta.
Mulla ei oo ystävii, vanhemmat ei kuuntele mua ja en tahdo käydä psykiatrilla tai terapeutilla. En koe sen auttavan, se lisää vain stressiäni.
Olen yrittänyt löytää ystäviä, enkä ikinä pääse tarpeeksi lähelle/kukaan ei tykkää musta. Ne haluu vaan olla omissa porukoissaan.
Oon kaiken lisäks ujo. En joskus uskalla puhua EDES veljelleni tai äidilleni.
En ikinä avaa suutani koulussa (no melkein ikinä), ja mua on sanottu liian hiljaseks, oudoks ja rumaks (selän takana toi ruma). En enää oikeasti tiedä mitä tehdä! Tuntuu kuin olisin palanen, joka ei kuulu tähän elämään.
Mun äiti yritti tehdä itsemurhaa, kun olin 9-vuotias. Hän sairastui sen lisäksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Isä polttaa päihteitä, ja veljen elämä on perseestä. Niin on munkin.
Mun murrosikä alkoi tavallista aijemmin (10- vuotiaana jo, nyt oon 11-vuotias).
Mieliala on heitelly tosi paljon, ja siitä on jatkuvasti vaivaa. Vihaan itseäni.
En pysty keskittymään kunnolla koulunkäyntiin. Sitten kun saa itse valita, kenen pari on, jään AINA yksin tai mulle pakotetaan se joka jää myös yli. Usein se onkin yksi kamala tyttö, jota kylläkin myös syrjitään. Mutta tämä tyttö on siis aivan hirveä, en missään nimessä halua hänen kaverikseen.
Mutta mun elämä on oikeesti ihan painajaista ;'( Pojat kysy tunnilla, että kuka sun paris on. Hävetti ihan sikana, kun jouduin vastaamaan, että ei kukaan.
Poika katto mua sit vähän oudosti ja sano: Ok...
Se tietenkin pitää mua rumana paskana, kun ei ees oo kavereita :(
Oon sietäny tätä paskaa ihan tarpeeks, pitäiskö vaan päättää tää elämä jo 11-vuotiaana? Ja ei kelpaa se, että joku sanoo, että "Mee puhuu terkkarille, psykiatrille tai kuraattorille". Oon jo koittanu, ja kuten sanoin, se tuotti stressiä ja vaivaa minulle. En koe sen auttavan millään tavalla.
Epäilen vahvasti, ettei kukaan vastaa tähän, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni vielä yhden mahdollisuuden elää. Jos siis niitä vinkkejä tulee...
P.S Harrastan jo näytelmäkerhoa, siellä on pari kaveria, mutta ne eivät ole mun koulussa ja ne asuu liian kaukana. En halua enkä jaksa aloittaa uutta harrastusta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja lisäykseksi tuohon, oon jo vakavasti harkinnu itsemurhaa.
Nyt siis jos joku osaisi auttaa, niin ehken toteutakkaan sitä.
Aijon toteuttaa OIKEESTI ton suunnitelman, toisin kuin jotkut jotka vain uhkaavat sillä.
älä tee mitään tollasta kyllä susta välitetään!! ainaki mie :) koita jaksaa siellä älä tee mitään tollasta!! jaksamisia :)
Erästä elokuvan repliikkiä lainatakseni "Jos seisot tällä sillalla, parhaat päiväsi on jo nähty, mutta jos olet nuori, paras päiväsi on vielä näkemättä" kohtauksessa yks mies meinaa hypätä sillalta alas, mut sit siin sillan kaitees lukee sillai. Joten ajattele sinä samalla tavalla, että PARAS PÄIVÄSI ON VIELÄ NÄKEMÄTTÄ, SULLA VOI OLLA VIELÄ VAIKKA KUINKA HIENO TULEVAISUUS EDESSÄS, MUISTA SE!!!