Olen 17-vuotias tyttö ja ollut masentunut ala-asteelta asti. Kun minua kiusattiin 5-luokalla, mietin monesti että tapan itseni, enkä uskaltanut mennä kouluun. Kavereita ei ole ollut vuosikausiin, välillä on saattanut olla pari viikkoa joku, mutta ei kukaan ole sen kauempaa jaksanut mua katella.
Yläasteen olin ihan yksin, seiskaluokalla sain pari syömishäiriöistä kaveria ja menin itsekin mukaan siihen juttuun ja laihdutin. Terkkari huolestui ja painoani tarkkailtiin. Sitten kaverit jäi ja en jaksanut enää miettiä mitä suuhun laitoin. Kasiluokka oli pahin. Mietin monta kertaa itsemurhaa ja viiltelin. Sitten arvet huomattiin ja väitettiin että kerjäsin vain huomiota. Ysiluokalla mikään ei enää tuntunut miltään. En pystynyt itkemään tai nauttimaan, elin vaan päivästä toiseen.
Nyt on oikeastaan vieläkin sama olo kun ysiluokalla. Mutta miten ihmeessä parantua masennuksesta jos ei huvita tutustua ihmisiin, ei huvita puhua kellekään, ei huvita mikään eikä pysty itkemään? Välillä saatan innostua jostakin ja viettää sen tekemisen parissa pari päivää, sitten taas vajoan masennukseen. Mitä kiireisempi päivä, sen parempi, koska en kestä olla pääni sisällä kauaa. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja kiusaaminen sai niin suuren vihan ulkonäköäni kohtaan että mietin kokoajan kuinka kamalalta näytän, jos olen ihmisten keskellä. Siksi pimeässä huoneessa yksin oleminen on ainoa asia mitä haluan.
Mitä oikein voin tehdä? Miten tunteet ja kiinnostuksen asioihin ja ihmisiin saa oikein takaisin? Olen ollut onnellinen viimeksi 7 vuotta sitten, enkä tiedä miten enää voin saavuttaa tasapainon, niin etten romahda kokoajan uudestaan ja uudestaan.
Yläasteen olin ihan yksin, seiskaluokalla sain pari syömishäiriöistä kaveria ja menin itsekin mukaan siihen juttuun ja laihdutin. Terkkari huolestui ja painoani tarkkailtiin. Sitten kaverit jäi ja en jaksanut enää miettiä mitä suuhun laitoin. Kasiluokka oli pahin. Mietin monta kertaa itsemurhaa ja viiltelin. Sitten arvet huomattiin ja väitettiin että kerjäsin vain huomiota. Ysiluokalla mikään ei enää tuntunut miltään. En pystynyt itkemään tai nauttimaan, elin vaan päivästä toiseen.
Nyt on oikeastaan vieläkin sama olo kun ysiluokalla. Mutta miten ihmeessä parantua masennuksesta jos ei huvita tutustua ihmisiin, ei huvita puhua kellekään, ei huvita mikään eikä pysty itkemään? Välillä saatan innostua jostakin ja viettää sen tekemisen parissa pari päivää, sitten taas vajoan masennukseen. Mitä kiireisempi päivä, sen parempi, koska en kestä olla pääni sisällä kauaa. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja kiusaaminen sai niin suuren vihan ulkonäköäni kohtaan että mietin kokoajan kuinka kamalalta näytän, jos olen ihmisten keskellä. Siksi pimeässä huoneessa yksin oleminen on ainoa asia mitä haluan.
Mitä oikein voin tehdä? Miten tunteet ja kiinnostuksen asioihin ja ihmisiin saa oikein takaisin? Olen ollut onnellinen viimeksi 7 vuotta sitten, enkä tiedä miten enää voin saavuttaa tasapainon, niin etten romahda kokoajan uudestaan ja uudestaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ootko ajatellu johonki terapiaan hakeutumista? Tiiän omasta kokemuksesta millaista on pelätä sosiaalisia tilanteita, eikä juttelu ventovieraalle oo välttämättä helppoa., mut yritän päästä terapiaan, koska nuorena koettu koulukiusaaminen ym. kamalat asiat vaikuttavat vielä keski-iälläkin niin paljon elämääni, että en keksi muuta ratkaisua kuin pyrkiä kallonkutistajalle. En ole enää yhtä ujo, arka ja itsetuhoinen kuin aikaisemmin, mutta tuntuu kuin elämäni olisi pilalla kaiken kokemani vuoksi.. Menin kauan ennenkuin pystyin palaamaan takaisin koulunpenkille ja sillä kertaa en enää mennytkään välitunneilla vessaan itkemään kiusaamisen vuoksi vaan ne olivat onnenkyyneleitä siitä, että uudet luokkatoverini olivatkin mukavia....
En osaa sanoa muuta kuin, et kannattaa hakea jonkinlaista apua. Kaduttaa, etten rohjennut sinun ikäisenä kertoa kenellekään kuinka hukassa olin, nuoruuteni jäi oikeastaan täysin elämättä. Älä tee samaa virhettä. Tosi hyvä, että pääsit siitä syömishäiriöstä eroon!!! Kiusaaminen on sullakin varmasti vaikuttanut paljon itsetuntoosi, niinkuin kerroit ulkonäköpaineestasi... Tässä pinnallisessa maailmassa ulkonäkö näyttelee ihan liian suurta osaa, kun loppujen lopuksi se ei todellakaan ole tärkein asia elämässä.
Sun täytyy vaan opetella rakastamaan itseäsi, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Koulukiusaaminen tulee varmasti jättämään jonkinlaiset arvet sunkin elämääsi, mutta varmasti voit vielä saavuttaa tasapainon, kun et vaan anna periksi!!
Tuo kiusaaminen on saanut sinut vihamaan ja halveksimaan itseäsi ja itsetuntosi on nollissa. Et varmaan näytä yhtään pahalta: saataa olla ihan pävinvastoin että olet jopa kekivsertaa paremmannäköinen ja sinua on kadehdittu. Yität torjua hylätyksitulemisen sillä, että et edes yritä olla sosiaalisissa kontaketeissa, jotta voisit olla vakuuttunut että itse valitset niin ja sinua ei ole hylätty. Jospa voit itse käyttäytyä torujvasti, että saat mieltäää että sinä olet se joka torjut.
Sinun on alettava opetella pikkuhuljaa arvostamaan ja rakastamaan itseäsi. Asenteita ja ajatelutapaa voi harjoitelemalla muuttaa. Kun tuleemviha itseä kohtaa ja halveksinta, alatkin iahn ääneen sanomaan, minä olen hyvä tyttö ja arvokas. Nuo kiusaajat eivät ole käytöksellään tehneet sinua yhtään huonnommaksi. Se on ollut vain heidän oma typerää tapaa näyttää omaa.
Sinä olet alemmuuttaan ym. Sinä olet varmasti lahjakas ja pystyvä, usko se. Sinnulla on paljon piileviä lahjoja jotka eivät ole pääseet puhkeamaan kukkaansa.
Ala elämään valossa. Mene sitten jopa peilin eteen ja sano kuvalle. Olen kaunis nuori ihminen juuri sellainen kuin minun kuuluu olla.
vai niin