Ajomies

Vaikka oli varreltaan vähäinen, don Russo ei ollut mikään marjanpoimija. Entisenä telinevoimistelijana hän oli voimakas, sitkeä ja notkea. Vielä viisikymppisenä hän pysyi 10 sekuntia ristiriipunnassa ilman, että tarvitsi ottaa lompakkoa povitaskusta. Kun tyylikkäästi pukeutuva herrasmies oli vielä kasvoiltaan Erol Flynnin näköinen, ei ollut ihme, että naisia riitti.

Don Russo inhosi väkivaltaa, se oli aina viimeinen keino. Arnoldin kapakassa hän oli kerran joutua nyrkkitappeluun ulkomaalaisen Bandidos-jengiläisen kanssa. ”Sopiiko, että verryttelen ensin”, oli Russo sanonut, ja sanojensa vakuudeksi hypännyt roikkumaan katon rajassa, kolmen metrin korkeudessa kulkeneeseen vesijohtoputkeen. Hyvin istuva liituraitapuku ei aivan pystynyt kätkemään kainalokotelossa pönöttävää 7,65-millistä Browningia miehen vetäessä myötäotteella 20 leukaa. Sääli, ettei moottoripyörämies nähnyt enää tyylipuhdasta kokovolttia, johon Russo päätti vapaaohjelmansa - Harley Davidson jo käynnistyi ulkona hätäisesti.

Puoli vuotta sitten Russolla oli ollut eripuraa suomalais-italialaisen yrittäjän, Michelangelo Pärnäsen kanssa. Olipa Pärnänen välillisesti osallinen erään hänen iskijänsä surmaankin. Suurta tyydytystä mafiosolle oli tuottanut se, kun hän oli onnistunut viettelemään Giulian, Pärnäsen vaimon, 30-vuotiaan tumman kaunottaren. Eikä vain kerran, vaan toisen ja kolmannen… ja nyt Giulia asui hänen omistamassaan asunnossa, josta vuokran maksu hoidettiin varsin perinteisellä, mutta 2000-luvullakin käyttökelpoisella tavalla.

Harvoin oli Don niin paljon nauttinut kuin sinä elokuisena yönä, jolloin hän kasvotusten kertoi asioiden todellisen laidan päin Michelangelo Pärnäsen epäuskoista naamaa. Sudeetin leuka oli entisestään vääristynyt ja suusta pulppusi alkukantaista puhetta*, josta Rosso ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta joka selvästi kirposi tästä tylystä viestistä, joka kertaheitolla teki selväksi, minkä takia vaimoihmistä ei ollut viikkoon näkynyt.

Kosto oli ollut suloinen, mutta vielä Don halusi kruunata voittonsa, ja tämä levy, tämä kirkastaisi kruunun.

Tortellini oli murtautunut Pärnäsen veljen Giovannin huoltoliikkeeseen ja vienyt alkuperäisen levykkeen. Sen tilalle oli koteloon laitettu marketin tarjoushyllystä löytynyt kooste Umberto Marcaton yhdentekevintä italohumppaa.

Suunnitelma oli pirullisen nerokas. Anastetun cd:n kopio lähetettäisiin Michelangelolle, joka saisi näin tietää, kenen hallussa olisi alkuperäinen.

- Siinäpä on veljeksillä pureksittavaa, Russo hekumoi. Hän napsautti salkkunsa auki, otti levyn kotelostaan ja ojensi sen etuistuinten välistä kuljetajalle. Hän halusi heti varmistua, että Arnoldin kopiointi oli onnistunut. Erityisesti eräs tietty kohta häntä kiinnosti.
- Number 15, porfavor.

Kansipaperit olivat kopioita nekin. Topi Corsa-cosi & Agents. Kannen kuvassa mikrofoniin nojasi elämää nähnyt laulaja, jonka habitus muistutti suuresti Michelancelo Pärnäsen epäsiistiä olemusta.

Mafioso sulki silmänsä ja nojautui taakse. Yhä uudestaan ja uudestaan hän halusi kuunnella tämän. Kappale 15 – Ajomies. Tunteisiin käyvä musiikki täytti hiljaisen matkustamon:
”Toisen luona mun armaani on, sen kertoivat tähdet ja Don...”

... tällaista paskaa on edelleen ALFA-palstalla? Näillä jutuilla on ainoastaan väkisinväännettyjä yhteyksiä Alfoihin. Pöytälaatikkokirjailijat eri palstalle!!!!

Kerro lisää