Haluan kuulla toisten ihmisten tarinoita. Ja jakakaamme myös sitten kaikille täällä palstalle oleileville.
Itse viiltelin vanhempieni takia, olin noin 13 vuotias. Joivat paljon ja isä vietti paljon aikaa kännissä. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin kun ajattelee niin olin jotenkin "viaton" ehkä siksi että olin niin mutkaton, meinaan kun tuntui aivan hirveen pahalta ( hirveät huolet ja paineet vanhempien terveydestä jne.) niin tietysti sanoin monta kertaa että ei saa enää juoda. Ja sitten kun ei mennyt perille (kestin tuota monta vuotta) niin jotenkin vain löysin itseni viiltelemästä huoneen nurkasta.
On se vaan jännä kuin paljon tuhoa läheiset ihmiset voi tehdä :0.
Oon nyt ollut kuivilla kohta puoli vuotta mutta jotenkin tuntuu siltä että viiltelen viimeistään ennen joulua. Ja ainiin vanhemmat ei ole vieläkään lopettaneet juomista.
Itse viiltelin vanhempieni takia, olin noin 13 vuotias. Joivat paljon ja isä vietti paljon aikaa kännissä. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin kun ajattelee niin olin jotenkin "viaton" ehkä siksi että olin niin mutkaton, meinaan kun tuntui aivan hirveen pahalta ( hirveät huolet ja paineet vanhempien terveydestä jne.) niin tietysti sanoin monta kertaa että ei saa enää juoda. Ja sitten kun ei mennyt perille (kestin tuota monta vuotta) niin jotenkin vain löysin itseni viiltelemästä huoneen nurkasta.
On se vaan jännä kuin paljon tuhoa läheiset ihmiset voi tehdä :0.
Oon nyt ollut kuivilla kohta puoli vuotta mutta jotenkin tuntuu siltä että viiltelen viimeistään ennen joulua. Ja ainiin vanhemmat ei ole vieläkään lopettaneet juomista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
joo siis olihan tää arvattavissa.
Epävakaa persoonallisuushäiriö ja siihen kuuluvat "V*TTU mun elämä on paskaa, v*ttu jaksa elää, ja vittu sinäkin siinä vaa pahennat asioita V****!" kohtaukset sillon tällön. Sitä sit yleensä löytää ittensä veitsi kädessä näyttämässä puolisolle miten paska olo on ku sekää ei osaa auttaa. Nyt 3 kertaa joutunut tikattavaksi, kun tullut vähän liikaa käytettyä voimaa sen veitsen kanssa. Vähän nolottaa selittää päivystyksessä että joudun törkeän pahoinpitelyn uhriksi kun oma käsi kävi päälle.
Syviä haavoja kuvastaa sen hetkistä sisäistä pahoinvointia ja vihaa itseään kohtaan, kirjoittaa artikkelissaan ylitieteen professori matikainen, ja mainitsee vielä, että, jos haavat olisivat pintaa syvemmät, tälläiset viiltelijät lopettaisivat nopeammin, kuin pinta viiltelijät.
Itse uskon tuon viiltelyn tuottavan sen hetkisen annoksen adrealiinia kehoon, että se tuntuu vain hyvältä.. Eläköön viiltelijät, hip hip hurraa:D
Kyllähän tuo veren haju vähän oksettaa, mutta haavat on kyllä upeat, parempaa kuin tatuoinnit, minullakin oli tatska, niin leikkasin sen pois pikku hiljaa pala kerrallaan.
Naamaani en viillä, se on minulle pyhä paikka, mutta kaikki muu sukupuolielimä myöten on viilletty.
En voisi koskaan viiltää ketään toista ihmistä, tämä kohdistuu vain minuun.
Tsemppiä rakkaat ihmiset,
Mulla tää alkoi joskus 13-14-vuotiaana, sitten oli jokunen vuosi välissä ja nyt tätä on taas jatkunut pari vuotta. Ja ikää siis 30-vee. Arvaa olenko kysynyt tuota usein itseltäni? Miksi? Teen aina päätöksen, että nyt loppui, enää en ikinä viillä ja kuitenkin teen sen uudestaan ja uudestaan ennemmin tai myöhemmin.
Miksi viiltely addiktoi? Miksi se tuottaa jotain sairasta, synkkää tyydytystä?
Kun kaikki taustalla olevat vaikeudet ottaa vallan ja näin katoaa todellisuuden tajuni, ja ainoa jäljelle jäävä ajatus on purkaa aggressio itseeni, siksi.
Tänäänkin olen koko päivän taistellut tuota halua vastaan. Viikonlopun jäljiltä säärissä taas kymmenen viiltoa, nyt EN tee niitä enempää. Hirveä olo. Puolet päivästä olen vain maannut sängyssä valot sammutettuina Sentencediä kuunnellen. Ahdistaa niin että sattuu. Kai se tästä taas joskus helpottaa, onhan se aina ennenkin. Tekisi mieli itkeä, mutta kun ei pysty edes siihen. Kun ei pysty oikein mihinkään. Turha, paska ihminen.
Mä oon viillellyt ihan liian usein.Aloitin 14v,perhetilanne oli vaikee ja koulussa meni surkeesti.Jouduin suljetulle osastolle,jossain vaiheesa en enää viillellyt.Sitte se alkoi taas kun olin 16.Olin taas niin masentunut ja ahdistunut enkä vaan löytänyt muuta keinoa.Sitte siitä tulikin tapa,aina kun alkoi ahdistaa nii tuntui että oli pakko viilllellä.Jatkoin sitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti vielä 20v.mut sitten olinki jo kamalassa kuntoutuskeskuksessa ja pois päästäkseni mun oli pakko lopettaa viiltely.Lääkitys muutettiin,se vaan teki musta täysin zombin.Hädintuskin söin tai tein mitään muutakaan,mä vaan makasin sängyssä ja melkeen toivoin kuolevani.Melkeen puoli vuotta mä odotin poispääsyä sängyssä maaten,luulin oikeesti kuolevani siihen.Mut mä sinnittelin,ja mä pääsin pois kamalan odottelun jälkeen.Enkä mä oo enää viillellyt.Viimeks tänää teki mieli,mä halusin mutten tehny sitä,melkeen jokapäivästä taistelua sekin.
yksiidiootti kirjoitti juuri sen, mitä en itse saanut puettua sanoiksi.
Jonkinlainen pakko se on, silloin kun seinät kaatuu päälle. Ei ole jostain syystä mitään muuta keinoa kuin yrittää tuhota itsensä.
En ole viillellyt sen jälkeen kun aloitin tupakoinnin.
Hävisin, taas. Olen itkenyt, olen juossut parinkymmenen asteen pakkasessa vähän väliä tupakalla, olen palellut koko päivän, tärissyt ja tuntenut maailman kaatuvan niskaan. Viilsin. Nyt ei tullut sellaista säväyttävää helpotuksen tunnetta kuin yleensä, mutta tunnen olevani edes vähän enemmän järjissäni. Pystyinhän kirjoittamaan tämänkin. Kohta tai viimeistään huomenna tulee se kamala häpeä ja itseinho. Selviytymistä. Sitähän tämä vain on.
Minulla on aina ollut huono suhde äitiini ja erittäin heikko itsetunto. 11-vuotiaana välit äidin kanssa huononivat entisestään ja aloin olla jatkuvasti alakuloinen ja onneton. Yläasteelle siirtyessä olin jo aidosti masentunut vaikka tuolloin vain uskottelin itselleni että se kuuluu normaaliin murrosikään niinkuin terkkarikin väitti.
En kuitenkaan viillellyt kertaakaan tuon parin vuoden masennuksen aikana vaan vasta 15-vuotiaana kun en enään tuntenut mitään. En tuntenut iloa, en surua, vihaa, en yhtään mitään. Päivästä toiseen meni samalla rutiinilla mutta oli kuin en olisi itse ollut paikalla, pelkkä ruumis haahuilemassa eteenpäin. Vaikka niin monta kertaa olin masentuneena toivonut etten joutuisi tuntemaan niin, nyt toivoin vain että saisin tuntea edes jotain - vaikka sitä entistä kipua, surua ja tuskaa, kunhan jotain. Siksi aloin viiltelemään.
Viiltelyä seuraava adrenaliini ryöppy on yllättävän koukuttava. Se yllätti minut täysin ja vaikka aloin viiltemään aikeenani tehdä sitä vain vähän aikaa ja lopettaa heti kun tuntisin taas jotain. Vaikka lopettaminen olikin vaikeaa ja vei kauemmin kun luulin, en silti kadu sitä että viiltelin aikanaan enkä häpeä arpiani sillä minä olen kuka olen tänä päivänä kaiken tähän mennessä tapahtuneen johdosta. :)
Tämä ei ole oikeasti edes viiltelyjuttu, mutta haluan jakaa kuvan jalastani joka ikisen kanssa joka ikinä edes harkitsee ihonsa rikkomista desinfioimattomalla välineellä. Mulla oli jalassa sisään kasvanut karva ja kaivelin sitä hakaneulalla esiin. Haavaa alkoi särkeä välittömästi mutta menin silti nukkumaan, ja seuraavana päivänä haavan ympäristö turposi lähes kämmenen paksuiseksi ja reikä alkoi suroaan sanottua mädäntyä. Olin sitten lopulta kolme päivää sairaalassa ja läheltä piti etten menettänyt jalkaa tai henkeä. Kokemuksen jälkeen en ole enää hetkeäkään toivonut kuolemaa, kävin ihan liian lähellä sitä...
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen jalka näytti tältä: http://satori.vilunki.net/iam/DSC_0798s.JPG
http://satori.vilunki.net/iam/DSC_0801s.JPG
Tuossa on päällä muovikalvo ja sen alla bakteereja tappavaa & katetta pehmittävää ainetta.
Että tuota noin. Kannattaa oikeasti harkita pari kertaa ennen kuin viiltelee. Siinä voi käydä tosi tosi tosi huonosti, ja sitten kun makailee sairaalassa IV-antibiootin kanssa, saattaa huomata että toimiva ja elävä keho on sittenkin ihan kiva juttu.
Viiltelin 15vuotiaana ensimmäisen kerran. Asuin laitoksessa ja minusta tuntui että kukaan ei välitä minusta, minusta tuntui että olin yksin maailmassa. Ei, en halunnut huomiota sillä että viiltelin eikä kukaan laitoksen ohjaajista koskaan huomannut että olin viillellyt.
Olin laitoksessa huoneessani 24 tunnista n. 20tuntia. Koska en käynyt edes koulua. Olin vaan niin yksin. Kun äitini näki että olin viillellyt sain varmistuksen siitä että äiti välittää vielä minusta.